Harva elokuva jää elämään yhtä merkittäväksi osaksi populaarikulttuuria kuin Wachowskyn sisarusten läpimurtoteos The Matrix: todellisuuden häilyviä määritelmiä pitkän filosofisen perinteen pohjalta kartoittanut klassikko oli tyylikäs sekä perusidealtaan että toteutukseltaan. Parin vähemmän onnistuneen jatko-osan jälkeen ohjaajakaksikko on keskittynyt pääasiassa muiden kynäilemien kertomusten filmatisointeihin, joista viimeisimpänä mieletön Pilvikartasto ei sekään ollut juonellisesti mitäänsanomaton. On siis ymmärrettävää, että sisarusten jälleen itse ideoimaa uutuusrainaa Nouseva Jupiter odotettiin potentiaalisesti hyvinkin kiehtovia ideoita välittävänä merkkiteoksena.

Sitä se ei vahingossakaan ole.

Nouseva_Jupiter_juliste_UUSI

Elokuva koostuu rakenteellisesti siitä, kuinka yksitoikkoista elämää viettävä laiton siirtolainen Jupiter Jones (Mila Kunis) joutuu avaruuskuninkaallisten kosmisten kärhämien takia kidnapatuksi, kidnapatuksi, kidnapatuksi ja kidnapatuksi. Mukana hiihtelee sinihohtoisine antipainovoimamonoineen synkän menneisyyden karaisema ex-siivekäs, nyk. paidaton susi-ihmishybridi Caine (Channing Tatum), jonka vähemmän yllättävä romanssi Jonesin kanssa onkin elokuvan keskiössä.

Valtapelit, joiden pyörteissä Jones joutuu perimänsä vuoksi kamppailemaan hengestään, ovat latteampia kuin keskivertohiekkalaatikon geopoliittiset konfliktit, eivätkä kovin paljon niitä uskottavampia superkehittyneen sivilisaation hallitsijoiden motivaatioina. Tarinan opetukseksi haettu yhteiskuntakritiikki osuu kapitalistiseen voiton tavoitteluun vähän väsyneesti lätsähtäen.

Äkkiseltään synopsis siis kuulostaa materiaalilta, jota kuka tahansa meistä olisi voinut aikoinaan kirjoittaa pöytälaatikkoonsa kaikella varhaisteini-ikäisen riemulla ja mielikuvituksella. Sitä se pähkinänkuoressa onkin, mutta toisaalta toteutettuna ammattitaidolla ja miljoonabudjetilla.

Animaatiojälki on kuvankauniin fantsuscifin ilotulitusta alusta loppuun: hahmokavalkadi pursuaa monenkirjavia lohikäärmeitä, elefanttihumanoideja ja muita menninkäisiä ilman mitään selvää syytä, ja myös avaruusarkkitehtuurissa käsittämättömyys voittaa käytännöllisyyden mennen tullen. Ei se mitään, sillä lopputuloksena syntyvä visuaalinen ilme onkin tajuttoman upea. Mahtipontisen musiikin siivittämät toimintakohtaukset tapahtuvat pääsääntöisesti ilmassa suuntaan tai toiseen sinkoillen, mikä tehostaa vaikuttavien maisemareittien kiertelyä entisestään.

En voi sanoa katuvani kokemusta. Salissa kuului pahimpien epäuskottavuuksien kohdalla useampaan otteeseen naurunpyrskähdyksiä, eikä kukaan tiettävästi ainakaan huutanut epätoivosta, joten uskallan myös varsin turvallisesti suositella elokuvaa muillekin, joilla huumorintaju riittää.

https://i0.wp.com/aavetaajuus.fi/wp-content/uploads/2015/02/Nouseva_Jupiter_juliste_UUSI.jpg?fit=717%2C1024https://i0.wp.com/aavetaajuus.fi/wp-content/uploads/2015/02/Nouseva_Jupiter_juliste_UUSI.jpg?resize=150%2C150Anni LeskeläElokuva-arvostelutPoiminnatElokuva-arvostelu,Nouseva Jupiter,WachowskitHarva elokuva jää elämään yhtä merkittäväksi osaksi populaarikulttuuria kuin Wachowskyn sisarusten läpimurtoteos The Matrix: todellisuuden häilyviä määritelmiä pitkän filosofisen perinteen pohjalta kartoittanut klassikko oli tyylikäs sekä perusidealtaan että toteutukseltaan. Parin vähemmän onnistuneen jatko-osan jälkeen ohjaajakaksikko on keskittynyt pääasiassa muiden kynäilemien kertomusten filmatisointeihin, joista viimeisimpänä mieletön Pilvikartasto ei sekään ollut...