Saavun paikalle Tampereen Klubille heti ovien avauduttua. Siitä on pitkä aika, kun olen Findie-kuvioissa viimeksi ollut mukana, joten en tiedä, mitä odottaisin. Millaisiksi kotimaiset riippumattomat elokuvatuotokset ovat tulleet sitten 2000-luvun alun? Noh, pianhan se nähtäisiin. Siksihän tänne tultiin.

Päästyäni sisään tilaan samantien vaahtoavan oluen itselleni. Tarkastelen paikkaa. Pian näenkin Trash Videon Lähteen Villen, eli Juhlajätkäin Rantalan. Menen morjestamaan. Vaihdamme pari sanaa. Viimeksi ollaan tosiaan nähty joskus 2000-luvun alussa. Jos tarkkoja ollaan, se taisi olla Trash Videon Hervannan hurjat -elokuvan ensi-illassa, josta tein röpötysrapsan Findien silloisille kotisivuille. Juttelemme niitä näitä. Kerron uusista projekteistani. Siinä samalla ehdin olueni juoda, joten tilaan toisen.

Sitten silmäni yhyttävät Salkkareiden Rampen, eli Horror-Shopin/Blood Ceremony Filmsin Sami Haaviston. Menen jututtamaan häntä. Leppoisan jutustelun tiimellyksessä ostan itselleni leffoja ja jatkan matkaani. Ihmisiä tulee sisään Klubille. Siinä tuoksinassa huomaan myös muun Aavetaajuus-tiimin saapuvan paikalle. Menen moikkaamaan. Alamme metsästää itsellemme hyvää katselupaikkaa.

Ensimmäinen leffa, Video8, jäljittelee jonkinlaista nollabudjetilla tehdyn snuff-leffan kaavaa. Blair Witch Projectista tuttuja tehokeinoja viljellään taajaan. Aluksi se vaikuttaa melkoisen surkealta, mutta lopussa kun leffan kotikutoisuustehokeinoihin olen tottunut, alan tajuta, kuinka paljon yksinkertaisillakin kikoilla voi leffaan saada asioista irti. Huomaan pitäväni muutamista kohdista. Alan odotella seuraavia leffoja.

Toinen elokuva, 1156, esittelee Lallin tarinan ja siinähän verihurmetta lentää ja piispa Henrikille käy heikosti. Jopa ensimmäisestä Highlanderistä tuttua ”Miekka vinosti pystyssä, uljas maisema taustalla” -kuvakulmaa tarjotaan! Nyt tykkään! Miekkoja ja verta. Nämä jotenkin toimivat yhdessä.

WP_20150307_007
Rauli Ylitalo promoaa Findie ry:tä, tuoa kaikkien harrastajaelokuvantekijöiden ystävää. Kuva: Hilla Pándy

 

Seuraava elokuva, Upovanie, on hieman sekavaa avaruusklaustrofobiaa venäläisellä avaruusasemalla, mutta siinäkin on hetkensä. Hienoja kuvakulmia, upeaa lavastusta ja pari tosi hyvin tehtyä kohtausta rokkaavat. Tästä on hyvä mennä eteenpäin.

Sitten tarjolla on mustavalkoinen elokuva Die Hexe, joka on tekstitetty saksaksi ja mykkäelokuvan tyyliin kuvaa Tamperetta natsi-Saksan provinssina olevassa Suomessa. Leffa sekoittaa hienosti yhteen noituutta, huumoria ja natsiläppää. Yleisön repeilyistä päätellen konsepti  lie sangen toimiva. Erityistä hauskuutta ja hilpeyttä herättää myös leffassa yllättäen esiintyvä Vladimir ”Putte-possu” Putinin pään kuva ja Neuvostoliiton liput ja tankit Tampereen keskustassa. Koskaan ei olla kotimaisessa elokuvassa näin hyvin käytetty hyväksi Neuvostoliittoa! Elokuvan loppumetreillä tekijäporukka paljastuu joensuulaislähtöiseksi Crowproductions-kollektiiviksi, jonka kanssa olen ollut kirjeenvaihdossa jo 90-luvulta pitäen. Se selittääkin tutun viiston huumorin ja alusta asti vaivanneen tietynlaisen tuttuuden tunteen elokuvassa. Ei siinä mitään, tästä elokuvasta minä nautin!

