Howard Phillips Lovecraftin fiktio haastaa audiovisuaalisen kerronnan. Toisaalta tämä johtuu siitä, että Lovecraftin kertomukset nojaavat usein takaumiin, menneessä muodossa kerrottuihin häilyviin muistohin tai epäselviin päiväkirjamerkintöihin. Toinen syy on se, että näiden muistelusten vaikuttavin sisältö on jotain, mitä ei voi esittää edes sanoin. Miten tällaiset Tuntemattomat Kadathit, Vaanivat pelot, Nimettömät ja Ulkopuoliset voisi sitten mallintaa kuvin säilyttäen edes himpun verran niiden alkuperäisestä väkevyydestä?

Richard Stanleyn veren mielettömyyspitoisuus on säilynyt jo vuosikymmeniä niin korkeissa lukemissa, että huikean Hardwaren (ja melkein Tohtori Moreaun saaren) ohjaaja haukkasi tietty isoimman palan: hän tahtoi kuvata elokuvan väristä, joka on ihmiselle vieras ja käsittämätön. Novellissa The Colour Out of Space (Väri avaruudesta, 1927) Lovecraft ei luonnollisestikaan määrittele tätä kosmista sävyä muuten kuin maanisesti rönsyilevän, kammon täyttämän kuvakielensä sivutuotteena – ”those hectic and prismatic variants of some diseased, underlying primary tone without a place among the known tints of earth”, esimerkiksi. Visualisoi sitten tämmöistä?

Stanley heivaa epämääräisyyttä lisäävän sisäkkäiskertomuksen mäkeen ja tyytyy antamaan Värille utuisen violetinpinkihkön ilmiasun: nämä ratkaisut vievät tarinan suoraan toiminnallisen kasari- ja ysärikauhun kentälle, jossa pelin sääntöjä ei tarvitse hirveästi miettiä. Nostalgiaa kalasteleva kompromissi mahdollistaa kuitenkin sen, että Stanley voi keskittää levottoman luovuutensa siihen, mitä Väri saattaisi antroposeenin kauhuihin uppoavalle ihmisolennolle viestittää. Tällä alueella Color Out of Space (2019) saa oman persoonallisuuden ja ilahduttaa kutkuttavana näkemyksenä. Se ei siis ole novellin suoraviivainen filmatisointi mitenkään päin katsottuna, onneksi. Uskollisuutta hakeva nauttinee enemmän itsensä vakavasti ottavasta Die Farbesta (2010), jonka nokkela ratkaisu on kuvata mustavalkoisena kaikki paitsi Väri itse.

Uunituore tulkinta taas ei ota itseään vakavasti kuin korkeintaan kaukaa tarkasteltavalla metafyysisellä tasolla. Elokuva koostuu Nicolas Cagesta, psykedeelisten painajaiskuvien ja -äänien vyörytyksestä sekä täydellisestä älyvapaudesta ainakin mitä tarinan kuljetukseen tulee. Stanleyn Color Out of Space on näin ollen sekasotku sanan parhaassa merkityksessä. Siinä törmäytetään kaikkea wiccasta ilmastonmuutokseen ja alpakankasvatuksesta ydinperheen pirstoutumiseen.

Kertomuksen voi tiivistää latteasti ilmoittamalla, että Gardnerien kolmelapsisen perheen metsämökin pihaan tömähtää meteoriitti, joka alkaa muuttaa luontoa ympärillään. Mutta tämän maailman särkyminen on monitasoista ja epätasaista, ja niin on sen käytännön toteumakin. Elokuva poukkoilee hillityimmilläänkin kuuden eri näkökulmahahmon välillä, juoksuttaa heitä kiihtyvässä kehässä kohti kurimusta ja leikkii heidän todellisuudentajullaan niin, ettei juoni voi olla kärsimättä riepottelemiensa reppanoiden rinnalla. Kaaoksen puhkeaminen kukkaan on kaunista, mutta sitä ennen tuntuu liian usein siltä, että elokuva siirtyy vaivalloisin nytkähdyksin ja riuhtaisuin yhdestä viitepisteestä toiseen.

Ja viitepisteitä riittää. Kauhuelokuvan seisovasta pöydästä on poimittu jotain jokaisesta altaasta. Ikonisista teoksista tuttuja elementtejä ammutaan sarjatulella, eikä se välttämättä ole vain kauhun troopit omaksuneen katsojan liioiteltu luenta. Color tahtoo osansa vähän kaikesta, myös elokuvallisuuksien kommentoinnista – tässä on vähän Videodromeakin. Mutta moninaiset tuttuudet vähentävät elokuvan arvoa itsenäisenä taideteoksena, mikä on kivuliasta jos ei sentään fataalia.

Stanleyn oma ääni kuuluu selkeimmin hahmojen kahjoissa repliikeissä ja tapahtumien yleisessä kohtuuttomuudessa, mutta myös kokonaisuudessa, josta vedettävät johtopäätökset ovat ehkä mystisempiä kuin mitä Lovecraft olisi konsanaan suostunut esittämään. Pääasiassahan Color on tulkittava tinkimättömäksi ekokauhuksi. Stanley on luonnonläheinen esoteerikko, joten tietenkin hän näkee kaiken yhdistyvän kaikkeen ja ihmisen olevan vain epätietoinen näprääjä mutkikkaiden järjestelmien armoilla. Metsän ekosysteemi on yhtä huippukehittyneen teknologian ja mielen syvyyksien kanssa, ja ihmisen kyky hallita näin outoa kokonaisuutta osoittautuu äkkiä rajalliseksi. Mihin tarvitaan enää muinaisia jumalia?

Tällaisen posthumanistisen (mielen)maiseman tuijottaminen synnyttää sekä lumoutumista että kauhistusta. Elokuva tarjoilee molempia riittävästi. H. P. Lovecraftille meteoriitti kertoi jotain kaikesta meidän ulkopuolellemme jäävästä, kun taas vuoden 2019 Color Out of Spacessa tuntematon kosmos jää toissijaiseksi: etualalle nousee ihmisen ja ”luonnon” vuorovaikutus. Se saattaa olla molempia puolia kuristava side, ja tasapainon tila osoittautuu hyvin hauraaksi.

Cage irrottelee jälleen meemiytensä possessoimana, mutta tragikoomisen äänekkyyden sijaan hän keskittää sisäiset energiansa koti-iskän persoonan kuumottaviin muutoksiin, tai ehkäpä persoonallisuuksien kasautumiseen. Muu näyttelijäkaarti saa, kuten sanottua, lähes yhtä paljon näkyvyyttä ja pärjää kelvollisesti. Joitakin kiusallisia kohtauksia ei yksinkertaisesti kukaan voisi pelastaa.

Lopputulos on lukuisista aihelmista ja puolikkaista ideoista syntynyt muodoton vyyhti, ja se on parasta elokuvassa. Omalla tavallaan juuri tämä temaattinen törttöily ja hapuilevuus mahdollistaa sellaisten lovecraftilaisten käsitteiden kuin tuntemattomuuden, vaanivuuden, nimettömyyden ja ulkopuolisuuden osuvan elokuvallistamisen. Mikään elokuvan lähettämä viesti ei ole aivan koherentti. Sääli, että sinänsä viihdyttävä genreräimintäpuoli syö läpikotaisin tuttuna juttuna juuri näiden epämääräisyyksien toimivuutta.

Henkilökohtaisesti olen hieman närkästynyt siitä, että Richard Stanley on käyttänyt mustaa magiaa ryövätäkseen monta ideaa pöytälaatikostani.