Estcon 2016 – röpötysraportti

Aluksi

Kävin ensimmäistä kertaa Estconissa, virolaisten spefiharrastajien kokoontumistapahtumassa. Olin siellä kirjailijavieraana ja vetämässä hevikeikan sähkökanteleella. Tänä vuonna Estcon järjestettiin Udu Talulla Palamusessa. Takana on huippu viikonloppu virolaisten spefi-ihmisten, uusien ystävieni kanssa. En tiedä, mistä tätä lähtisi purkamaan, kun mieli on niin täynnä hyvää mieltä. Ehkä kirjoitan vain tapahtumain kulun, omin sanoin, pala palalta, siten, miten ne mieleeni tulevat ja kuinka asiat muistan.

Torstai

Matkani alkaa jo torstaina. Tuskailen jo kotiovella, kun tajuan, että kamani painavat ihan vitusti. Sähkökantelelaukku ja rinkka. Kumpikin täynnä tavaraa, etupäässä kirjoja, mutta myös mm. vahvari. En ole paikalla yksin suomalaisena kirjailijana ja muusikkona, vaan myös koko Suomen spefikirjoittajien edustajana. Tärkeä reissu.

Hikoilen ja kiroilen julkisissa kulkuneuvoissa matkalla kohti satamaa. Ikuisuudelta tuntuvan hetken jälkeen olen perillä. Sitten odotellaan! Suomalaisten ähertäminen Tallinnan-laivalla alkaa ottaa päähän. Säädän tietäni kohti laivaa. Ärtymys on suuri. Jossain vaiheessa porojen käyttäytyminen laivaan rynnätessä alkaa vituttaa niin paljon, että päätän puhua siitä eteenpäin pelkästään viroa. Ratkaisu osoittautuu toimivaksi.

Pian olen kuitenkin laivassa. Olotilani on niin sietämätön, että on pakko juoda olut. Valitsen A. Le Coq Porterin. Tuota oltta join paljon vuosina 2002 ja 2003, kun asuin Tartossa. Nostalginen maku karkottaa hermostumisen ja tuo hymyn huulilleni. Tästä tulee hyvä reissu!

Perillä Tallinnan satamassa tapaan Margus Makken, joka lupasi majoittaa minut siksi ajaksi, kun olen Tallinnassa. Tunnistan hänet ”Eesti Ulmeühing” -paidasta. Ei muuta kuin mittariauto alle ja menoks! Saavumme tykönsä ja korkkaamme oluet.

Päätän juhlistaa Tallinnaan saapumistani hukkaamalla lanttuni hallinnan.

Ensimmäinen ilta Estcon-reissulla sujuu olutta juoden ja heviä kuunnellen.

Perjantai

Perjantaina herään myöhään ja painan taksolla Tallinnan keskustaan. Kyytini Estconiin odottaa siellä. Ensin minun on kuitenkin odotettava tovi. Päätän syödä. Löydän aasialaisen ravintolan, jossa on edullinen buffet. Mätän chilikanaa, nuudelia ja muita sorttimentteja naamariini niin paljon kuin napa ruskaa. Ruokajuomaksi pari kaljaa.

Syötyäni raahaudun raskaine varusteineni sovittuun osoitteeseen, jossa tapaan Robi Uppinin, joka lupautui kyytsäämään minut perille. Ei muuta kuin kamat autoon ja menoks! Poikkeamme parin kujan päähän, josta autoon tulee mukaamme Gert Trash Moser.

Trash osoittautuu mielenkiintoiseksi tyypiksi. Hänellä on levylafka Trash Can Dance. Hän julkaisee wanhoja kunnon c-kasetteja. Metallia, punkkia, vanhaa disko- ja konemusaa ynnä ties mitä muuta. Kanssansa keskustellessa käy ilmi, että hän on julkaissut paljon virolaista UG-kamaa. Tunnustaudun samassa suureksi virolaisen metallimusiikin ystäväksi. Pommittelen nimiä: Tharaphita, Loits, Metsatöll…

Silloin tajuan laittaneeni päälleni Metsatöll-paidan. Minun piti alun pitäen laittaa Tharaphita-paitani, mutta se oli jo sen verran repeytynyt ja rikkinäinen, etten julennut.

”Kun tulet Viroon Metsatöll-paita päällä, on vähän sama kuin jos tulisin Suomeen Kaija Koo -paita päällä”, Trash toteaa.

