tuonen kulkijat

Mervi Heikkilän Louhi-sarja kertoo taikavoimia hallitsevasta teinitytöstä, jonka arkitodellisuuden takaa paljastuu yli-inhimillinen maailma. Sitä valtaväestö ei tietenkään havaitse, joten nuoren vastuulle jää toismaailmaisten ongelmien ratkominen.

Sarja on nuorille suunnattu itämerensuomalaisten mytologioiden moderni tulkinta. Näin se asettuu varsin tuttuun jatkumoon, jossa kansanperinteen kuvastosta haalitaan elementtejä nykynuoria puhuttelevaan fantasiamaailmaan.

Harry Potter ei aloittanut villitystä mutta takasi, ettei se tule hiipumaan ennen kuin kaikkien mahdollisten kulttuurien mytologiset maailmat on kaivettu esiin piiloistaan tylsän arjen takaa. Jokainen vastaava projekti on tavalla tai toisella kaksiteräinen miekka jo siksikin, että kansanperinteen elävöittäminen on arvostettavaa, mutta samalla vaikeaa puuhaa.

Tarinankerronnan tutkijoita suullisen perinteen uusiokäyttö kirjallisessa kerronnassa tietysti kiehtoo. Sirpaloituneesta pitää tehdä yhtenäistä. Louhi-sarjan vaikutteet eivät rajoitu itsessään melko rajoittuneeseen Kalevalaan, johon Lönnrot kalasteli perimätiedon palasia rautaisella haravalla joutuen yksinkertaistamaan aineistoa runsaasti. Heikkilä on poiminut valtavasta korpuksesta hieman eri asioita. Siksi hänen maailmansa tuntuu tuoreelta. Valitettavasti Kalevalan painovoima kiskoo vieläkin kirjoittajia itseään kohti kuin Hiitola kuolevaisia, eikä tältä välty Louhi-sarjan toinen osakaan.

Itsenäisenä kertomuksena toimivassa (mutta aiempaan osaan useasti viittaavassa) Tuonella kulkijat -romaanissa päähenkilö Roona kuvailee seikkailunsa Turussa ja alisessa maailmassa, Tuonella, josta pitää hakea apua riivatulle isälle. Matkan varrella vastaan tulee auttajia, vihollisia ja runsaasti myyttisiä eläimiä.

Tuonen tuvilla ollaan kauimpana kaikesta “tutusta”, mutta mitenkään etäisiä mytologiset ulottuvuudet eivät ole muutenkaan: ne lävistävät Roonan koko elämän. Kaksi aikaa ja maailmaa toimivat jatkuvasti rinnakkain. Jopa suhde poikaystävään on jatko-osa jumalhahmojen myyttisessä muinaisuudessa läpikäymälle rakkaustarinalle.

Tuonella kulkijoiden Turku on siis ensisijaisesti mytologisen ja modernin kohtauspaikka. Tämä kuvastaa koko kirjaa ja genreä muutenkin, ja johtaa usein ongelmiin. Mytologian modernisointi on nimittäin hienovaraista hommaa: mitä voi käyttää vielä vuosisatojen jälkeenkin, mikä kaipaa täydellistä remonttia? Usein tässä työssä villit mielikuvat kesyyntyvät, julmat opetukset muuttuvat kilteiksi opetuksiksi ja sankarit idealisoituvat. Grimmit pyörivät haudassaan. Tällaista lievää disneysaatiota on havaittavissa Heikkilänkin romaanissa, varsinkin opetusten suhteen, mutta enimmäkseen jumalolennot ja kulttuuriheerokset ovat säilyneet yhtä epämiellyttävinä kuin kansarunoudessa: Väinämöinenkin alkaa ensi töikseen pokata teinityttöä.

Modernisoinnin ongelmallisempi seuraus on Tuonella kulkijoiden tapauksessa tietty ristiriitaisuus kertomusmaailmassa. Tämä on kaksoisnäön synkempi puoli.

Ristiriita ei synny niin kutsutusta “väärintulkinnasta”. Folkloristiikan puolella on jo aikapäiviä sitten lakattu jupisemasta “alkuperäisestä versiosta” tai jonkin tietyn perinnetekstin “sisällön kunnioittamisesta”. Tekstit muuttuvat käyttötarkoituksen perusteella, ja jokainen luova tekijä muovaa mytologian omanlaisekseen. Näin ollen nykyisiä tulkintoja ei voi sen enempää syyttää virheistä tai sopimattomista muutoksista: voi vain pohtia ratkaisujen toimivuutta itse teoksen kannalta.

Juuri tästä näkökulmasta katsoessa Heikkilä on ajautunut hieman kummallisille poluille. Pienenä, mutta kuvaavana esimerkkinä oudosta ratkaisusta on Louhen ja Pohjolan emännän erottaminen kahdeksi sisarukseksi: ensimmäinen on hyväntahtoinen auttaja, joka vaikuttaa jatkuvasti taustalla tapahtumiin, jälkimmäinen taas ohimennen mainittu, tyypillinen pahuuden voima, joka on tuttu niillekin, jotka eivät ole kansanrunouteen erityisesti perehtyneet. Miksi klassinen Pohjolan emännän hahmo, siis? Ei ole selvää, mitä juonellista tarkoitusta erottelu palvelee, ja kun mytologian muut hahmot ovat säilyneet miltei entisellään, herää ajatus, että Heikkilä on ottanut tehtäväkseen sekä nuorten lukijoiden perehdyttämisen klassiseen Kalevalaan että omaperäisen maailman luomisen – sellaisen, joka myllää Kalevalan vanhentuneita arvoja. Kaksi aikaa ja maailmaa päällekkäin tässäkin suhteessa, siis. Näin suppeassa muodossa ihailtavaa tavoitetta ei aivan saavuteta, ja seurauksena on (nuortenkirjalle haitallista) käsitteellistä sekavuutta.

Sarjan tulevat osat kykenevät todennäköisesti selittämään monet vastaavista ratkaisuista ja luomaan kokonaisuuden, joka on enemmän kuin osiensa summa. Mutta jos Tuonella kulkijoiden pitäisi toimia itsenäisenä teoksena, edellä kuvattu kaksoisnäkö sotkee muuten sujuvasti etenevää, suoraviivaista seikkailua, jossa ongelmat ratkeavat melkein välittömästi vastaan tullessaan ja asiat ovat lähes aina sitä, miltä ne näyttävät. Siitäkin huolimatta, että valtaväestö ei sitä näe.