Kauhulla ja huumorilla on enemmän yhteistä kuin voisi olettaa. Molemmissa on kyettävä koko jutun ajan rakentamaan ja manipuloimaan odotuksia sekä hyödynnettävä tuttuja kaavoja vaikutuksen maksimoimiseksi. Onnistuessaan sekä kauhu että huumori antavat vastaanottajan täyttää päässään juonen oleelliset aukot ja loppua kohden, varsinkin pitkän kaavan mukaisesti, eskaloivat koko homman absurdin partaalle, tai sen yli.

Jordan Peele on koomikko, eikä oikeastaan edellä esitetyn valossa ole lainkaan kummaa, että hän on erittäin hyvä kertomaan kauhua. Peele keräsi kiitosta jo ensimmäisellä yrityksellään Get Out, jonka tarinankerronnan rujosti kieroon vääntynyt virne muistutti mielestäni selkeästi Peelen ja Keegan-Michael Keyn sketsejä – ilman yhtään varsinaista vitsiä, tosin. Get Outin rakenteessa on samaa oudoilla tilanteilla ja stereotypioilla leikkimistä, joka johtaa lopulta aina jonkin tosimaailman sosiaalisen ilmiön koomiseen paisumiseen.

Peelen seuraava veto, Us, on paljon, no, kauheampi. Yllä mainittuja sketsipiirteitä siitä ei löydy, vaan kyse on pikemminkin vierailuista kauhun erinäisten alalajien kentille: näistä (ja juonesta ylipäätään) on parempi olla paljastamatta arvosteluissa liikoja. Joka tapauksessa Peele ottaa troopit ja genret omikseen ja kohtelee niitä kunnioittavasti, jopa haudanvakavasti. Piinaavimpienkin tilanteiden päätteeksi tarjotaan jonkinlainen kevennys, mutta Us on kautta linjan hyvin tietoinen skenaarionsa pelottavuudesta ja häiriintyneestä luonteesta.

Silti elokuvasta erottaa monia taitavasti kerrotun vitsin ominaisuuksia. Lupita Nyong’on vaikuttavasti esittämän Adelaiden perhe-elämä täyttyy pahaenteisistä vihjauksista, menneisyydessä kummittelee kammottava kohtaaminen, tietyt kuvat ja tapahtumat alkavat toistua… Koko maailma on valmis räjähtämään tavalla, joka ei voi mitenkään jäädä vain psykologisen tasolle. Odotuksilla leikittely ja tutun kaavan mukailu johtavat väistämättä asioiden eskaloitumiseen, mikä kutkuttaa alusta lähtien lainalaisuudet tuntevia katsojia (eli nykyään käytännössä kaikkia). Ja silti tai juuri siksi yllätyksiä tulee jatkuvalla syötöllä, mikä puolestaan tekee Usista miellyttävän viihde-elämyksen meille krantummillekin.

Yhteiskunnallisena kannanottona – elementti joka lienee ollut turhan korostetusti esillä Peelen teoksista puhuttaessa mutta jota ei voi sivuuttaakaan – Us on monien esseiden arvoinen, vaikkei tarina houkuttelekaan syvätasojen etsimiseen tai yksityiskohtien analyysiin. Peele on nyt valinnut Get Outia monitulkintaisemman linjan, mutta vuoden 2019 Amerikan hajaannus ja itseään syövän kansakunnan epätoivoinen viha välittyvät jatkuvasti niin yksittäisistä ihmiskohtaloista kuin ns. suuresta kuvastakin. Us on kauhuna ehkä vain satunnaisesti psykologista, mutta symbolista se on alusta loppuun: nimi ei tietenkään viittaa vain “meihin” vaan myös United Statesiin, jossa menneisyys ei ole vielä mennyttä. Elokuvan symbolinen taso, jonka johtopäätökset eivät ole mitenkään ristiriidattomia, onkin varsinaista tarinaa luovempi. Tietyt väkevät vertauskuvat jäävät epäilemättä elämään osana kauhun kasvavaa sanastoa.

Lopulta Peele selittää liikaa. Tällä tavoin hän suorastaan viekoittelee katsojaa puhkomaan aukkoja juonen viralliseen versioon. Tämä on tuplasti turhaa, sillä paljastuessaan Usin absurdi todellisuus olisi vain hyötynyt siitä, ettei tiettyjä tarinanjuuria olisi kaivettu maan alta päivänvaloon. Eihän hyvä vitsikään vaadi avaamaan sitä, miksi punchline toimii.