Nauramme kumpikin. Trash sanoo pian pitävänsä Kaija Koosta. Trash kertoo matkastaan Suomeen. Käy ilmi, että hän tykkää myös lukea Antti Tuurin kirjoja.

Autossa soi vanha kone- ja diskomusa. En tunne sitä musiikkiskeneä erityisen hyvin, mutta muusikkona luonnollisestikin minua kiinnostaa kaikki itselleni uusi musiikki. Huomaan, että tässä musassa on jotain primitiivistä, hypnotisoivaa ja synkkääkin meininkiä. Toimii!

Road trip läpi Viron jatkuu. Jonkin ajan kuluttua huomaamme olevamme jo aika lähellä määränpäätä. Sovimme, että käymme Jõgevassa kaupassa ostamassa pitkän viikonlopun tykötarpeet.

Ennen kauppaan astumistamme saan tärkeän opastuksen:

”Juha, sinun tulee tietää muuan asia Estconin alkoholipolitiikasta. Jos aiot juoda esim. 12 olutta ja pullon viinaa – osta saman tien tuplasti! Tuo määrä menee meinaan helposti jo ekan päivän aikana.”

Otan neuvosta vaarin. Ostan kauppakärryllisen olutta ja lihaa, sekä yhden Pirita-likööripullon.

Ei kestä kauaakaan, kun olemme jo perillä Palamusessa, Udu Talulla.  Tässä yhteydessä tutustun J. J. Metsavanaan. Hän opastaa ensikertalaiselle suomalaisvieraalle kaikki käytännön asiat. Saan rintaani hienon nimiläpyskän.

Sitten käyn raahaamaan kamojani pieneen tupaan, joka on osoitettu kolmen päivän ja kahden yön ajaksi kodikseni. Ovella kohtaan prätkäjätkän näköisen karskin oloisen miehen. Käy ilmi, että hän on myös kanssani samassa tuvassa.

Näin tutustun Indrek Harglaan, joka on yksi tunnetuimmista virolaisista kirjailijoista. Myöhemmin Estconin aikana olen ostava häneltä kirjansa ”Raudrästiku aeg”. Pyysin siihen, tottakai, myös omistuskirjoituksen. Indrekin lisäksi kanssani samassa tuvassa ovat Trash ja Nailboard Recordsin Virko Pirrus.

Rentoudun parin oluen verran ja pistän sitten pystyyn kirjapisteen pääkallopaikalle. Mukana paljon suomalaista spefiä, mm. Kuoriaiskirjojen, Aavetaajuuden ja Salakirjojen tuotantoa. Sekä myös tietenkin metallibändini Tevana3:n c-kasettia ”Peräpohjolan takana”. Kerroin Trashille tästä, että teimme Suomessa c-kasetin. Trash osti minulta heti yhden kappaleen, kasettiäijiä kun hänkin on.

Alan rakentamaan tunnelmaa kosmisen Piritan voimalla. Tajuan, että kohta minulla on musiikkiurani ensimmäinen keikka Virossa. Perhoset käyvät vimmatusti pyörimään vatsassani! Laulaja ottaa hapanta. Tempaisen myös varuiksi pari kaljaa.

Pian tulee vuoroni. Ensin minua haastatellaan. Esittelen itseni, kerron kirjallisesta tuotannostani, suomalaisesta spefistä, Aavetaajuus-kaupasta, Horror-Shopista jne. Tajuan, että pystyn vetämään minkä hyvänsä haastattelun livenä viroksi. Homma sujuu kuin rasvattu.

Sitten tipautan pommin. Paljastan kaksi muovikassillista, jotka sisältävät yhteislahjan Eesti Ulmeühingille koko edustamaltani Suomen spefi-skeneltä. Kyseessä on suuri läjä Kuoriaiskirjojen, Aavetaajuuden, Osuuskumman ja Salakirjojen kirjoja. Kuten sanottu, en ole täällä vain suomalaisena kirjailijana ja muusikkona. Haluan rakentaa siltoja Suomen ja Viron spefi-ihmisten välille. Tehtäväni on olla se tyyppi, joka solmii siteitä ja verkostoituu siten, että siitä pääsevät kirjailijat ja spefiharrastajat kummallakin puolella lahtea hyötymään. Olen vilpitön ja avoin. Haluan, että veljeskansat tekisivät yhdessä asioita myös spefin tiimoilta.

