!! VAROITUS !!

Teksti sisältää pieniä juonipaljastuksia elokuvasta Ghost in the Shell.

Kaikki vuosituhannen taitteessa nuoruutensa eläneet länsimaalaiset ovat varmasti törmänneet Ghost in the Shell -anime-elokuvaan muodossa tai toisessa. Mikäli itse elokuva ei ole tuttu, varmasti siitä pätkiä käyttävä Wamdue Projectin King of My Castle -musiikkivideo sen sijaan on.

Ennen kuin näin alkuperäisen animen joskus 2000-luvun alkuvuosien RopeConissa, olin ehtinyt jo höyrähtää scifiin ja etenkin sen alagerneen: kyberpunkiin. Ghost in the Shell onkin hyvin tyylipuhdasta kyberpunkia sekä visuaaliselta ilmeeltään, että teemoiltaan; likaisessa lähitulevaisuuden suurkaupungissa kyberbuustatut yksilöt pohtivat olemassaolon ja ihmisyyden todellista luonnetta. Nämä ovat asioita, jotka puhuttelevat myös minua.

Olen aina sanonut, ettei kyberpunk-elokuvia ole tehty liikaa ja jo pelkästään siinä mielessä koen uuden Ghost in the Shellin enemmän kuin tervetulleeksi. Olen myös jonkin asteen fanipoika alkuperäiselle franchiselle ja etenkin vuoden 1995 animelle, joten seuraava teksti kannattaa lukea pienellä varauksella nämä seikat huomioon ottaen.

∴

Ennakko-odotukset ja -asenteet

Ennakkotiedot kertoivat, että elokuva pohjautuisi Ghost in the Shell: Stand Alone Complex -animaatiosarjan toisen tuotantokauden juonikuvioihin. En ole katsonut Stand Alone Complexia jaksoakaan, joten tiedossa olsi minulle entuudestaan tuntematon juonikuvio. Traileri kuitenkin sisälsi monta tuttua elementtiä vuoden 1995 elokuvasta, mikä nostatti muutaman kysymysmerkin. Oletinkin näiden pätkien olevan mukana vain mielenkiinnon herättämiseksi, onhan alkuperäinen elokuva se kaikista tunnetuin teos tästä franchisesta. Trailerin perusteella elokuva näytti myös visuaaliselta ilmeeltään suht uskolliselta esikuvalleen, joskin dystooppisen tulevaisuuden nuhjuisuutta oli korvattu öisen kaupungin neonvalojen hehkulla.

Trailerin perusteella odotin aika tavanomainen toimintaelokuva, joka käyttää scifiä vain keinona tuoda valkokankaalle ”hienoja futuristisia elementtejä”. Koska kyseessä on myös ison budjetin tuotanto, oletin että siitä on riisuttu suurin osa alkuperäisen animen filosofisesta pohdinnasta ja juonessa keskityttäisiin enemmän vain muodostamaan aasinsiltoja toimintajaksojen välille, mikä on valitettavan yleistä tämän päivän Hollywoodissa.

Batou, kyberpunkin ruumiillistuma.

Mitä elokuvan roolitukseen tulee, pääosaan Majuri Motoko Kusanagin rooliin kiinnitetty Scarlett Johansson ei saanut minussa aikaan riemunkiljahduksia. En tarkoita tällä nyt roolituksen aiheuttamia whitewashing-syytöksiä, vaan näytteljätärtä itseään. En pidä ScarJo’ta erityisen hyvänä näyttelijänä, mutta toisaalta kyberneettisen Majurin rooliin ScarJo’n ajoittain hieman puunaamainen näyttely voisi sopia. Myöskään aina kyberpunk-cooliuden ruumiillistumana pitämäni Batoun rooliin valittu, Game of Thronesissa Euron Greyjoyna nähty Pilou Asbæk ei herättänyt minussa suurempia tunteita. Sen sijaan näyttelijälistalla komeilleet nimet Takeshi Kitano sekä Michael Wincott herättivät minussa pientä innostusta.

Oletuksena lähdin siis katsomaan elokuvaa, joka tarjoaisi Ghost in the Shellin maailmaan sijoittuvaa kevyttä, mukafilosofista pohdintaa cgi-kyllästettyjen toimiintakohtausten välissä. Odotukseni olivat vähintäänkin maltilliset.

