Viimeiset kahdeksan kuukautta minä olen paininut pedon kanssa.

Pedon nimi on Pintasotilaat. Se on kirja, omalla tavallaan. Tarkemmin ottaen kyseessä on Sam Danes -nimisen henkilön kirjoittama post-apokalyptinen pastissi, jonka lähtökohdat ovat selkeästi 80-luvun machossa väkivaltaviihteessä. 650 sivun ajan karskit sotilaat ampuvat yhä hurjemmiksi käyvien hirviöiden loputtomia laumoja ja välillä hiljentyvät pohtimaan ihmiskunnan omaa hirviömäisyyttä. Tämä yhdistelmä Aliensia, Mad Maxia ja videopeliä, jossa ei voi itse tehdä mitään, on esikuviensa tapaan tietenkin kevyttä kamaa, jonka juonta ei kannata liikaa märehtiä. Märehditään silti vähän, vääjäämättömän viivyttämiseksi.

Kolmannen maailmansodan jälkeisessä Koreassa ihmisten yhteiskunta on ajettu maan alle tunneleihin ja jykevien muurien taa, kun pinnalla saastuneita ja myrkyllisiä raunioita hallitsevat sodan synnyttämät hirviöt. Ihmiskunta sinnittelee lähinnä raskaalla raudalla, jota käsittelevät silloin tällöin suojien ulkopuolella vierailevat sotilaat. Näistä tärkeimpiä ovat erityispintasotilaat, parhaista parhaat. Heidänkään elinajanodotteensa ei hyvinvointiyhteiskunnan rimaa hivo. Sotilaita on iso kasa, ja heillä on erilaisia tavoitteita, pakkomielteitä ja luurankoja kaapissa. Taustalla on mahdoton haave elinkelpoisesta maailmasta ja toisten yhdyskuntien löytämisestä. Suurimmaksi haasteeksi muodostuvat lopulta tietenkin toiset ihmiset.

Mikäli Pintasotilaiden kertomuksen alistaisi syväanalyysille, siitä löytäisi epäilemättä enemmän aukkoja kuin trypofoobikon painajaisissa. Oleellista on kuitenkin, että ne piilottelevat sen verran syvällä pinnan alla, ettei lukukokemus kärsi lähes lainkaan. Tulevaisuuden lohduton maailma, sen historia ja yhteiskuntajärjestys ovat Danesin pään sisällä hyvässä järjestyksessä. Ennen kaikkea hänellä on dramaturgian tajua, ehkäpä elokuvien suurkuluttajan kokemuksella, ja hän käyttää toimiviksi havaittuja tarinankerronnallisia keinoja. Hän tuo hahmoja mukaan oikealla hetkellä, rajaa heidän havaintojaan enimmäkseen järkevästi, jättää aukkoja sopiviin tilanteisiin, järjestää cliffhangereita ja myös muutamaan otteeseen yllättää tekemällä paljastuksia, jotka asettavat tapahtumat uuteen kontekstiin. Pintasotilaissa on oikean tarinan rakenne.

Tämä tekee oikeastaan vielä raadollisemmaksi sen tosiseikan, että Pintasotilaat on, sanalla sanoen, lukukelvoton. Kaikki sen edellä luetellut ansiot sijaitsevat kaukana kelvottoman kirjoituksen läpäisemättömän muurin takana.

Tällaiset lauseet voisi helposti todeta ilkeän arvostelijan huomionhakuiseksi paisutteluksi. Ei nyt. Pintasotilaat on 650 sivua oikolukematonta, toimittamatonta, rikollisen huolimatonta, pieleen taitettua tajunnanvirtaa. Se on läpikotaisin huonoa kieltä, mutta vain harvoin niin huonoa, että se olisi hauskaa. Tautologisen tartunnan saaneet lausehirviöt jatkuvat jatkumistaan epäkoherentin kuvailun ketjuina, ja juuri kun lukija toivoo pitkäaikaissairaan virkkeen päässeen armollisesti hengestään, täysin sama ajatus palaa hieman muuttuneessa muodossa. Kappaleet paisuvat järjestään turhanpäiväiseksi jaaritteluksi, ja hahmojen yksinkertaisetkin toimenpiteet voivat viedä kokonaisen sivun. Danes pelaa lukijan kanssa lasten Aliasta ja häviää ajan loppuessa.

Jos kirjoittajalla olisi edes ripaus kunnioitusta suomen kielioppia kohtaan, piinaava selitysvyöry saattaisi olla jollain tavalla herttaista. Valitettavasti Danes ei kuitenkaan missään välissä ole ollut halukas ottamaan selvää edes perusasioista. Hänellä on ikiomat sääntönsä ja aivan liikaa itsevarmuutta. On häkellyttävää, ettei edes tekstinkäsittelyohjelman automaattista oikolukua ole valjastettu ansaitsemaan leipäänsä tässä taloudessa, sen todistavat lukemattomat lyönti- ja yhdyssanavirheet ja repliikkien virheellinen muotoilu. Relatiivipronominit viittaavat minne sattuu, puhekielisyydet ja anglismit toistuvat. Sijamuodot ovat aivan sattumanvaraisia. Pilkkuvirheet ovat vakio, enkä ole nähnyt missään tällaista määrää instruktiivin väärinkäyttöä.

