ForbiddenRoom_kuva02

Amerikan ihmemaassa ei tällä hetkellä työskentele luultavasti ketään Guy Maddinia kekseliäämpää elokuvaohjaajaa – saati sitten haastavampaa. Harva tuon skenen indie-ohjaaja on näin indie. Tämä ei ole stressaantuneiden kolmikymppisten newyorkilaisten mumblecorea tai luonnollisessa valossa, siis useimmiten pimeässä, kuvattua peräkyläväkivaltaa. Kanadalainen taiteilija tekee kaikista aavemaisinta avant-gardea.

Maddinin elokuvat ovat välillä hyvin raivostuttavia katselukokemuksia. Minua raivostuttaa Maddinin kertomuksissa eniten se, että hän keksi ne ensin.

Parhaiten hänet tunnetaan poikkeuksellisesta visuaalisesta ilmeestä, mutta kuvat ovat vain orjia, palvelemassa suurempaa tarkoitusta. Se tarkoitus on salainen, toismaailmainen ja tajunnanräjäyttävä. Maddin on uuskumman kuningas.

Keyhole on psykoanalyyttista kummitustalo-noiria, Brand Upon The Brain! mielipuolista science fictionia. The Saddest Music in the Worldia satumaisempaa taide-elokuvaa ei taida olla. Jopa puolidokumentaarinen kotiseutukuvaus My Winnipeg sukeltaa niin syvälle unenomaisiin esoteerisiin vesiin, että sen historiallisia faktojakin pitää ensin uskomattomina. Maddin tietää, että hän ei ainoastaan luo ihmeellisiä maailmoja, hän elää sellaisessa itsekin.

Ja nyt hän teki The Forbidden Roomin, josta puhuessa kieli särkyy kykenemättömänä kuvaamaan kokemaansa.

Olen aika varma, että unet on tehty tästä, mitä ikinä tämä onkaan. Maddinin kaksituntisessa eepoksessa kymmenet kierot kertomukset ja ihmeelliset ihmiskohtalot sulautuvat seikkailuksi, joka sekä ivaa genrerajoja että ylistää genrejä pomppiessaan villinä assosiaatioiden ketjuna sinne tänne ajassa ja avaruudessa, ja jos edes yrittää löytää kaikki yhteydet maailmojen välillä, saavuttaa joko valaistumisen tai hulluuden. Juoneton elokuva ei kuitenkaan ole: pikemminkin juonia on niin paljon, että ne kuristavat toisensa alitajunnan verisessä valtakamppailussa.

Jos joku riivattu taiteilija pääsisi psykoaktiivipäissään ja saksilla varustettuna komeroon, joka on täynnä 1920-luvun Hollywood-elokuvien filmikeloja, lopputulos olisi tässä. Ehkä juuri niin kävikin.

Jarrua ei käytetä. Happoisat värit ja asetelmat seuraavat toinen toistaan. Meren syvänteissä sukellusveneen miehistö pelkää lähestyvää kuolemaa, viidakossa tulivuori raivoaa vaatien uhria, pohjoisessa metsästäjät ryhtyvät uskaliaaseen pelastusoperaatioon. Kylpemisen ammattilainen antaa kylpyoppitunnin. Vampyyri juonii jotain. Viikset uneksivat (kyllä), jää kertoo tarinoita. Mies antaa rakkaalleen lahjaksi Janus-patsaan ja kokee traagisen muodonmuutoksen. Välillä ruudulla vilahtaa Udo Kier. Kummaa kirurgiaa, luurankopukuisia naisia ja kuumailmapalloja. Aivoja pommitetaan, kirjaimellisesti. Mitä täällä oikein tapahtuu? Miten täältä pääsee pois?

Mutta heti kun elokuva on päättynyt huikeaan kollaasiin, jossa maailmat saavuttavat kunniakkaat loppunsa, The Forbidden Roomin vankilaan kaipaa jo takaisin. Ehkä sieltä löytäisi vihjeen, olemassaolon tarkoituksen? Tai sitten lisää fantasiaa, johon upota.

Tämä ei ole kevyttä viihdettä, ainutlaatuista ja riemukasta kylläkin. Mikään ei näytä tai tunnu samalta, ja hyvä niin. Lähin hengenheimolainen, jollain kierolla mittapuulla, lienee Lynchin Inland Empire. Tämä on ainoa suositus, jonka voin antaa: The Forbidden Room on sekä hauskempi että kauniimpi kuin se. Merkityksellisyyden jokainen tuo itse mukanaan syöksyessään näihin kaninkoloihin.

The Forbidden Room esitetään Helsingissä Season Film Festivalilla lauantaina 2.4. ja sunnuntaina 3.4.