Sitten alan rokkaamaan ja shokkaamaan. Otan sähkökanteleen esille ja kytken sen vahvistimeen. Räväytän kieliä ja sähkönsiniset metallisoinnut alkavat sykkiä. Pakanauskoisena laulan mm. ”Otson voima” -kappaleeni, jolla kunnioitan itämerensuomalaisten pyhää eläintä, karhua. Kaksi päivää aiemmin on ollut karhunpäivä, Kalevan kansan juhlapyhä. Tunnen mesikämmenen voiman sielussani.

”Mull’ on kourat Kontioisen,
Veren juojalta vekarat…”

Muissa biiseissä käydään Tuonelassa, kadotaan metsän siimekseen ja tarjotaan luontomystiikkaa. Teutaroin. Letti heiluu, kannel sähisee ja mies ärjyy! Annan tulla täyden shown hyvää ja aitoa heavy metalia. Pakanallisin sanoituksin ja raskaamman metallin särövallein.

Huippukohta on kuitenkin kappaleeni ”Nuole mua”, joka on muiden tekemieni panolaulujen tavoin jäänyt kuulemma helposti soimaan päähän. Eikä ihmekään.

”Nuole mua
loppuun asti!
Nuole mua
kiihkeämmin!
Nuole mua
kiireestä kantapäähän!
Nuole mua
tulena Lemmon!”

Tempaudun maahan. Kierin, vyöryn ja antaudun sisälläni palavalle tulelle. Lattialla möyrin kuin Marty McFly elokuvassa ”Paluu tulevaisuuteen”. Mutta menoni on rajumpaa. Rakastelen kantelettani. Intohimoisesti.

Haluaisin jo lopettaa soittamiseni ja keskittyä yksinomaan kaljan kittaamiseen, mutta minut huudetaan takaisin lavalle. Soitan vielä encorena Kirkan biisin ”Leijat”, josta jo ensimmäisen yhtyeeni, VMMAn, kanssa teimme onnistuneen metallicoveroinnin. Se on ainut cover setissäni, muut ovat omia biisejä. Se on kunnianosoitus Kirkalle, joka oli Suomen ehkä kovin heavy metal -laulaja. Jos ette usko, kuunnelkaa vaikka Kirkan levyt R.O.C.K. ja Spell, sekä Kimmo Kuusniemen fantastinen tärkeä albumi ”Moottorilinnut”.

Keikan jälkeen huomaan, että sähkökanteleeni hihna on singahtanut irti ja korkein kieli katkennut. Sitä en toisaalta yhtään ihmettele. Ottaen huomioon keikkani rajuuden. Välillä räiskyy, kun rokataan. Kas, sellaista on elämä!

Loppuillan uppoudun alkoholin fantastiseen maailmaan!

Lauantai

Lauantaiaamuna Trash herättää minut aamupalalle. Krapulaa pukkaa, mutta Piritaa naamariin jo aamusta ja kalja päälle. Se auttaa välittömästi.

Pian huomaankin olevani myymässä taas kirjojani. Ne menevät kaupaksi. Kerron niistä, annan suosituksia, kyselen, mistä kukakin on kiinnostunut. Stepanin koodeksin synkeä sanoma leviää. Veiko Belials käänsi virolaiseen Reaktor-lehteen minulta tarinani ”Velesin kirja”, eestikeelse nimega ”Velese raamat”. Se julkaistiin alunperin Kuoriaiskirjojen julkaisemassa ”Hopeoitu vainaja” -antologiassa. Se liittyy Lovecraft -vaikutteiseen Stepanin koodeksi -mytologiaan, jota olemme yhdessä suomalaisten spefikirjoittajien kanssa kehitelleet. ”Hopeitua vainajaa” ja Stepanin koodeksi -trilogian kolmatta osaa ”Teräskouraa” menee hyvin kaupaksi. Samoin menee splatterpunk-antologiaamme ”Ja hän huutaa”, sekä omia kalevalamittaisia runoteoksiani, ”Ouramoista” ja ”Uniaikaa”.

Tevana3:n kasettiakin menee sen verran kaupaksi, että nyt voin julistaa sen olevan loppuunmyyty. Minulta sitä enää ei saa. Toki ”Peräpohjolan takana” -kasettia löytyy yhä KVLTista ja Horror-Shopista. Mutta kannattaa olla sitten ripeä! Nopeat syö hitaat jne.

Jossain vaiheessa päivää jaetaan Stalker-palkinnot, eli nuo Viron Atoroxit. Sen jälkeen otetaan yhteiskuva, jossa ovat kaikki osanottajat. Pari kaljaa kuluu näiden sessioiden aikana.

