Kuva: Mandy-elokuvan juliste. Copyright: 2017 Mandy Films

Rakkautta & Anarkiaa -elokuvafestivaali tulee taas, yhtä varmasti kuin luonnon kuolema syksyn hyisten henkäysten vanavedessä. Vuoden parhaat viikot, siis.

Ilakoin ennen kaikkea seuraavien elokuvien saapumisesta hetkeksi Helsingin valkokankaille. Tälle listalle on valikoitunut ensisijaisesti niin sanottua ”kummaa”, eikä laadusta kannata etukäteen ylisanoja lausua. Kiinnostaviksi uskallan seuraavia teoksia kuitenkin jo kutsua, ja mikäpä sen parempi kriteeri edes olisi?

Brasilialainen ohjaajapari Juliana Rojas & Marco Dutra tarjoilee jonkinlaista salaperäistä ja kujeilevaa fantasiaa nimekkeellä Good Manners (2017). Brassien aiempi yhteistyö Hard Labor (2011) on kerännyt uutuuden tapaan kiitoksia omaperäisyydestä ja tinkimättömästä toteutuksesta.

Ali Abbasin Gräns eli Raja (2017) jatkaa ruotsalaisen arkisuuden yliluonnollisten aspektien luotaamista samaan tapaan kuin erinomainen Ystävät hämärän jälkeen (2008). Molemmat tarinat ovatkin saman kirjailijan, siis John Ajvide Lindqvistin, näppäimistöltä lähtöisin.

Aivan liian hitaasti työskentelevä Panos Cosmatos (joka Beyond the Black Rainbow -nimisestä huumausaineesta tunnetaan) on saanut valmiiksi Mandyn (2018). Se on 80-luvulle sijoittuva painajaismainen, räiskyvä eepos kulteista ja kostonhimoisesta Nicolas Cagesta, ja tarvitseeko enempää sanoa?

Sorry to Bother Youssa (2018) raivokas yhteiskuntakriitikko Boots Riley tykittelee afroamerikkalaisuudesta, työstä ja kapitalismista absurdissa todellisuudessa, jota voisi kaiketi luonnehtia puhelinmyyntidystopiaksi.

Sitten on Tigers Are Not Afraid (2017), joka on meksikolaisen Issa Lópezin ehkäpä jopa grimdark-fantasiaksi kategorisoitava tulkinta Méxicon jengisodista. Pan’s Labyrinth mainitaan usein tämän yhteydessä, tosin heti seuraava lause aloitetaan aina “mutta…”

Viron historiasta ja taruista ammentavaa osastoa edustaa The Manslayer/The Virgin/The Shadow (2017), joka kertoo kolmessa osassa eri aikakausien naisten kohtaamasta sorrosta. Konseptin voisi välittömästi kuvitella liittyvän tunnettuun teemaan jumalatarten kolminaisuudesta, eli tarjolla ehkäpä modernisoitua mytologiaa feministisellä alavireellä?

Tänä vuonna ainakin sarjamurhaajat ovat edustettuina joka maankolkassa. Iranista tulee epäonnisen elokuvaohjaajan piinasta kertova Pig (2018) ja Argentiinasta El Ángel (2018), joka vaikuttaa sotilasjuntan aikaan sijoittuvan tarinansa vuoksi erinomaisen chileläisen Tony Maneron (2008) hengenheimolaiselta. Ja sitten on tietysti Lars von Trierin epäilyttävän paljon kohua herättänyt, “kauhea” The House That Jack Built (2018), joka pitänee nähdä siitäkin huolimatta, että päätyy todennäköisemmin hypen kuin sarjamurhaajan hirvittävyyden uhriksi.

Vanhemmasta otannasta erityisen suurta kiinnostusta herättää virolainen klassikkokumma Kuolleen alppikiipeilijän hotelli (Dead Mountaineer’s Hotel, 1979). Joka muuten perustuu Strugatskin veljesten romaaniin, mikäli leffan nimi ei kuulosta vielä tarpeeksi houkuttelevalta.

Happoisempaa kuvaa kaipaaville löytyy Kanadan hullun neron Guy Maddinin taiteilema The Green Fog (2017), joka on uudelleentulkinta Hitchcockin Vertigosta käyttäen materiaalina kaikkea mahdollista San Fransiscossa kuvattua paitsi Vertigoa. Samanlaisen erikoisuudentavoittelun sarjaan sijoittunee Henri-Georges Clouzot’n legendaarisesta, 60-luvulla kesken jääneestä L’Enferista nyt väsätty psykedeelinen tilkkutäkki The Inferno Unseen (2017).