Tauolla katson parhaimmaksi hakea itselleni oitis olutta. Tutustun siinä Rauli Ylitaloon ja Hilla Pándyyn. Esittelen itseni ja kerron omasta osaamisestani. Samalla liityn Findie Ry:n jäseneksi ja ostan itselleni TUFF 2014 -DVD:n, jolla on monta hyvää leffaa. Tästä on hyvä jatkaa.

Haen uuden kaljan ja yhytän Crowproductionsin miehet. Jutellaan siinä pitkä tovi ja vaihdetaan kuulumisia. On hienoa tavata ryhmän pääjehut, Mika Varis ja Juha Riikonen sitten monien, monien vuosien jälkeen. Siistin jälleennäkemisen jälkeen tunnen munaani kivistävän siinä määrin, että on suoriuduttava vessan kovien ja kylmien seinien sisälle.

On helpotus, kun viimein pääsen kaakelikourun eteen ja saan munan käteeni. Kusikourulle solisee keltaista nestettä. Huokaan. Ah! Samassa huomaan viereiselle kourulle etsiytyneen hahmon, jolla hälläkin on nahkainen esine kädessä. Näin tapaan taas Rauli Ylitalon ja jatkamme jutusteluamme. Kustuamme jäämme höpisemään lisää vessaan, kun uusia ihmisiä ilmestyy luoksemme rinkiin. Äkkiä joku tempaisee salamatin esille, josta otamma ryypyt. Hellvetin hyvää viskiä! Höpisemme lisää ja otamma viinamatista toisetkin napsut! Aijai, viski se tekee välillä eetvarttia!

Seuraava näytös esitteleekin sitten elokuvan Taistelu tri. Pretoriuksen Kabinetista 1918, joka ansaitsee TUFFin todellisen papukaijamerkin ja parhaimmuuspalkinnon! Vanhan Suomi-filmin tyyliin toteutettu hieno pätkä yhdistelee splatteria ja kotimaista elokuvaa niin timmisti yhteen, että hetkeen en olekaan näin hienosta elämyksestä nauttinut. Ja lisäksi se on kuvattu kokonaan kaitafilmille ja siitä tuleva myyntiversio on saatavana vain VHS:nä! Tämä aikaansaa kunnon aplodit – ja syystäkin! Oikea asenne on kaiken a ja o elokuvamaailmassakin.

WP_20150307_010
Pretoriuksen kabinetin ohjaaja Juho Aittanen ja Rauli Ylitalo. Kuva: Hilla Pándy

 

Tästä eteenpäin ilta muuttuu toinen toistaan fantastisempien leffojen, maistuvien oluiden, naurujen ja kavereitten kanssa keskustelemisen soljuvaksi ilotulitukseksi. On todettava, että Suomessa kyllä todellinen leffaosaaminen kukkii näissä Findie-piireissä. Tasossa on menty huimasti eteenpäin sitten 2000-luvun alun. Uusia, entistä rohkeampia ja hullumpia ideoita kokeillaan ja kun findie-elokuville on tullut jo tietynlainen historiansa, se etenee jo kokonaan omia polkujaan. Myös tietty suomalaisuus on hienosti kammitsoitu mukaan hommaan. Ei ole enää niitä vaivaannuttavia englanninkielisiä alku- ja lopputekstejä, mitä vielä joskus 2000-luvun alussa näki paljonkin yms. ”siirtymävaiheen” juttuja, vaan rohkeasti kotimaista meininkiä – mustasta huumorista, verimäiskeestä ja kauhukonventioista tinkimättä!

Saan vastauksen rapsan alussa esittämääni kyssäriin. Findiekenttä voi hellvetin hyvin! Ja kotimatkalla alan visioimaan omaa suomalaisesta mytologiasta ammentavaa metsäkauhuelokuvaa, jossa olisi eeppisyyttä, post-apokalyptisia vaikutteita, tissejä, huumoria, kalevalamittaa ja toimintaa…

Lue myös Tekoveritytön TUFF-reportaasi.