Sankaritoimittajamme gonzo-reportaasi Night Visions -festivaaleista on täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita, hyviä elokuvia ja sähäköitä kohtaamisia.

Jodorowskys-Dune

Tai no, ei oikeastaan. Itseasiassa onnistuin näkemään festivaaleilla vain kaksi elokuvaa. Tai tarkalleen ottaen noin puolitoista.

Saavuin Helsinkiin parahiksi jonottamaan Jodorowsky’s Dune -dokumenttielokuvaan. Odotukset eivät elokuvan suhteen olleet hirvittävän korkealla, sillä pari Alejandro Jodorowskyä käsittelevää dokkaria jo nähneenä ja useita mieheen liittyviä artikkeleita lukeneena en uskaltanut toivoa juurikaan uusia Dune-filmatisointiin liittyviä käänteitä. Kuitenkin leffaa on kovasti kehuttu, ja elokuvaa esitelleen jäbän mukaan pätkä saattoi olla jopa festivaalin paras elokuva.

Ja olihan se kieltämättä hyvä dokkari. Ihan paskaa noin kiinnostavasta aiheesta olisikin hankala tehdä. Tarina vilisee tuttuja nimiä Mick Jaggerista Daliin ja Nicolas Winding Refniin, ja jokaiseen liittyy joku hauska tai odottamaton sattumus. Itse Jodorowsky on hahmona niin järjettömän karismaattinen ja innostava tarinaniskijä, että häntä olisi ilo seurata kehnomminkin toteutetussa elokuvassa (suosittelen vilkaisemaan The Jodorowsky Constellation -dokkarin, joka on hiukan halvemman näköinen, mutta valottaa Jodorowskya useammalta kantilta)

Dokkari kertoo siis mahtipontisesta Frank Herbertin Dune-romaanin filmatisoinnista, joka ei hyvästä ennakkovalmistelusta huolimatta päässyt koskaan tuotantoon, koska amerikkalaisilla tuotantoyhtiöillä ei ollut rohkeutta hypätä mukaan Jodorowskyn ulospäin sekopäiseltä ja megalomaaniselta vaikuttavaan meininkiin. Elokuvanhan ei ollut ainostaan määrä olla maailman mahtavin scifi-eepos, vaan myös kokemus, joka muuttaa katsojansa henkisellä tasolla.

Elokuvan ennakkosuunnitelmista tehtiin 15 senttiä paksu kirja, joka sisältää käsikirjoituksen, Moebiuksen piirtämän kuvakäsikirjoituksen ja tukun konseptitaidetta. Tämä kirja lähetettiin kaikkiin suuriin tuotantoyhtiöihin, joissa se on elokuvan väitteen mukaan ollut vaikuttamassa useisiin sittemmin tehtyihin elokuviin.

Asiaan liittyy hieno vertaus, jonka Jodorowskyn poika Brontis esittää. Brontisin oli tarkoitus näytellä yhtä elokuvan päähenkilöistä, Paulia, joka tarinan lopussa tapetaan, mutta jonka henki sen sijaan, että se suostuisi kuolemaan, siirtyy jokaiseen Dune-planeetan elävään olentoon, ja samalla transendoi koko hiekkapallon paratiisimaiseksi paikaksi. Dunen ennakkosuunnitelman käsittävä kirja on ollut ikään kuin hedelmöittämässä ideoillaan ja visuaalisuudellaan useita myöhemmin valmistuneita elokuvia. Vaikka itse elokuva tapettiin, jatkaa se olemassaoloaan osana populaarikulttuuria. Esimerkiksi Jodorowsky itse on kierrättänyt useita Duneen kehittelemiä ideoita sarjakuvakäsikirjoituksissaan.

Jodorowsky osaa myös innostaa. Mies on jaksanut tahkota ideoita omalla, tinkimättömällä tyylillään, vaikka elokuvaprojektit ovat viime vuosikymmeninä lähes järjestään kaatuneet. Hän on kirjoittanut kirjoja ja sarjakuvia, restauroinut tarot-pakan ja kehitellyt oman maagis-psykologisen terapiamuodon. Hän puhuu omiin unelmiin uskomisesta ja siitä, että epäonnistuminen on osa luovaa prosessia, eikä sen pidä antaa lannistaa.

