Elokuvakokemuksessa on jotain kevyesti lannistavaa, kun ounastelee, että tekijöillä on ollut paljon hauskempaa kuin katsojalla.

Sitä mietin useammankin kerran Anna and the Apocalypse -huumorifilmin parissa. Ei siinä, etteikö leffa tarjoaisi paljon mahdollisuuksia katsojan naurattamiseen. Vaikka se onkin kunnianosoitus kaiken maailman high school -hassutteluille, joiden parodiointikin alkaa olla jo nähty jut–

Totta tosiaan, ja lisäksi kyseessä on tietysti musikaali. Niin, kyllä, ihan suosituksi havaittu yhdistelmä jonkun Gleen hengessä, mut–

Ai niin, ja se on myös zombie-elokuva. Kyllä. Teinizombiemusikaali. Niin, kuten se eräs Jane Austen -parodia osoitti, kyllä tämmöinen voi periaattees–

Sanoinko jo, että se on myös jouluelokuva? Niin. Kuten nyt vaikkapa Gremlins. Mutta zombeilla ja musiikkinumeroilla varustettuna. Kyllä, Anna and the Apocalypsella on paljon mahdollisuuksia naurattaa.

Käsikirjoittajat ovat varmaan ostaneet varastoon hillittömän monta lavaa olutta tätä valmistellakseen. Ei vain teinivitsejä, ei vain zombievitsejä, ei vain musikaalien irvailua, ei vain joulujutuille kuittailua – vaan kaikkia neljää yhdessä ja samassa paketissa. Ajattele mahdollisuuksia, risteytyksiä! Avataan bisset ja innovoidaan! Saadaan tästä rahaakin!

Ja juuri tämän vuoksi uskon, että heillä oli Anna and the Apocalypsen parissa hauskempaa kuin minulla, mikä on vähän epäreilua. Jotenkin. Minulle elokuvasta katselukokemuksena välittyy eniten hauskanpito, ei hauskuus.

Lausutaan toki painokkaasti, että toiset tykkäävät äidistä ja toiset epäkuolleesta äidistä. Uskoakseni genre-elokuvienkin saralla on (ainakin) kaksi koulukuntaa: jotkut haluavat nähdä ne tietyt genreen olennaisesti kuuluvat kohtaukset, lämpenevät pienille viittauksille ja kunnianosoituksille, ja iloitsevat tarinankaaresta joka kertoo tekijän rakkaudesta lajiin, niin sanotusti. Tässä mielessä nytkin kyseessä on asiansa osaavan ammattilaisen työ. Elokuva marssittaa tietyt hyvin voimakkaasti ja yksitulkintaisesti symboliset hahmot kentälle ja kuljettaa heidät läpi kummitusjunan, joka on ikuisesti muuttumaton, lainalainen.

Sitten on toinen koulukunta, joka haluaisi tiettyyn genreen (tai tässä tapauksessa useampaan)  vihkiytyneen tekijäkaartin sanovan siitä jotain uutta ja kiinnostavaa. Porukka joka kaipaa kokeilijoita ammattilaisten sijaan. Että siellä olisi toisella puolella kameraa ollut joku, joka olisi tokaissut, että otetaanpas nyt nämä kaikille tutut ainekset, hahmot, juonikuviot ja tilanteet ja yllätetään jokainen, hinnalla millä hyvänsä.

Anna and the Apocalypsella on tarjottimella ei ainoastaan yksi tai kaksi tai kolme vaan neljä lajityyppiä, joita soveltamalla ja sekoittamalle se voisi tuoda peliin jotain yllättävää. Se ei tee niin kuin ohimennen, ehkä vahingossa. Viittaukset jokaiseen neljään kenttään ovat pinnallisimpia mahdollisia: jättimäistä tikkunekkua käytetään aseena ja jouluvaloja köytenä, musiikkinumerot yhdistyvät taistelukohtauksiin – sen sellaista. Tämän vuoksi genreharrastaja kategoriassa #2, nirppanokka kuten minä itse, huokailee elokuvan läpi. Mutta genreharrastaja kategoriassa #1 on hyvinkin todennäköisesti tyytyväinen, koska säännöt yksinkertaisesti toimivat. Tiedät epäilemättä itse, kumpaan sakkiin sijoitut.

Kaikki ovat kuitenkin luultavasti samaa mieltä siitä, että pastissin ja parodian välimaastossa laahustava Anna and the Apocalypse käyttää valtaosan ajastaan erilaisiin viittauksiin. Se on populaarikulttuurista ammentavien kuvien ja sanojen voimalla toimiva kone, joka kärsii merkittävästi aina vakavaksi hiljentyessään – ja silti sen on pakko tehdä niin, koska orastavan maailmanlopun painolasti on raskas. Tässä katsannossa elokuva vaikuttaa muutenkin ylipitkältä Community-sarjan jaksolta, jossa ei ole edes niin paljon vitsejä kuin Communityn reilussa 20 minuutissa.

Pitkin elokuvaa ripotellut pop-biisit ovat Glee-henkeen sopivia mutta pääasiassa vallan geneerisiä. Vasta aivan loppupuoliskolla musiikkinumerot saavat kaivattua kieroa teatraalisuutta, kunnollista Rocky Horror Picture Show -henkeä. Tämä on ennen kaikkea koulun ilkiörehtorina revittelevän Paul Kayen ansiota. Mikä mainio maanikko. Näyttelijöihin elokuva ei tosin muutenkaan kaadu. He ovat asiaankuuluvan hilpeitä, lakonisia tai kujalla.

Kun sain ajatukseni pois käsikirjoittajien kaljantuoksuisista suunnittelupalavereista ja genre-elokuvan koulukunnista, erehdyin jossain välissä miettimään, mitä toinen musikaalien parissa vehdannut britti, Ken Russell, olisi näistä premisseistä saanut aikaiseksi. Luultavasti ihan oikean apokalypsin.

Anna and the Apocalypse Rakkautta & Anarkiaa festivaalilla 22.9. (la), 23.9. (su), 25.9. (ti) ja 27.9. (to). Ohjaajakin paikalla kahdessa ekassa!