Spefi- ja kummaelokuvien usvaisten kenttien tuolla puolen on toki myös kiinnostava maailma. Mestari Jia Zhangken uutuus Ash Is Purest White (2018) tutkii nykykiinalaista alamaailmaa ohjaajan vakuuttavan monitasoiseen tyyliin, ja amerikkalaisuuden perimmäistä öljyä pumppaavan Paul Schraderin First Reformed (2017) todistaa newyorkilaispapin syöksykierrettä. Suomalaisista uutuuksista haluan nähdä ainakin Anna Erikssonin psykoanalyyttis-seksuaalisen taide-elokuvan M (2018) ja pyrinnöissään arvostettavan Aleksi Salmenperän kaiketi mustaksi huumoriksi laskettavan Tyhjiön­ (2018) – mutta odottamatta uutta Häiriötekijää (2015).

Olenhan muutamat tarjolla olevista jo nähnytkin.

Ensinnäkin The Night of the Hunter (1955) on pakollinen kaikille, joita amerikkalainen ruraalisynkistely kiinnostaa. Suuri lama, tulikivenkatkuinen saarnaus ja southern gothic -genren kierous puserrettuna yhteen tummanpuhuvaan pakettiin, joka on inspiroinut vuosikymmenten saatossa lukemattomia kirjailijoita ja ohjaajia.

Vielä synkemmissä virroissa kahlaava norjalainen Thelma (2017) leikkii tietyillä kiinnostavilla spekulatiivisilla aspekteilla ja on kunnollinen kokemus ennen kaikkea tiivistunnelmaisen alkupuoliskonsa vuoksi. Ohjaaja Joachim Trier ei kollegansa Eskil Vogtin kanssa ole käsikirjoituksessa taipunut varsinaisesti suureen innovointiin, eikä pohjoismainen tragediaporno jaksa tätä tahtia tuotettuna kiinnostaa kauaa edes perinihilistisiä suomalaisia. Mutta katseleehan noita kylmänkauniita kuvia loppuun asti.

Mainioin nähdyistä elokuvista on omalaatuisen argentiinalaisen Lucrecia Martelin Zama (2017), joka kartoittaa hillityn maagisen realismin sävyttämänä kolonialismin pikkusieluisuutta, vainoharhaa ja perimmäistä itsetuhoisuutta. Paraguyan perähikiällä 1700-luvulla kituuttava virkamies-prokuraattori Diego de Zama ajautuu kriisistä toiseen yrittäessään vapautua mielivallankäytön vastuista, ja tämän Martel kuvaa pikkutarkkaan tyyliinsä yksityiskohtien kautta ja salakavalasti. Hänellä outous syntyy luonnostaan. Zama on syöksy arkisimpaan mahdolliseen hulluuteen – kuvaus elämän täydellisestä vinoutumisesta vihamielisellä maalla, jolla saatat itse olla suurin hirviö. Hidas, hämmentävä, eräs parhaita aikoihin.

Lopuksi: niille, jotka haluavat ottaa sellaisia riskejä, joita ei ehkä kannata ottaa, voi ehdottaa myös teosta nimeltä Anna and the Apocalypse (2017). Se yhdistää kuulopuheiden mukaan zombiet, high school -musikaalin ja klassisen jouluelokuvan. Kärtsäävistä genrekikkareista varoittava palohälytin piippaa mieleni perukoilla, mutta tämän riskin saatan ottaa itsekin.

https://i2.wp.com/aavetaajuus.fi/wp-content/uploads/2018/09/mandy.jpg?fit=1024%2C692https://i2.wp.com/aavetaajuus.fi/wp-content/uploads/2018/09/mandy.jpg?resize=150%2C150Toni SaarinenElokuvat/sarjatPoiminnatelokuvat,rakkautta ja anarkiaa 2018,spefi,spekulatiivinen fiktio,uuskummaKuva: Mandy-elokuvan juliste. Copyright: 2017 Mandy FilmsRakkautta & Anarkiaa -elokuvafestivaali tulee taas, yhtä varmasti kuin luonnon kuolema syksyn hyisten henkäysten vanavedessä. Vuoden parhaat viikot, siis.Ilakoin ennen kaikkea seuraavien elokuvien saapumisesta hetkeksi Helsingin valkokankaille. Tälle listalle on valikoitunut ensisijaisesti niin sanottua 'kummaa', eikä laadusta kannata etukäteen ylisanoja lausua. Kiinnostaviksi uskallan...