Käsittämättömät 13 Oscar-ehdokkuutta kalastellut The Shape of Water on ohjaaja Guillermo del Toron paluu synkkiin mutta pohjimmiltaan humaaneihin aikuissatuihin. Kiinnostava tapaus se onkin, mutta kantaa selässään satukaavan painolastia häiritsevämmällä tavalla kuin vaikkapa Pan’s Labyrinth.

The Shape of Water on, kuten vaikuttavan alkukohtauksen kertoja antaa ymmärtää, tarina rakkaudesta, hirviöstä ja Doug Jonesin esittämästä kelmeästä kidusmiehestä. Tälle onnettomalle Amazonasin amfibiaanille “hirviö” on Michael Shannonin esittämä eversti, joka metsästää olennon Yhdysvaltoihin kidutet… tutkittavaksi, ja “rakkaus” puolestaan tutkimuskeskuksen mykkä siivooja Elisa, perushuikea Sally Hawkins. Aika moni muukin sotkeutuu lopulta kävelevän kalapuikon pelastusoperaatioon.

Kiinnostavin silaus The Shape of Waterissa on sen satumainen aikakausi, vuosi 1962. Silloinhan asiat olivat vielä hyvin, eikö totta? Kaikki Kennedyt elivät yhä, ja vietnamilaisetkin sotivat ihan vain rauhassa keskenään. Puhumattakaan mistään kansanliikkeistä tasavertaisemman yhteiskunnan puolesta…

50- ja 60-luvun alun Amerikka on tietenkin nykyvinkkelistä pelkkä fantasiamaa, nippu täysin epäuskottavia kliseitä ja stereotypioita, ja sellaisena del Toro sen esittää. Hän heittää kohtuullisuuden romukoppaan ja vyöryttää ruudulle kaiken mahdollisen: leveät aksentit, seksistiset tosimiehet, pröystäilytarkoituksessa hankitut leveät kaarat, svengaavat musiikkinumerot, kimaltelevat kakku- ja pirtelöbaarit – sekä tietenkin kommunistien herkeämättömät juonittelut vapauden ja äiteen kotona paistaman piirakan tuhoamiseksi.

Populaarikulttuuriviittauksista puhumattakaan. Vesimies on raahattu hämyiseen armeijan tutkimuskeskukseen melkein suoraan Mustalta laguunilta, kaukaa sivistyksen ulkopuolelta: voiko sitä pitää minään muuna kuin pahana? Kylmän sodan vastakkainasettelu on tämän fantasiamaan kansalle yhtä kuin ihmisen ja hirviön vastakkainasettelu. Siihen he elokuviensakin kautta tottuivat. Siltä todellisuus näyttää.

Del Toro ei tietenkään hyväksy tätä. Hänen elokuvansa on pitkälti satu kommunikaation voimasta, joka on läsnä eri vinkkeleistä katsottuna miltei jokaisessa kohtauksessa. Viestintä voi onnistuessaan ylittää erilaiset, syvätkin kuilut: se yhdistää ihmisen ja eläimen, kapitalistin ja kommunistin, tumma- ja valkoihoisen. Silloin selviää, ettei ero lopulta ollutkaan niin suuri kuin miltä näytti. Kommunikaatio on muutakin kuin puhetta – siihenhän eivät kertomuksen keskiössä olevat rakastavaiset kumpikaan edes kykene, ja silti he ylittävät kuilunsa. Mutta yhtä lailla kommunikaatio voi epäonnistua, viesti mennä täysin metsään, eivätkä oikeat hirviöt tahdo kuunnella ja ymmärtää.

Ja sellaisia hirviöitä kyllä riittää, kun yhteiskunta niitä luo. Joten jos The Shape of Waterilla on yksi viesti ylitse muiden, se kuuluu suunnilleen näin: Tämä vain näyttää kulta-ajalta, mutta ei todellisuudessa ollut sellainen. Se katosi hyvästä syystä, emmekä jää kaipaamaan. Tässä suhteessa del Toron henkilökohtainen Kaunotar ja hirviö on juuri niin opettavainen kuin kuuluu olla.

Mutta satu kulkee aina raiteitaan ja raahaa mukanaan sadun periaatteiden taakkaa. Voi yhtä hyvin kysyä, miten del Toron fantasia olisi yhtään pilkkaamaansa Jenkkilää parempi, koska sekin nojaa lopulta aika naiiviin ajatusmaailmaan. Pahat tosiaan ovat pahoja: viihdyttäviä (kuten Shannon aina) mutta anteeksiantamattomasti kaksiulotteisia. Loppu kääntyy totta kai onnelliseksi niille, jotka sen ansaitsevat. Eikä tässä missään näin ollen piile mitään uutta – mehän kyllä tiedämme, miten nämä jutut menevät. Muuttuuko maailmassakaan lopulta siis oikein mikään, vaikka aikakaudet vaihtuvat?

Doug Jonesin syväläisen tapaan The Shape of Water on jonkinlainen välimuoto, joka sekä kritisoi stereotypioita että tarpeen tullen toimii ainoastaan niiden varassa. Keksisin vaadittaessa paljonkin tätä epärehellisempää ja vähä-älyisempää viihdettä, mutta silti näissä vesissä pulikoinnista tuntuu tulevan vähän sinilevän oireita.

 

The Shape of Water elokuvateatterilevityksessä 9.2.2018

https://i1.wp.com/aavetaajuus.fi/wp-content/uploads/2018/02/shape-of-water-e1517930533433.jpg?fit=1024%2C553https://i1.wp.com/aavetaajuus.fi/wp-content/uploads/2018/02/shape-of-water-e1517930533433.jpg?resize=150%2C150Toni SaarinenElokuva-arvostelutPoiminnatelokuvat,fantasia,guillermo del toro,kauhu,seikkailuKäsittämättömät 13 Oscar-ehdokkuutta kalastellut The Shape of Water on ohjaaja Guillermo del Toron paluu synkkiin mutta pohjimmiltaan humaaneihin aikuissatuihin. Kiinnostava tapaus se onkin, mutta kantaa selässään satukaavan painolastia häiritsevämmällä tavalla kuin vaikkapa Pan’s Labyrinth. The Shape of Water on, kuten vaikuttavan alkukohtauksen kertoja antaa ymmärtää, tarina rakkaudesta, hirviöstä ja Doug...