Tämän päälle on itse asiassa kohtuutonta sanoa, että kirja olisi taitettu pieleen, sillä sitä ei ole taitettu lainkaan. Valmis sisältö on oksennettu Otavan Kirjapainon painokoneeseen suoraan siitä tekstinkäsittelyohjelmasta, jossa Pintasotilaat on vuosia muhinut. Tekstin tasaamista molempiin reunoihin, sisennyksiä tai järkevää kappalejakoa ei ole ajateltukaan. Kuinka kukaan voi harkita ensimmäisen kirjansa julkaisua vilkaisematta vahingossakaan oikeaa kirjaa?

Monet muutkin kysymykset piinasivat säännöllisesti luku-urakan aikana. Välillä sitä ajautui perustavanlaatuisiin pohdintoihin. Mikä on pedon todellinen luonne? Loppuuko tämä koskaan? Miten tähän pisteeseen on päädytty?

Projektina Pintasotilaat on totisesti paradoksi. Sam Danes, joka lienee myös Laiskiainen-kustantamon perustaja, on mitä ilmeisimmin yhtä aikaa sekä tärkeän elämäntyön äärellä että täydellisen välinpitämätön lopputuloksesta. Hän on painattanut erinomaisen kalliilta näyttävän kirjan, mutta ei ole ollut valmis investoimaan rahaa toimittajan ammattitaitoon. Hän on käyttänyt eepoksensa kirjoittamiseen vuosia mutta kirjoituksensa kriittiseen tarkasteluun ei minuuttiakaan. Hän on sijoittanut paljon ja samalla ei yhtään mitään.

Tämä lienee aikamme huipputeknologian tarjoamien rajattomien mahdollisuuksien oireita. Pintasotilaat on julkaistu samalla vaivattomuudella kuin YouTube-vloggaus, mielipide keskustelualueelle tai meemikuva tumblriin.

Näin ollen voi päätyä vain kivuliaisiin johtopäätöksiin. Pintasotilaat on kirjoitettu tasan yhdelle henkilölle, eikä tuo henkilö ole kirjan lukija. Lopputulos on viisi senttiä paksu, kovakantinen turhamaisuushanke, joka kirkuu kirkkain värein huomiota keskeneräisyydelleen.

En voi olla jollain tasolla mytologisoimatta jokaista projektia, jota ei olisi pitänyt toteuttaa ja joka silti toteutettiin. Lisäksi erityisesti kulttuurin saralla unelmista pitää tehdä totta. Mutta se, että tämä luonnos, unelman demoninen sikiö, ladotaan hämäävän laadukkaisiin kansiin ja julkaistaan mukamas kustantamon kautta monen kymmenen euron hintaan, on silkkaa kusetusta.

Esiapokalyptisessa maailmassa kenenkään ei pitäisi lukea Pintasotilaita enää minun jälkeeni. Täällä meidän ympärillämme on vielä liikaa kauneutta. Ydinsodan jälkeen tälläkään ei kaiketi ole väliä. Ehkä ihmiskunnan viimeinen edustaja puhaltaa hengen ulos itsestään puristaen sylissään Pintasotilaita, idealistisen mutta perinpohjaisesti epäonnistuneen rodun Raamattua. Siinä olisi jotain osuvaa.

Osittain tästä harhaisesta kunnioituksestani johtuen (ja siksi, että Danes lupailee kirjan viimeisillä sivuilla monia jatko-osia) haluankin esittää vetoomuksen kirjailijalle. Toivon, että hän ottaa kritiikin vastaan paremmin kuin Tuukka Temonen, ja harkitsee asiaa vakavasti, sillä kaikesta huolimatta Pintasotilaiden esimerkkitapaus ei ole mikään hyvä vitsi. Siispä:

Kyllä, kirjoita ihmeessä lisää, mutta älä tyhjiössä. Hanki esilukijoita, jotka kirjoittavat itsekin. Kunnioita raivokasta palautetta. Tutki, miten asiat muissa kirjoissa tehdään. Lue kirjoitusoppaita, tee kirjoitusharjoituksia. Perehdy netistä löytyviin kielioppiohjeisiin ja palaa niihin säännöllisesti. Tähtää pienempiin kokonaisuuksiin, niin kriittinen tarkastelu ja oikoluku on helpompaa.

Vain tätä kautta luomisvoima voi saada muodon, joka palvelee jollain tavalla myös muuta maailmaa.