Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa, ISBN 9789517969260, 550 sivua, Atena 2013, Tilaa tästä.

jääskeläinen sielut kulkevat sateessa

Pasi Ilmari Jääskeläinen on sikäli jännittävä kirjailija, että periaatteessa hänen kaikki kolme romaaniaan on rakennettu suunnilleen samoista aineksista, mutta jokainen romaani on kuitenkin täysin omanlaisensa. Lumikko ja yhdeksän muuta oli aivot solmuun vääntävä mysteeri, Harjukaupungin salakäytävät taas romanssi ja keski-ikäisen miehen odysseia, ja Sielut kulkevat sateessa -uutuutta voisi raa’asti yksinkertaistaen kutsua lovecraftilaisia vivahteita sisältäväksi kauhuksi. Koko totuutta yksinkertainen määritelmä ei toki tälläkään kertaa kerro.

Juonta on vaikea kuvailla paljastamatta liikaa, ja lukunautinto onkin parhaimmilaan, kun teoksesta ei etukäteen tiedä yhtään mitään. Mainittakoon siis vain, että alkuasetelma on klassisen jääskeläismäinen ja tutut elementit ovat muutenkin läsnä. Lumikosta muistuttavat sympaattinen naispäähenkilö sekä tämän erikoinen, hiljalleen romanssiksi kehittyvä suhde odottamattomaan mieshenkilöön. Salakäytävistä taas on periytynyt päähenkilön keski-iän kriisi sekä vahva romanttinen pohjavire. Keskeisessä roolissa ovat unet, jotka enemmän tai vähemmän leikkaavat todellisuutta, sekä uniin, kuvitelmiin ja aikuisiän järkeilyyn verhoutuneet salaperäiset lapsuudenkokemukset, ja mysteerejä avataan hiljalleen toisten henkilöiden enemmän tai vähemmän luotettavien kertomusten kautta, kuitenkaan kaikkea täysin paljastamatta. Henkilöt ja heidän välisensä suhteet, juonen vähittäinen rakentuminen ja kerronnan tyyli ovat nekin edellisistä romaaneista tuttua, taattua Jääskeläistä.

Kaikella tällä romaani tuudittaa lukijansa turvalliseen tuttuuden tunteeseen, ja alkaa sitten vähin erin nykiä mattoa alta. Mihinkään yksittäiseen yllätyskäänteeseen juoni ei nojaa, kehittyypä vain kokonaisvaltaisesti odottamattomiin suuntiin ja tuo esille arvaamattomia elementtejä, ja viimeistään kolmanteen osaan päästessään lukijan on pakko myöntää, että jos olisi alun perusteella yrittänyt ennustaa, minne tarina johtaa, ei varmasti olisi osunut sinne päinkään.

Juonenkuljetuksen ohessa esiin nousee tärkeitä teemoja aina hoitoalan työoloista ja julkisten rakennusten homeongelmasta lähtien, ja pääosan saavat uskonnolliset pohdinnat – uskon merkitys ihmisille, erilaiset maailmanselitykset, uskonnon ja tieteen sekä uskonnollisuuden ja ateismin välinen vastakkainasettelu. Aihevalinta on hieman riskialtis, mutta Jääskeläinen käsittelee sitä taidolla ja välttää kuluneimmat näkökulmat. Uskontojen pimeään puoleen sukelletaan ajoittain hyvinkin syvälle, mutta näkökulma ei silti ole yksiselitteisen kielteinen, eikä ateismiakaan toisaalta silitetä vain myötäkarvaan.

Jääskeläinen laati aikanaan reaalifantasian manifestin, jossa julisti genrerajoista luopumista, ja myös Sielut kulkevat sateessa on romaani, joka pakenee luokitteluja. Sitä, kuten muitakaan Jääskeläisen romaaneja, on mahdoton sulloa tiettyyn lokeroon – ellei lokeroa sitten nimeä kirjailijan itsensä mukaan. Kauhuelementit ovat toki keskeisessä osassa ja meno on ajoittain yllättävänkin roisia, mutta puhtaasta kauhuromaanista ei ole kysymys. Aineksia on mukana niin trilleristä, tieteiskirjallisuudesta, valtavirran realismista, kotimaisesta 2000-luvun arkikummasta kuin romantiikastakin, ja käydäänpä ajoittain jopa postmodernin puolella. Kikkailusta ei kuitenkaan ole kysymys, vaan tyylilajien moninaisuus asettuu luontevaksi kokonaisuudeksi.

Kaiken kaikkiaan Sielut kulkevat sateessa on nautittavalla tyylillä kirjoitettu, sekä viihdyttävä että ajatuksia herättävä romaani. Ja kuten Jääskeläisen teoksille on tyypillistä, tämäkään ei paljasta kaikkia salojaan kerralla vaan suorastaan vaatii useamman lukemisen – jo ihan siksikin, että on täynnä herkullisia kohtauksia ja osioita, joita tekee mieli makustella uudempaan kertaan. Lumikon asemaa sydämessäni on vaikea syrjäyttää, mutta objektiivisesti arvioiden Sielut kulkevat sateessa on Pasi Ilmari Jääskeläisen paras romaani.

Kirjaa saa Aavetaajuuden kaupasta.