Meillä on vain lihamme, ja toisaalta meillä on aina lihamme.

Se tekee elämästä usein hankalaa.

Tästä syntyvää ahdistusta purkaa tai pahentaa esimerkiksi kehokauhugenre. Se ei ole mikään ihme. Kauhu on hallinnan menetystä, sanon usein, ja onkin paljon elämäntilanteita sekä -vaiheita, joissa keho, oleellisin osamme, lakkaa tottelemasta. Teini-ikä on vain jäävuoren huippu.

Toisaalta myös ihmiset ympärillämme ovat lihaa, ja se vasta asioita hankaloittaakin. Tämä toinen liha on syystä tai toisesta hirveän haluttavaa, vaikka omassakin on ihan tarpeeksi sietämistä. Silloin puhutaankin lihallisista himoista.

Melko usein kauhugenressä tämä eroottisuus esitetään kannibalismin muodossa. Ja miksipä ei esitettäisi? Se on alkukantaista, ehkä jopa eläimellistä, nautinnon hankkimista toisen ruumiista; seksin muotoilemista perustarpeeksi, näläksi.

Kehokauhu ja kannibalismi: ihanan mureat sisarukset!

Julia Ducournau tarjoilee Michelin-tasoisen aterian molemmilla saroilla. Ohjaajan esikoiskokopitkä Raw sijoittuu Saint-Exupéryn eläinlääketieteelliseen kouluun, jossa opinnot aloittava Justine (Garance Marillier) käy läpi huomattavasti tavallista pahemman helvetin fuksiviikollaan. Kiltti Justine on viikon alkaessa vielä neitsyt ja vegaani, mutta raakaa lihaa nöyryytysrituaalissa maistettuaan ei kauaa kumpaakaan. Houreisella makumatkalla kiltteyskin varisee nopeasti. Seuraa mässäilyä ja paha olo ihan kaikille.

Se on, tietenkin, Raw’n kantava idea. Ihmiskeho vaatimuksineen on kauhistuttava ja sen muutokset kivuliaita. Silloin äärimmäisyyksiin ajautuu ennen kuin tajuaa itsekään. Pahimmat hirvitykset johtuvat kylläkin siitä, että Justine ja tämän isosisko (Ella Rumpf) menettävät paitsi kehonsa myös mielensä hallinnan, mutta sama toistuu kaikenlaisissa muodoissa ympäri kampusta huumehoureisista teknobileistä vastuuttomaan irtoseksiin (ja sometukseen). Tapahtumien sijoittaminen osaksi eräänlaista siirtymäriittiä aikuisuuteen ja itsenäiseen elämään on Ducournaun monista oivalluksista ihastuttavin. Koulu totisesti tuntuu välitilalta, jossa ulkomaailman säännöt eivät päde; jossa ihmisen ja eläimen raja on häilyvämpi kuin mitä kulttuurissamme painotetaan. Ei kai ole mikään ihme, että siellä kirottu lihakin alkaa kapinoida?

Sitten Raw ottaa askeleen vielä pidemmälle irroittamalla Saint-Exupéryn fuksiviikon lisäksi myös muun tarinamaailman omastamme. Ducournaun tyyli on pääasiassa “realistinen”, mikä tarkoittaa varsinaisen yliluonnollisuuden puuttumista, mutta hahmoistaan hän on tehnyt niin outoja, että se ilahduttaa suuresti kokonaisvaltaisen uuskumman ystävää. Tuntuu siltä, että tämä sakki elää jonkinlaisessa lapasesta lähteneessä vegaanin painajaisessa tai feministishenkisessä vertauskuvassa. Itsetietoista symbolismia ohjaaja silti välttelee onnistuneesti. Raw’sta nauttiakseen ei tarvitse etsiä syvempiä merkityksiä, mutta hauskaa se kyllä on.

Näin perusteellisesti hahmojensa päät sekoittavat elokuvat tuppaavat päättymään yleensä täydelliseen irtaantumiseen todellisuudesta (myös visuaalisesti). Sellainen on helppo lopetus. Ducournau taas kruunaa kaiken varsin arkisella ja konkreettisella tavalla, riemastuttavan irvileukaisesti. Kun riehumiset on riehuttu ja orgiat mässäilty läpi, kodin turvassa kuullaan viisaita sanoja tosirakkaudesta puheessa, joka lienee kieroudessaan kauneimpia opetuksia, mitä tämän sortin elokuvataide on tarjonnut. Maiskis vaan!

Raw esitetään Helsingin Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla sunnuntaina 17.9., maanantaina 18.9. ja perjantaina 22.9.

https://i2.wp.com/aavetaajuus.fi/wp-content/uploads/2017/09/raw.jpg?fit=1024%2C765https://i2.wp.com/aavetaajuus.fi/wp-content/uploads/2017/09/raw.jpg?resize=150%2C150Toni SaarinenElokuva-arvostelutPoiminnatelokuvat,julia ducournau,kannibalismi,kauhu,kehokauhuMeillä on vain lihamme, ja toisaalta meillä on aina lihamme. Se tekee elämästä usein hankalaa. Tästä syntyvää ahdistusta purkaa tai pahentaa esimerkiksi kehokauhugenre. Se ei ole mikään ihme. Kauhu on hallinnan menetystä, sanon usein, ja onkin paljon elämäntilanteita sekä -vaiheita, joissa keho, oleellisin osamme, lakkaa tottelemasta. Teini-ikä on vain jäävuoren huippu. Toisaalta...