Never Alone – Kisima Inŋitchuŋa

Kehittäjä: Upper One Games – Julkaisija: E–Line Games – Julkaistu: 18.11.2014 – Pelattu versio: PS4 – Saatavilla: PC, PS4, Xbox One, Wii U versio tulossa.

neveralone

Vihdoin ja viimein! Olympoksen hilpeät ja hirveät jumalkullat hirviöineen ja sankareineen pääsevät lopultakin lomille kun Upper One Games tulee takavasemmalta ja ammentaa pelinsä aiheen jonkin toisen kulttuurin kuin Kreikan mytologiasta. Never Alone – Kisima Inŋitchuŋa perustuu iñupiat-eskimoiden legendoihin, ja kertoo tarinan pienestä Nuna-tyttösestä, joka lähtee yhdessä naaliystävänsä kanssa selvittämään Nunan kylää riivaavan ikuisen lumimyrskyn arvoitusta. Matkallaan he kohtaavat niin maanalaista pikkuväkeä, pöllömiehen, kuin monenmoisia henkiolentojakin.

Mekaniikaltaan Never Alone on varsin simppeli sivusta kuvattu tasohyppely, jossa pelaaja ohjaa Nunaa ja naalia vuorotellen. Kumpaisellakin on omat kykynsä: ketterä naali hyppii ja juoksee ylös pystysuoria seiniä, sekä kutsuu esiin ja ohjailee auttamishaluisia henkiolentoja. Nuna puolestaan heittää maagista bolaa, joka paljastaa toisella tavalla piilossa olevia henkiä ja särkee tien tukkivia jääseiniä. Itse tosin koin bolan lennättämisen melko hankalaksi. Vehje paiskataan vetämällä oikea tatti ensin taakse ja tökkäämällä sitten eteen siihen suuntaan mihin sen toivotaan lentävän. Kaikki muualle kuin suoraan sivuille tai ylös tehtävät heitot vaativat millintarkkaa tähtäystä, ja etenkin nopeatahtiset takaa-ajokohtaukset menevät herkästi pipariksi tämän vuoksi.

Peliä on myös maustettu kevyellä puzzleilulla. Hyppimistä ja loikkimista katkovat älypähkinät eivät pääse rasittamaan aivoja liiaksi, sillä useimpien ongelmien ratkaisu piilee ilmassa valkoisena hyrränä pyörivän hengen esiin kutsumisessa tai selvästi muusta maastosta erottuvan jäävallin rikkomisessa. Ainoastaan yhdessä kohdassa jouduin tuumaamaan hetken ennen kuin tie eteenpäin aukesi. Haastavampia pulmia olisi suonut olevan enemmänkin.

neveralone2

Itselleni Never Alone toi varsin elävästi mieleen vuonna 2010 julkaistun synkeäsävyisen Limbon. Osittain tämä johtuu hyvin samankaltaisista pelimekaniikoista, mutta myös Never Alonen värimaailmasta. Suurin osa pelistä vietetään tuhruisen harmaassa lumipyryssä, pimeässä yössä, tai tuhruisen harmaassa lumipyryssä pimeässä yössä. Never Alone ei harmillisesti juurikaan käytä hyväkseen talven kauneutta, kuten huikaisevan sinistä taivasta vasten valkeita lakeuksia tai kirjavia jääputouksia. Itse läpäisin Never Alonen ensimmäistä kertaa helmikuun synkimpinä päivinä, jolloin pelin kaamos tuntui turhan synkältä. Kesähelteillä hyisissä tuiskuissa kahlaaminen tuntuisi ehkä erilaiselta, mene ja tiedä.

Never Alonen varsinainen koukku on iñupiatien kulttuuri. Pelin edetessä matkan varrelta löytyy lyhyitä videoita jotka esittelevät iñupiatien mytologiaa, tapoja ja perinteistä elämänmenoa noin ylipäänsä. Videot ovat lyhyitä mutta mielenkiintoisia, ja innostavat perehtymään aiheeseen syvemminkin. Osa videoista aukeaa juonen edetessä, osa pitää etsiä itse lyhyiden syrjäpolkujen päästä.

Vaikka nostankin Upper One Gamesille vilpittömästi knalliani heidän yrityksestään ja tavastaan tuoda kansansa ja sen kulttuuri suuren yleisön tietoon, lopputulos jättää toivomisen varaa. Päällimmäiseksi Never Alonesta jää tunne, että kaikkea olisi voinut olla enemmän ja kaikkea olisi voinut syventää. Tarina voisi olla monipuolisempi, mytologian hahmoja voisi olla enemmän ja puzzlet voisivat olla haastavampia. Peli ei myöskään ole erityisen pitkä, vain muutaman tunnin mittainen, mutta suhteutettuna köykäiseen sisältöönsä se on aivan tarpeeksi. Kaksinpelistä on kuitenkin annettava muutama lisäpiste.

Never Alone – Kisima Inŋitchuŋa on kunnioituksen arvoinen suoritus, mutta pelillisesti melko vaisu. Toivotaan kumminkin että vastaavanlaisia, mutta ominaisuuksiltaan hiotumpia, pienten kansojen mytologioihin perustuvia pelejä tulee vastaisuudessa enemmänkin.