∴

Ghost in the Shell (2017)

Ghost in the Shell alkaa hyvin samalla tavalla kuin alkuperäinen anime-elokuvakin; ensin näemme kuinka Majurin keinotekoinen vartalo kasataan, jonka jälkeen siirrytään pilvenpiirtäjän katolle, mistä majuri hyppää alas suorittamaan tehtävää. Tuttujen elementtien ja maltillisten odotusteni ansiosta Ghost in the Shell pääsi yllättämään heti alkumetreillä, visuaalisesti ja tunnelmaltaan elokuva oli nimenomaan Ghost in the Shelliä. Elokuvan edetessä mielikuvani ei päässyt muuttumaan, kerrankin valkokankaalta on tarjolla elokuva, joka on uskollinen lähdemateriaalilleen muutenkin kuin kontekstuaalisesti.

Ghost in the Shell on kaunista katseltavaa. Visuaalisesti elokuva on rakennettu taiten ja se on uskollinen alkuperäiselle elokuvalle myös nuhjuisuuden osalta. Alkuperäisen elokuvan ysäri-kyberpunk-estetiikka on hyvin vahvasti läsnä ja sen maailma on rakennettu aivan kuten vuoden 1995 animessa. Elokuvan maailma tuntuu aidolta, se on todellakin kehittynyt siihen pisteeseen, eikä kaikkea ole ”rakennettu uudestaan”, kuten hyvin monessa muussa 2010-luvun scifi-elokuvassa.

En ole järin innoissani cgi-tehosteista, mutta lähes kokonaan green screeniä vasten kuvattu Ghost in the Shellissä tehosteilla on tarkoitus ja ne tukevat hienosti tarinankerrontaa olematta itsetarkoituksellista silmäkarkkia. Ainoana poikkeuksena lopun taistelu, jonka aikana nähdään kömpelö cgi-Majuri uhmaamassa fysiikanlakeja loikkiessaan luonnottoman kevyesti.

Sama pätee toimintaan. Olen kyllästynyt Hollywood-toimintaelokuvien loputtomilta tuntuviin toimintajaksoihin, joissa katsomoon ryöpytetään takaa-ajoa, ammuskelua ja isoja räjähdyksiä parhaimmillaan jopa yli puolen tunnin ajan ilman tuntuvaa tarkoitusta. Ghost in the Shellissä toiminta on maltillista ja sitä on juuri sen verran kuin tarinan kannalta on tarpeellista. Tämä osoittaa tyylitajua sekä ohjaajalta että studiopomoilta – onkin vaikea uskoa, että tämä on vasta toinen Rupert Sandersin pitkä ohjaustyö, etenkin kun ottaa huomioon herran debyyttiohjauksen olevan sellaista kuraa kuin Snow White and the Huntsman (2012). Kuten jo aikaisemmin mainitsin, nykyään tosi moni iso elokuva käyttää scifiä vain elementtinä, jotta saataisiin mielenkiintoisempia ja lennokkaampia toimintakohtauksia, Ghost in the Shell tekee tähän poikkeuksen.

Elokuva kuitenkin tuottaa pettymyksen juuri sillä osa-alueella, jota etukäteen osasin odottaakin: kerronnassa. Etenkin elokuvan alussa katsojaa pidetään kädestä kiinni ja sorrutaan monesti täysin turhaan selittelyyn, aivan kuin katsoja ei osaisi päätellä asioita itse. Alkuperäisen Ghost in the Shellin ihmisyyttä ja identiteettiä käsittelevä eksistentiaalinen pohdinta on tässä uudemmassa versiossa hyvin pintapuolista. Muutenkin tarinallisesti mennään todella mustavalkoisessa maailmassa, missä hyvät ovat hyviä ja pahat pahoja. Välillä tuntuukin, etteivät tekijät ole uskaltaneet lähteä tutkimaan Ghost in the Shellin sisintä peläten ettei katsoja pysy kärryillä.

