Surupukki – ruotsalaisia tieteistarinoita
Ruotsalaista kirjallisuutta julkaistaan suomeksi paljon, erityisesti dekkareita. Ruotsalaista spekulatiivista fiktiota on kuitenkin tarjolla melko niukasti suomeksi. Tilannetta parantaa Osuuskumman novelliantologia Surupukki, joka sisältää kuusi suomennettua novellia. Novellien kirjoittajilta ei ole aikaisemmin suomennettu juuri mitään, vaikka osa saattaa olla tuttuja suomalaisille lukijoille kuten osittain englanniksi kirjoittava Karin Tidbeck.
Antologian alaotsikkona on ”ruotsalaisia tieteistarinoita”, mutta todellisuudessa kaikilla novelleilla ei ole paljonkaan tekemistä varsinaisen tieteiskirjallisuuden kanssa. Osaa voisi pikemminkin luonnehtia uuskummaksi, ja hiukan ihmetyttää, miksi kokoelmaan on valittu näin hämäävä otsikko. Jollei sitten sen tarkoitus ole houkutella tieteiskirjallisuuden ystäviä myös muunlaisten tarinoiden pariin. Sana saattaa kuitenkin ladata vääränlaisia odotuksia lukijalle.
Kokoelman perusteella ruotsalaisen spefin taso on vaihteleva. Antologian kirkkain tähti on maailmallakin suitsutusta saanut Karin Tidbeck novellillaan Olen laskenut suruni yllesi, josta on peräisin kokoelman otsikkokin. Novellissa yhdistyy Tidbeckille tyypilliseen tapaan realistinen kuvaus ja jossakin määrin vinksahtanut maailma. Novelli alkaa siitä, että masennuksesta kärsivä minäkertoja saa uutta kokeellista hoitoa varten psykiatriltaan – elävän vuohen! Novellissa ei siis liikuta missään tieteissfääreissä, mutta Tidbeck onnistuu suhteellisen lyhyessä sivumäärässä luomaan hämmästyttävän tarinan, joka on minusta kokoelman paras.
Tidbeckin jälkeen seuraa pari vähemmän onnistunutta tarinaa. Carl Ahlströmin tarinassa Mustaa raparperia nimettömäksi ja muutenkin melko hahmottomaksi jäävä minäkertoja valmistaa mehua. Tunnelma on unenomainen mutta samalla unettavan tylsä, eikä siinä tapahdu juuri mitään. Tarinallisempi on Kristina Hårdin Kirjasiirtymiä, jossa Lundin kaupunkiin ilmestyy kirjallisuuden hahmoja. Novelli yrittää kai olla humoristinen muttei oikein toimi. Voi vain ihmetellä, eikö näiltä kirjailijoilta olisi löytynyt kokoelmaan yhtään kiinnostavampia novelleja.
K. G. Johanssonin Ennen kuin taivas putoaa kuvaa outoa maailmaa, jossa taivas laskeutuu koko ajan alaspäin ja kaikenlaista katoaa, mukaan lukien ihmisten ruumiinosia. Jorun Modenin Sosiootit luo dystopiavision tulevaisuuden maailmasta, joka on yhdistelmä byrokratiaa ja uskontoa. Oscar Källnerin Pancasila seuraa puolestaan uudelle planeetalle levittäytyneitä ihmisiä, joille alkavat vähitellen paljastu paratiisimaisen planeetan vähemmän mukavat puolet. Kaikki kolme tarinaa tarjoavat kiehtovia ajatusleikkejä toisenlaisista maailmoista.
Johan Jönssonin kirjoitus Ruotsalainen spefinovellistiikka uudella vuosituhannella tarjoaa katsauksen ruotsalaisiin spefinovelleihin mutta jää anniltaan melko hajanaiseksi. Parempi olisi ollut jonkinlainen yleiskatsaus ruotsalaisesta spefistä kokonaisuutena.
Kokoelma jättää hiukan hämmentyneen olon. Tässäkö on annos parhaita ruotsalaisia spefinovelleja? Novellien valintaperiaatteita olisi voinut avata enemmän esipuheessa. Esipuheessa väitetään, että novelleissa olisi ”oma, tunnistettava paikallisvärinsä”, mutta ainakaan minulle sellaista ei oikein erotu. Esimerkiksi Källnerin Pancasila ei tunnu mitenkään erityisen ruotsalaiselta, ja Karin Tidbeckin tuotannosta löytyy kyllä selkeästi ruotsalaisuudella herkuttelevia novellejakin. Tosin ruotsalaisuuden puute ei ole mikään haitta, sillä useat novellit toimivat oikein hyvin ja ovat kiinnostavia.
Christine Thorelin suomennos vaikuttaa alkutekstejä tuntematta melko onnistuneelta ja sujuvalta. Jäin tosin miettimään, miksi Ahlströmin novellissa vaihdetaan jokusen kerran puhekieleen muuten kirjakielisestä vuoropuhelusta. Johanssonin novellissa kielellinen leikittely on saatu sujuvasti suomennettua.
Kokoelman toimitustyössä olisi ollut kuitenkin parantamisen varaa, sillä pilkutus on horjuvaa, mitä ei voi perustella käännöksellä, sillä tokihan suomennoksessa olettaisi käytettävän suomen kielen pilkkusääntöjä. Pieni hämmentävä ulkoasullinen seikka on se, että lainausmerkkeinä käytetään suoria eikä kaarevia, toisin kuin useimmissa muissa Osuuskumman julkaisuissa. Nämä seikat korostuvat, koska Osuuskumman useimmat muut teokset ovat varsin huolellista toimitustyötä.
Antologian kansi on hauskan persoonallinen ja tuo hyvin Ruotsi-teeman värivalinnoillaan, mutta pelkään pahoin, ettei se ole ehkä houkuttelevin keskimääräiselle spefinlukijalle.
Epätasaisuuksistaan huolimatta Surupukki on kiinnostava avaus ruotsalaisen spefin suuntaan. Toivottavasti ruotsalaista spefiä saadaan tulevaisuudessa lisää suomeksi.
Vastaa