Pian totean, että väsyttää ja jalat eivät tahdo kantaa. On aika ottaa välikuolema.

Herään keskiyöllä, kuten vampyyrit bruukaavat. Olen ollut koomassa näjemmä pidemmän aikaa. Mutta nyt mieli on kirkas ja äijässä voimaa! Nousen ylös, avaan kaljan. Aika jatkaa bileitä.

Reaktor-lehdestä luin ohjeistusta Estconia varten. Erityisesti kiinnitin huomioni kohtaan ”Öörahu ei ole ega tule.” Eli että yörauhaa ei ole eikä tule. Pidu jatkuu aamun ensi kajoon saakka. Tämä on hyvä homma, koska juurihan heräsin, yön saavuttua.

Minulle on kerrottu anekdootti siitä, miksi Reaktoriin oli laitettu tuo noin. Kerran Estconilla oli muuan tyyppi yöllä hermostunut jatkuvaan bailaamiseen, vaikka oli itsekin riipaissut kovan kännin. Oli uhannut soittaa poliisin paikalle. Homma ei jäänyt ainoastaan uhkailun asteelle, vaan oli myös toteutunut. Poliisi oli tullut paikalle, joskin pari tuntia myöhemmin. Siinä oli ollut järjestäjillä selittämistä, että kyse on oikeastaan vain jonkinlaisesta kirjallisuuskonferenssista. Kuten legendaaristen tarinoiden kanssa yleensä, kuulin tästä stoorista monia eri versioita. Yhteistä oli se, että tarina oli jäänyt elämään ja että sille naurettiin. Legendaarista.

Etsin ihmisiä. Löydän heidät. Juomme olutta ja grillaamme lihaa. Tajuan, että minulla on hemmetinmoinen nälkä. Mätän lihaa, kanaa ja makkaraa naamariini hullun lailla. Särvin olutta ohessa.

Tutustun Tuule Liliin, somaan neitoseen, joka soittaa paarmapilliä. Liityn duetoimaan tuvalaisella kargyraa-kurkkulaululla. Eli noitamaisella ja möreällä äänellä. Homma sujuu mainiosti!

Sitten, äkkiä, Tuule alkaa laulamaan virolaisia rekilauluja. Sähköistyn. Laulavissa naisissa on jotain, mikä kiehtoo. Ei ole sattumaa, että yhtyeisiini on yleensä löytynyt aina jossain vaiheessa naislaulajia. Pian laulamme isolla porukalla virolaisia lauluja. Joukossa on myös Metsatöllin setunkielinen kappale ”Velekeseq noorõkõsõq”.

”Pill oll’ helle pedäjäne
kannõl kummõ kadajanõ.”

Humalan nostattamassa tunnekuohussa halaan Tuulea ja annan hänelle lahjaksi esikoisteokseni ”Ouramoisen”.

Tässä vaiheessa alkaa olla tosi hyvä olo.

Tumedate õllede kütkeis.

Yö jatkuu jatkumistaan, kaljat kuluvat kulumistaan.

Sunnuntai

Aamulla kestää herääminen. Päätä koskee. En meinaa päästä ylös. Mietin, mikä neuvoksi. Tajuan, että tähän tarvitaan taikuutta. Äkkiä muistan vanhan Nasse-setä -sketsin, jossa Nasse-setä saa taiottua taikajuoman voimalla esineen handyyn.

Minun maaginen juomani on Pirita. Saku Rock vielä siihen päälle kyytipojaksi. Jo tulee mieheen liikettä!

Tajuan yhtäkkiä, että on alettava pakata kamoja. Olemme pian poistumassa. Tottuneella reissaajan ripeydellä sykin tavarani kaikki kasaan ja vien vielä varuiksi autoonkin valmiiksi. Juomat pidän toki itselläni, koska vielä on pari tuntia aikaa juoda. Menen juttelemaan ihmisille, kaikille uusille ystävilleni. Sanon heille kaikille hei. En millään haluaisi lähteä! Juurihan olen siihen tullut. Mikseivät nämä pirskeet voisi jatkua vielä pisempään?

Pian kuitenkin olemme jo takaisin matkalla kohti Tallinnaa. Tallinnaan päästyämme vietän hetken Trashin luona. Juomme salmiakkikossua. Hän esittelee minulle kasettikokoelmaansa ja myy minulle ohimennen kasetteja. Olen ostanut niitä häneltä jo paljon. Ostetaan varuiksi vielä muutamat lisää.