Roolituksen suhteen näytän varovaista peukkua. ScarJo on näyttelijäkaartin heikoin lenkki, jonka huonoryhtinen ja tönkkö preesens pisti silmään. Toisaalta hänen suorituksensa on riittävä, mutta vain rimaa hipoen. Tämä onkin ikävä kontrasti loistavalle Pilou Asbækin Batoulle, joka tavoittaa animesta tutun Batoun ytimen, mutta tuo rooliin myös uutta herkkyyttä tulkinnallaan. Pilou Asbæk on rosoisen karismaattinen, aivan kuin Kiefer Sutherlandin coolimpi pikkuveli. Nautin suuresti myös Takeshi Kitanon suorituksesta, joka oli juuri niin tunteeton ja misantroopiaa huokuva kuin herralta voi odottaa. Elokuvan muut roolisuoritukset ovat enemmän tai vähemmän ”ihan ok” -tasoa. Harmillista kyllä, Michael Wincott on alikäytetyssä roolissa vain elokuvan alussa.

∴

Odotusten lunastus

Ghost in the Shell pääsi yllättämään ja jää selkeästi plussan puolelle. Tavanomaisesta scifi-räiskimisestä ei ole tietoakaan, vaan nyt mentiin vahvasti tarina edellä. Harmi, että tarina oli juuri niin yksinkertaistettu mitä odotinkin, ja Majurin sisäistä konfliktia lähestytään eri kulmasta, mikä mielestäni oli ikävän tavanomainen ratkaisu. Siinä missä vuoden 1995 anime pohtii sitä missä kohtaa ihminen loppuu ja robotti alkaa, live-action-versiossa keskitytään enemmänkin siihen kuka Majuri oli ennen kuin hänestä tuli kyborgi. Omasta mielestäni olisikin ollut mielenkiintoisempaa pohtia Majurin identiteettiä ja sitä kuka hän on nyt ja kuinka hänen identiteettinsä määrittyy tulevaisuudessa, kuin lähteä selvittämään hämärän peitossa olevaa menneisyyttä. Toki tällainen straight forward kostotarina varmasti uppoaa suureen yleisöön paremmin.

En ole nähnyt Stand Alone Complex -sarjaa, joten vertailupohjani lähdemateriaaliin on heikko. On kuitenkin todettava, että tämä elokuva muistutti muodoltaan todella paljon alkuperäistä animea. Mistään remakesta ei kuitenkaan voida puhua. Paremman vertailupohan saavuttamiseksi aion katsoa Stand Alone Complexin kokonaisuudessaan ennen live-action-version uudelleenkatselua. Ehkä palaan asiaan myös blogissani kunhan olen tämän suhteen hieman viisaampi.

Visuaalisesti Ghost in the Shell on upea ja edustaa hyvää makua ja tyylitajua. Elokuvan maailma on yksi parhaita ja uskottavimpia scifi-miljöitä joita olen elokuvissa nähnyt. Se oli kyberpunkia, se oli Ghost in the Shelliä ja se tuntui aidolta. Myös kuvaukselliset ratkaisut esim. slow motion -kuvien käytöstä toimintakohtauksissa olivat perusteltuja ja niitä käytettiin maltillisesti.

Kuitenkaa mistään mestariteoksestahan tässä ei ole kyse. Mikäli antaisin tälle jonkin arvosanan, se olisi vahva kolme ja puoli tähteä, fanipoikalisän kanssa neljä tähteä. Kaikki muu on mennyt nappiin, paitsi itse tarina ja pääosan roolitus. Olisin kaivannut tekijöiltä enemmän rohkeutta katsojien älyllisessä haastamisessa, vaikkapa vain samalla tavalla mitä Arrival teki. Ghost in the Shellillä olisi jo lähdemateriaalinsa ansiosta potentiaalia olla kaunis hybridi pohtivaa draamaa ja perseelle potkivaa toimintaa, mutta nyt se putoaa aika puhtaasti scifi-toimintaelokuvien loputtomaan laariin.

Jatko-osaa Ghost in the Shellille ei kuitenkaan kannata odottaa, sillä elokuva floppasi komeasti Amerikassa. Harmi, sillä tämä oli harvinaista herkkua, mitä haluaisin nähdä lisää. Nähtäväksi jää kuinka Ghost in the Shellin heikko menestys lippuluukuilla vaikuttaa kaavailtuun Akiran live-action-sovitukseen.

Teksti on julkaistu aiemmin Rauli Ylitalon Totuus elokuvasta -blogissa.