Marko Hautala on kiistatta merkittävin tekijä, kun haetaan syyllisiä 2010-luvulla käynnistyneeseen kotimaisen kauhun uuteen aaltoon. Tammen julkaisemat kuusi romaania Itsevalaisevista Leväluhtaan kuuluvat oleellisesti suomalaisen kauhuharrastajan hyllyyn ja ovat myös sinne helposti hankittavissa, mutta esikoisromaani, jo vuonna 2002 pienkustanteena julkaistu Kirottu maa, on pitkään ollut harvinaista herkkua.

Nyt Haamu-kustannus on viimein tehnyt kulttuuriteon ja julkaissut tämän Hautalan varhaistyön uudelleen. Mukana on kirjailijan esipuhe, hieman kuten Waltarin Suuren illusionin uusintapainoksissa, joskaan Hautala ei sentään hauku teostaan lyttyyn vaan suhtautuu esikoiseensa ymmärtävän nostalgisesti – ja myös paljastaa, ettei ole suuremmin muokannut tekstiä, vaikka siihen olisi ollut tilaisuus. Olen toki lukenut myös alkuperäisen Porvoon Julmapainon julkaisun, jonka sattuman oikusta onnistuin pelastamaan CDON.comin alennusmyynnistä vuosia sitten, mutta en lähtenyt tekemään vertailua näiden kahden välillä. Luotettakoon kirjailijan sanaan.

Hautalaa on tituleerattu Suomen Stephen Kingiksi, mikä on toki valtavirtamediassa ja suurelle yleisölle suunnatussa markkinoinnissa ymmärrettävä vertaus mutta muuten melko kaukaa haettu, sillä eipä näitä kahta yhdistä juuri muu kuin laajasti määriteltävä kauhugenre ja kenties jonkinlainen viehtymys nuoruusnostalgiaan. Hautalan kirjat eivät ole amerikkalaistyylisiä viihteellisiä tiiliskiviä vaan varsin kompaktin pituisia, viihdyttävyydestään huolimatta tyyliltään selkeästi korkeakirjallisempia, ja genrekauhun sijasta hyödyntävät psykologisia elementtejä. Alkujaan niitä ei edes markkinoitu kauhuna vaan trillereinä, vaikka toki ne selkeästi kauhukirjallisuuden piiriin asettuvat.

Kirottu maa erottuu tässä mielessä myöhemmästä tuotannosta, ja jos kohta sivumäärä on tässäkin maltillinen, tyyli on selkeästi ”genrempi”. Oikeastaan kyseessä on puhdasverinen okkulttinen dekkari, jossa (kuten esipuheestakin käy ilmi) leikitään sekä kovaksikeitetyn rikostarinan että lovecraftilaisen kauhun peruselementeillä. Tapahtumaympäristökään ei ole nykypäivän Suomi vaan maailmansotien välisen ajan Berliini, jossa kansallissosialismi tekee jo vähittäistä nousuaan. Omintakeisen twistin tuo mukaan päähenkilö Alex Schuller, entinen Freudin oppilas, joka on epäsuosioon jouduttuaan ryhtynyt ratkomaan rikoksia psykoanalyysin keinoin.

Alku on dekkarille tyypillinen. Halpaa viskiä ryyppäävän ja ketjussa polttavan Schullerin etsivätoimistoon ilmestyy kohtalokas nainen, hienostorouva Maria Ruthenberg, jonka mies on kadonnut epämääräisissä olosuhteissa. Haastateltuaan rouvaa psykiatrin sohvalla Schuller ottaa työn vastaan, ja alkuun taustalla vaikuttaa olevan 1920-luvun lopun Berliinin poliittinen kuohunta kansallissosialistien ja kommunistien välisine kärhämineen. Hiljalleen tapaus alkaa toki saada pahaenteisempiä sävyjä, mukaan tulee okkultismia, alkemiaa, antiikin myyttejä ja Konstantinopolin piirityksestä juontavia muinaisia salaliittoja, ja ennen pitkää epäonnisen etsivän on hylättävä yrityksensä löytää kaikelle luonnollinen selitys, vaikka hän aivan loppumetreille asti pitää kiinni freudilaisista tulkinnoistaan.

Kirottu maa ei lopulta poikkea Hautalan myöhemmistä romaaneista aivan valtavan paljon, mutta toki sen ote on kevyempi ja jossain määrin groteskimpi. Sekä toimintaa ja väkivaltaa että ajoittain räävittömäksikin yltyvää huumoria heitetään lukijan silmille melkolailla (jälkimmäiseen freudilainen rikostutkinta antaa luonnollisesti monia herkullisia tilaisuuksia), ja välillä meno on sen verran ronskia, tavalla tai toisella, että aivan herkimmille lukijoille tätä ei voine suositella, vaikka hyvän maun rajoja ei sentään kovin rujosti rikota. Mistään hupailusta ei myöskään ole kysymys, vaan kovaksikeitetyn dekkarin tavoin perusvire on synkkä ja huumori mustanpuhuvaa. Onpa mukana jopa romantiikkaa, vaikkakin aika kierolla tavalla. Ajankuva ja miljööt on nekin rakennettu uskottavasti, joten sekä kauhun, okkulttisen dekkarin että historiallisen proosan ystävät löytävät varmasti paljon makusteltavaa.

Hieman erilaisesta tyylistään huolimatta Kirottu maa ei häpeä Hautalan myöhempien romaanien rinnalla, vaan on oikein viihdyttävä ja taitavasti rakennettu, lähestymistavaltaan ja teemoiltaan omintakeinen ja kaikin puolin kiehtova mysteeri kotimaiselle kauhulle harvinaisemmassa ympäristössä. Erittäin suositeltava hankinta siis, nyt kun tämä viimein on kaiken kansan saatavilla!

https://i1.wp.com/aavetaajuus.fi/wp-content/uploads/2019/03/kirottu-maa-hautala.png?fit=554%2C555https://i1.wp.com/aavetaajuus.fi/wp-content/uploads/2019/03/kirottu-maa-hautala.png?resize=150%2C150Tuomas SalorantaKirja-arvostelutPoiminnatHaamu-kustannus,kauhukirjallisuus,Kirottu Maa,Marko Hautala,okkulttinen dekkariMarko Hautala on kiistatta merkittävin tekijä, kun haetaan syyllisiä 2010-luvulla käynnistyneeseen kotimaisen kauhun uuteen aaltoon. Tammen julkaisemat kuusi romaania Itsevalaisevista Leväluhtaan kuuluvat oleellisesti suomalaisen kauhuharrastajan hyllyyn ja ovat myös sinne helposti hankittavissa, mutta esikoisromaani, jo vuonna 2002 pienkustanteena julkaistu Kirottu maa, on pitkään ollut harvinaista herkkua. Nyt Haamu-kustannus on viimein...