ala_riko_pintaa_alataloKatri Alatalo on kirjoittanut Mustien ruusujen maa -fantasiatrilogian, ja nyt hän vie lukijansa samaan maailmaan kymmenen novellin voimin. Trilogian tuntemus ei ole tarpeen, sillä novellit ovat itsenäisiä tarinoita, joita yhdistää vain maaginen maantiede.

Susiveljessä orvoksi jäävä Jaani hoitaa vähä-älyistä veljeään Daikoa, joka muuttuu öisin ihmissudeksi. Elämä pikkukylässä käy arvatenkin hankalaksi. Tarinassa pohditaan verisiteen tuomia velvoitteita, ja kuinka pitkälle tuo side kestää. Tyylillisesti Alatalon maailma on karu. Poikien äiti toimii prostituoituna, ja isänsä Jaani näkee vain kerran – eikä silloinkaan keksi tälle mitään sanottavaa. Hieno kohtaus, ja hieno tarina.

Unien puutarhat on kasvukertomus, jossa Unilaakson parantaja vie unikasviin koukkuun jääneen tyttärensä hoitoon puutarhurille, jolla taas on historiaa parantajan vaimon kanssa. Unenomaista tarinaa seurataan eri tietoisuuksien kautta, ja lopun paljastus on karmivan kaunis.

Ei poikasi ole kuollut on tarinoista oma suosikkini. Siinä syrjäisen kylän asukkaat saavat unessa ohjeita, kuinka kuolleet omaiset voidaan palauttaa henkiin. Tietysti luonnonlakien rikkomisesta seuraa pahoja. Niukka ja vähäeleinen kerronta tekee novellista suorastaan sadunomaisen.

Narvaranin linnut kertoo miehensä kanssa elävästä Serenestä, joka käy läpi perheväkivallan täyttämiä muistojaan, kunnes lopun käänne muuttaa koko tarinan. Sinänsä toimivaa novellia olisi omaan makuuni voinut lyhentää, mutta toisaalta nyt pääsemme syvälle päähenkilön pään sisään.

Talviyön tarina kertoo kiertävästä tarinankertojasta, joka kertoo novellissa kolme tarinaa – saamme siis neljä yhden hinnalla. Se myös tekee kokonaisuudesta melko pitkän, ja pohdinkin lukiessani, olisiko vain viimeisen kertominen riittänyt?

Älä riko pintaa, kokoelman nimitarina, kertoo syrjäisessä saaressa elävistä sisaruksista, joiden elämään ilmestyy kaksi miespuolista tutkimusmatkailijaa. Kaksoisromanssia sotkee äidin ja isoäidin luoma synkkä perinne, joka paljastuu sisaruksille vasta hääyönä.

Kulkija, samoin kuin Rubiinilaiva, sijoittuvat molemmat merille. Kulkijassa seuraamme viimeistä matkaansa tekevää kapteenia, ja Rubiinilaivassa rakennamme noidan lumoamina maagista alusta. Tee minulle syksy sijoittuu viidakkoon, ja Jos seinät voisivat tuntea kertoo maagiseen kirjastoon saapuvasta oppilaasta.

Pidin eniten alkupuolen tarinoista, sillä niissä on maallinen pohjavire – pohjimmiltaan ne kertovat arkisen maailmamme ihmiskohtaloista fantasian kaapuun kiedottuina. Loppupuolen tarinat tuntuvat enemmän fantasialta, ja niissä on vähemmän arkista kosketuspintaa. Pidät kummasta tyylistä tahansa, kokoelma tarjoaa varmasti jokaiselle jotain.

Yksi huomio fantasianimien käytöstä; itselleni oli lukiessa paikoitellen vaikea hahmottaa, ovatko henkilöt mies- vaiko naispuolisia. Nimet kuten Winaad, Filaynn, Aran, Oaru, Ediidi, Azi, Ode tai Zory eivät kerro kantajansa sukupuolta, joten olisi palvelus kirjailijalta selventää heti kättelyssä, että millaisesta olennosta on kyse.