Fantasiafiktio ja muut spekulatiivisen tarinankerronnan muodot ovat nykypäivänä saavuttaneet ennennäkemättömän aseman osana länsimaisen kulttuurin valtavirtaa. Game of Thrones-tv-sarjan ilmiömäinen suosio viime vuosikymmenellä ja Harry Potter -kirjojen yhä ilmeinen kulttuurinen relevanssi laajoille yleisöille ovat tästä nykykulttuurin fantasiabuumista vain kaksi selvää esimerkkiä. Samaan aikaan toisaalla on herännyt yhä enemmän keskustelua siitä, että jakamamme todellisuus ei ole kaikille samanlainen, tai että elämme jopa ”totuudenjälkeistä” aikaa. FM Elise Kraatila kysyy väitöskirjassaan, miten nämä kaksi ilmiötä voisivat linkittyä toisiinsa.

Elise Kraatila. Kuva: Markus Laukkanen

Fantasialla on vanhastaan pitkään ollut maine eskapistisena tarinankerronnan muotona. Todellisuuden kuvaamisen sijaan sen katsotaan rakentelevan omia, kokonaan uusia mielikuvitusmaailmojaan: fiktiivisiä paikkoja, joihin uppoutumalla lukija voi ikään kuin lomailla omasta arkisesta elämästään. Sitä lähestytäänkin tästä syystä tutkimuksessa tyypillisesti ”epämimeettisenä” fiktion lajina, jonka suhde todelliseen maailmaan on joko pakeneva, vääristävä tai puhtaasti metaforinen. Fantasian poetiikka asemoidaan tällaisessa ajattelussa vastakohtaiseksi erityisesti realistisille todellisuuden esittämisen tavoille.

Kraatilan väitöskirja haastaa näitä käsityksiä esittäen, että fantasiafiktiolle ominainen spekulatiivisuus voidaan myös nähdä korostetun taiteellisena todellisuussuhteena, jossa fiktion ulkopuolinen maailma kohdataan teoretisoivasta näkökulmasta. Luomalla vuoropuhelua mielikuvitusmaailmojen ja lukijan todellisuuskäsityksen välille fantasiakertomukset pystyvät mallintamaan ja ehdottamaan uusia tapoja, joilla myös monimutkaista ja usein vaikeasti hahmotettavaa nykytodellisuutta voisi jäsentää ja tulkita. Samalla tämän vuoropuhelun ilmiselvä taiteellinen keinotekoisuus korostaa kaunokirjallisen teoksen omaa tulkitsevaa suhdetta todellisuuteen ja lukijan aktiivista roolia tulkintojen tekijänä.

– Fantasian tapa luoda tällaista neuvottelua kuvitteellisten maailmojen ja todellisuuden välille tekee näkyväksi sen, että fiktion suhde todellisuuteen ylipäänsä on paljon epäsuorempi, moniulotteisempi ja kaksisuuntaisempi kuin vanhanaikainen ajatus fiktiosta todellisuuden imitaationa pystyy tavoittamaan, Kraatila väittää.

– Siksi fantasian todellisuussuhteiden analyysi tarjoaakin mahdollisuuden luoda uusia näkökulmia kaikenlaisen fiktion ja ulkopuolisen maailman välisten vuorovaikutusten uudelleenarviointiin.

Aikaisempaa hienovaraisempi ymmärrys fiktion ja todellisuuden suhteesta tuleekin tarpeeseen, kun jakamamme todellisuus itsessään alkaa vaikuttaa yhä epävakaammalta ja hajanaisemmalta – ja toisinaan jopa fiktion ja ei-fiktion rajat hämärtyvät.

Kraatila näkee viime vuosien totuudenjälkeisyyspuheessa kuvatun sirpaleisen ja polarisoituneen todellisuuskäsityksen eräänlaisena kärjistyneenä ja popularisoituneena versiona 1900-luvun jälkipuoliskon postmodernismille ominaisesta todellisuuden kohtaamisen kriisistä. Tämän kriisin myötä ihmisten koettavissa oleva todellisuus alettiin hahmottaa kielenkäytössä syntyvänä ja alati muuttuvana rakennelmana, joka ei koskaan voi olla ideologisesti neutraali tai näyttää täysin samalta erilaisista näkökulmista.

– 2000-luvulla tällaisesta aikanaan radikaalista ajattelusta on tullut arkipäivää. Todellisuus, jonka kohtaamme päivittäin, on tänä päivänä sekä silminnähden jakautunut että mittakaavaltaan globaali, Kraatila huomauttaa.

– Sen tekeminen hahmotettavaksi ja mielekkäällä tavalla jaettavaksi taiteen keinoin on haaste, johon nykyfantasia spekulatiivisella todellisuussuhteellaan pyrkii vastaamaan.

Fantasia luo teorioita maailmasta. Se mallintaa tapoja, joilla hahmottomaksi ja ehkä ahdistavaksikin käyneen todellisuuden voi jäsentää mielekkäällä tavalla. Pyrkiessään ymmärtämään, miten kuvitteellinen todellisuus – vaikkapa Keski-Maa tai Game of Thronesin Westeros – toimii ja mitä se merkitsee, Kraatila väittää, lukija pääsee kuvittelemaan ja harjoittamaan tapoja, joilla myös ympäröivää todellisuutta voisi hahmottaa merkitykselliseksi kokonaisuudeksi.

– Fantasia tekee tuntemattoman maailman kohtaamisesta hauskaa ja palkitsevaa, Kraatila toteaa.

– Se voi näin auttaa meitä näkemään todellisuuden tulkinnanvaraisuuden mahdollisuutena uhkan sijaan, ja parhaimmillaan se rohkaisee tämän tulkinnanvaraisuuden kohtaamiseen uteliaasti ja avoimin mielin. On mahdollista, että nykymaailmassa juuri tämä fantasian kyky kääntää maailman epävarmuus luovan ja leikillisen tulkinnan mahdollisuudeksi on se genren ominaispiirre, joka tekee siitä niin puhuttelevaa laajoille yleisöille.

Filosofian maisteri Elise Kraatilan kirjallisuustieteen alaan kuuluva väitöskirja The Crisis of Representation and Speculative Mimesis: Rethinking Relations between Fiction and Reality with 21st-century Fantasy Storytelling tarkastetaan julkisesti Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa perjantaina 3.12.2021.

https://i0.wp.com/aavetaajuus.fi/wp-content/uploads/2021/11/Elise-Kraatila.jpg?fit=576%2C384https://i0.wp.com/aavetaajuus.fi/wp-content/uploads/2021/11/Elise-Kraatila.jpg?resize=150%2C150Jyrki PitkäKirjatPoiminnatElise Kraatila,fantasiakirjallisuus,filosofia,Game of Thrones,Harry Potter,Tampereen yliopistoFantasiafiktio ja muut spekulatiivisen tarinankerronnan muodot ovat nykypäivänä saavuttaneet ennennäkemättömän aseman osana länsimaisen kulttuurin valtavirtaa. Game of Thrones-tv-sarjan ilmiömäinen suosio viime vuosikymmenellä ja Harry Potter -kirjojen yhä ilmeinen kulttuurinen relevanssi laajoille yleisöille ovat tästä nykykulttuurin fantasiabuumista vain kaksi selvää esimerkkiä. Samaan aikaan toisaalla on herännyt yhä enemmän keskustelua siitä,...