Mustaa lihaa (toim. Anne Leinonen ja Tuomas Saloranta) on ihka aito, täysin suomalainen kyperpunk-antologia. Se koostuu 11 tarinasta, jotka omalla tavallaan yrittävät tarttua tähän lajityyppiin. Olin kokonaisuuteen hyvin tyytyväinen: keskeinen aihe on mielenkiintoinen, teksti oli keskimäärin miellyttävää lukea, ja tarinat onnistuivat herättämään paljon ajatuksia. Jo pelkkä kansi houkuttelee katsomaan, mitä sen sisältä saattaa löytyä.

Kansi: Maija Pietikäinen
Kansi: Maija Pietikäinen

Itse tutustuin kyberpunkkiin 90-luvun lopulla roolipeliharrastuksen kautta. Silloin jaksoin viettää tunnin jos toisenkin sekä Cyperpunk 2020:n että Shadowrunin parissa. Myöhemmin luin innoissani koko William Gibsonin tuotannon, ja paneuduin myös muiden genren kirjoittajien teksteihin. Siten kyperpunk on onnistunut koskettamaan minua varsin henkilökohtaisella tavalla verrattuna moneen muuhun genrekirjallisuuden osa-alueeseen.

Antologian heikoin lenkki on liian usein toistuva kaavamainen alkuasetelma, joka toi mieleeni jo mainitsemani roolipelit. Ensin tarinan päähenkilön värvää jokin enemmän tai vähemmän valmiiksi epäilyttävä työnantaja, sitten sankari ryhtyy hommiin ja lopussa työnantajan ja sankarin välille muodostuu jokin erimielisyys, joka pitää ratkaista. Tässä rakenteessa ei yksittäisen tarinan kannalta ole välttämättä mitään vikaa, mutta lukiessani tekstin toisensa jälkeen, se alkoi tuntua lievästi puuduttavalta.

Puolestaan tarinoiden maukkainta antia on ehdottomasti se, kuinka ne osaavat hyödyntää varsinkin Suomea temmellyskenttänään. Se antaa omanlaistansa väriä monille tarinoille, jotka muuten jäisivät kaavamaisen juonen jalkoihin. Geneerinenkin kyperpunktarina tuntuu erilaiselta, kun se sijoitetaan johonkin muuhun ympäristöön kuin anglo-amerikkalaiseen metropoliin. Varsinkin luonto on luomassa tunnelmaa ja tapahtumien käänteitä tarinoihin, mikä yleensä ohitetaan olankohautuksella urbaaneissa kyberpunkkertomuksissa.

Parhaiten minulle jäivät mieleen Petri Laineen Häivähdys Michelangelosta, Arto Koistisen Ilves ja Juha Jyrkäksen Taikapulveria. Häivähdys Michelangelosta osaa kuvata hyvin tarinan hahmojen mielentilojen muutosta, sen kytkeytymistä luovaan ajatteluun ja osaa asettaa nämä piirteet kyberpunkille luontevaan tarinaan. Ilves on antologian paras esimerkki Suomeen sijoitetusta tarinasta. Erityisesti sydäntäni lämmitti novellin alusta tavattava puukkojunkkarijengi. Taikapulveria puolestaan osaa ujuttaa lukijan mieleen joitakin sangen eriskummallisia ja ehkä jopa aavistuksen häiritseviä mielikuvia. Narttukissa vaivaa edelleen herkkää mieltäni.

Kokoelma sai minut lukiessani pohtimaan sitä, onko kyberpunk kirjallisuuden lajina oikeastaan niin vanhentunut kuin halutaan väittää. En usko. Oikeastaan kyberpunkin herättämät kysymykset ovat vain entistä ajankohtaisempia. Elämme yhä teknologisoituneemmassa yhteiskunnassa, jossa tietoverkot, ja mitä niiden sisällä tapahtuu, vaikuttaa merkittävästi suoraan omaan elämäämme. Edward Snowdenin paljastama NSA:n suorittama laajamittainen urkinta ja siitä seurannut huoli alleviivaa tämän. Oikeastaan Snowden on itse hyvä esimerkki lähes stereotyyppisestä kyberpunksankarista. Vain peililasit ja kyberkäsi puuttuvat.

80-lukun estetiikka voi olla vanhentunutta, ja monet Neurovelhossa esitetyt käsitykset tietokoneiden toiminnasta ja suorituskyvystä tuovat mieleen mikrokivikauden. Siitä huolimatta, vaikka yhteiskuntamme olisikin jo muuttunut silkaksi kyberpunkiksi, tuskin ymmärrämme vielä kunnolla sitä, mitä verkottuminen, ihmisten ominaisuuksien muokkaus keinotekoisesti ja mahdollinen kehittynyt tekoäly saattaa merkitä maailman ja ihmiskunna kannalta. Siksi uskon, että kyberpunk ei ole mihinkään kuolemassa, ehkä se vain muuttaa pikkuisen muotoaan.

Kirja on tilattavissa Aavetaajuus-kaupasta.

https://i2.wp.com/aavetaajuus.fi/wp-content/uploads/2014/06/cyber_kansi1.jpg?fit=709%2C1024https://i2.wp.com/aavetaajuus.fi/wp-content/uploads/2014/06/cyber_kansi1.jpg?resize=150%2C150Mikael ToislehtoKirja-arvostelutPoiminnatArto Koistinen,cyberpunk,Juha Jyrkäs,Mikael Toislehto,Mustaa lihaa,Petri Laine,scifiMustaa lihaa (toim. Anne Leinonen ja Tuomas Saloranta) on ihka aito, täysin suomalainen kyperpunk-antologia. Se koostuu 11 tarinasta, jotka omalla tavallaan yrittävät tarttua tähän lajityyppiin. Olin kokonaisuuteen hyvin tyytyväinen: keskeinen aihe on mielenkiintoinen, teksti oli keskimäärin miellyttävää lukea, ja tarinat onnistuivat herättämään paljon ajatuksia. Jo pelkkä kansi houkuttelee katsomaan,...