Jonkun ajan kuluttua singahdan taas Margus Makken luo.

Viimeinen ilta Estcon-reissulla sujuu olutta juoden ja heviä kuunnellen.

Lopuksi

Maanantai-iltana muistelen kulunutta viikonloppua. Pohmelo alkaa jo helpottaa, mutta niskoihin ja selkään sattuu ihan saatanasti. En voi seistä tai istua. Pakko on maata aloillaan. Tukan heiluttaminen keikalla vaatii aina veronsa.

En viitsi kertoa paluumatkasta Tallinnasta takaisin Helsinkiin. Riittäköön, kun sanotaan, että reissussa räytynyt mies saapui onnellisesti kotiin, tilasi itselleen kebabit, söi – ja nukahti. Herättyäni oli aika käydä purkamaan mielessäni koettuja asioita.

Mitä jäi käteen reissusta?

Minulla oli suuri kunnia olla esiintymässä Estconissa. Se oli ensimmäinen keikkani ja kirjailijavierailuni Suomen ulkopuolella. Se on tärkeä asia. Sillä se tietää sitä, että näitä tullee jatkossa lisääkin.

Olen saanut ison joukon uusia ystäviä ja tutustunut hienoihin ihmisiin. Olen solminut siteitä virolaiseen spefiskeneen. Silta Suomen ja Viron välille on rakennettu nyt tässäkin asiassa. Suomalaiset ovat aina tervetulleet Estconiin, niin minulle sanottiin. Olemme veljiä ja siskoja. Olemme samaa heimoa, samaa kansaa. Olemme kauniin kalskean Kalevan, eli suuren Ouramoisen lapsia. Itämerensuomalaiset kansat pitävät yhtä. Me oleme põhjatuulte pojad ja tütred.

Minulle kerrottiin, että minua aikaisemmin vieraina oli ollut myös eräs ruotsalainen ja muuan latvialainen spefitekijä. En tiedä, miten he ottivat Estconin vastaan, mutta minä otin sen lämpimin sydämin, avoimin mielin ja vilpittömin ajatuksin. Osa sydämestäni jäi sinne. Tuli tunne, että olin oikeassa paikassa, oikeaan aikaan.

Suomen Finnconiin verrattuna meno on aika erilaista. Ei ole kovia ja kylmiä yliopiston tiloja. Ei ole mitään vitun akateemista hienostelua. Ja Suomen vammainen alkoholipolitiikka loistaa luonnollisestikin poissaolollaan. Sen sijaan tarjolla on luonnonläheinen ympäristö, upeita keskenään samanarvoisia ihmisiä, syvällisiä kulttuurikeskusteluja, oluen juontia ja grillaamista.

Minä pidän sellaisesta meiningistä, mihin tutustuin Estconissa.

Eesti, Eesti, Eesti, kaipaan sinne perkeleesti!

Tirahtaa pari liikutuksen kyyneltä, kun muistelen Estconia. Olen täynnä rakkautta.

Nyt kun Helsinkiin saadaan ensi vuonna Worldcon, niin ehdotukseni onkin seuraava: tehdään siitä sellainen, millainen Estcon on. Järkätään tapahtuma talkoovoimin metsään tai esim. järven tai meren äärelle. Luontoon. Kirjoitetaan ohjeisiin, että: ”Öörahu ei ole ega tule.” Omat jookit ja söökit mukaan. Viedään ulkomaalaiset vieraat saunaan. Tutustutaan luentojen, paneelien, vierailujen jne. ohella aidosti toisiimme. Rakennetaan siltoja. Luodaan uudenlainen yhteys. Sellainen, joka syntyy luonnosta ja aidoista ihmisistä.

Estconissa minun oli helppo tutustua uusiin ihmisiin. Minun oli hyvä olla siellä. Ensi vuonna menen ihan varmasti uudestaan, jos en ole festareilla tjms. esiintymässä. Tulkaa muutkin suomalaiset spefistit mukaan! Mennään yhdessä. Tiedän systeemit, osaan kielen, voin auttaa ja tulla oppaaksi sekä tulkiksi.

Estcon rokkaa!

Niin, että mitenkä Eestin matka sujui? Saavutin matkalle asettamani tavoitteet.

Kuvat: Juha Jyrkäs, Veiko Kastanje, Ene Kallas