Poistuin elokuvateatterista hyvillä mielin ja voimistuneena. Jodorowskyn taikuus ei voi olla tarttumatta.

Elokuvan jälkeen suuntasin Kallion suuntaan keskustelemaan Jodorowskysta, kirjoittamisesta ja sarjakuvista parin ystäväni kanssa. Päädyimme sattumalta baariin, jossa juhlittiin Roller Derbyn suomenmestaria Kallio Rolling Rainbowta. Meininki oli hyvä, yhteislaulut raikasivat ja olut virtasi.

Jokusen oluen ja lähikebabilan falafelien jälkeen olin valmis illan toiseen elokuvaan, kello yhdeltä alkavaan The Strange Color of Your Body’s Tearsiin. Elokuvasta lupailtiin psykedeelistä kokemusta, joka ammentaa vaikutteensa giallosta ja mm. Jodorowskyn elokuvista. Olin teatterilla hyvissä ajoin ja odottelin saliin pääsyä, kunnes kuulin sivukorvalla, että näytös on vähintään puoli tuntia myöhässä. Vieraana ollut Udo Kier oli kuulemma keksinyt jonkin yllätysohjelman. No mikäs siinä, sellaista sattuu.

Maxim-elokuvateatterin aulassa oli hyvä ystäväni, indie-elokuvaohjaaja Sami Haavisto kauppaamassa elokuvia, t-paitoja, uusiksi brändättyjä chili-kastikkeita ja muuta hupaisaa krääsää, joten Samin kanssa jutustellessa puoli tuntia kului kuin siivillä.

Mutta elokuva ei vain ottanut alkaakseen. Kello lähestyi kahta, ja tieteellisen tarkasti ajoitettu kevyt nousuhumala alkoi olla jo menetetty etu.

Kello matoi yhä eteen päin. Alkoi väsyttää. Leffa oli puolitoista tuntia myöhässä. Laskuhumala puski pahasti päälle. Tässä vaiheessa raina olisi alkuperäisen aikataulun mukaan pitänyt olla jo katsottu, ja minun piti olla onnellisesti kotimatkalla. Harkitsin jo lähtöä, sillä väsyneenä ja huonoissa fiiliksissä elokuva tuskin olisi erityisen nautittava. Kirosin festariorganisaatiota, joka antoi tällaisen pelleilyn tapahtua.

Viimein salin ovet aukenivat ja pääsimme penkkeihin. Elokuva alkoi kaleidoskooppisella psykedelialla ja päähenkilön yrityksillä löytää kadonnut vaimonsa. Nahkahanskaiset kädet puukottelivat alastomia naisia ärsyttävän nykiviksi efektoiduissa kohtauksissa. Kuvat olivat kauniita, jokaista merkityksetöntäkin tapahtumaa alleviivattiin erikoislähikuvilla ja juoni haihtui takaumiin ja kummallisiin siirtymiin ensiminuuteilla. Sitten nukahdin.

Välillä heräilin ja yritin keskittyä jatkuviin puukotuksiin, jugend-sisustukseen, sm-seksiin ja vaginan muotoisiin haavoihin päälaessa. Epäilen että elokuvan tarinasta tuskin olisi saanut tarkkaavaisemmassa olotilassa sen paremmin selvää, mutta näin lopputuloksesta jäi erityisen unenomainen vaikutelma. Niiden kohtien visuaalisuudesta, jotka muistan nähneeni, muistan kuitenkin myös pitäneeni.

Elokuvan loputtua kiirehdin Kallion suuntaan lähtevään bussiin, joka oli ahdettu täyteen zombie-morsiamia ja muita halloween-juhlista palaavia hahmoja. Festivaalihuuma jäi tänä vuonna ehkä vähälle, mutta pari ennakkona nähtyä mainiota elokuvaa ja Jodorowsky jättivät fiilikset plussan puolelle. Mutta vittu sitä Udo Kieriä ja sen yllätyksiä.

strange color bodys tears

Ainiin, seuraavaan Aavetaajuus-podcastiin on muuten tulossa festareiden aikana tehty Jari Halosen haastattelu.