Tähtilaivan lapsi

Jyrki Pitkän tieteiskauhutarina homeesta ja tähtilaivan viimeisesta matkustajasta.

 

Hitaasti laskeutuva pöly kimalsi valokeilassa. Äiti oli nukkunut niin kauan paikallaan, että pöly ja otsalta valuva hiki olivat juovittaneet hänen kasvonsa. Jana pyyhki varovasti mustaa vanaa äidin ohimolta ja äiti havahtui. 

”Anteeksi, en tarkottanu herättää”, Jana sanoi. 

Äiti pälyili hetken ympärilleen hätääntyneen näköisenä, kunnes kohdisti katseensa Janaan. Hän ei näyttänyt tunnistavan tyttöä. Katseessa oli jo usean viikon häilynyt pelkkää epäluuloa ja vierautta. 

Jana painoi päänsä äidin kuihtunutta rintaa vasten. 

”Äiti”, hän kuiskasi. 

Äidin vapisevat kädet painautuivat hitaasti hänen ympärilleen, mutta jaksoivat pitää kiinni vain hetken. Kädet valahtivat likaiselle vaahtomuoville kuin katkenneet sähkökaapelit. Äiti yritti sanoa jotain. Suu aukeili ja napsahteli kuivasti. Jana nosti päätään. 

”Haluutko vettä?” 

Äiti nyökkäsi hitaasti ja antoi puheyritykseen varatun ilman pihistä ulos keuhkoista. 

Jana kapusi alas äidin punkalta ja juoksi käytävässä olevalle vesipisteelle. Hän puhalsi kuitumukin puhtaaksi pölystä ja rapsutti mukin pohjalta pois kuivan homekerroksen. Hän valutti hanasta vettä, kunnes se oli enää vain hiukan rusehtavaa, ja vei mukin hyttiin. 

 Äiti oli jälleen nukahtanut. 

”Äiti. Äiti, vettä”, hän sanoi hiljaisella äänellä. Äiti säpsähti hereillä ja pälyili jälleen hetken ympärilleen. 

”Vettä”, Jana toisti ja tarjosi mukia. Äidin kädet ojentuivat mukia kohti vapisevina ja hauraina. Janan mielestä ne muistuttivat robottien kasvihuoneista raakkaamia kuivuneita pensaiden oksia. Jana auttoi mukin äidin huulille. Vettä loiskahteli naamalle, mutta osa väistämättä valui myös nieluun. 

Hetken juotuaan äiti työnsi mukia poispäin. Hänen ilmeensä näytti kärsivältä ja silmät muljahtelivat puoliksi suljettujen luomien takana. Jana asetti mukin yöpöydälle ja venytti paitansa helmaa kuivatakseen roiskuneen veden äidin kasvoilta ja kaulalta. Jana ei ensin tajunnut, että äiti yritti työntää Janan käsiä kauemmas, mutta kun äiti vaivalloisesti nytkähdellen kääntyi kyljelleen, Jana perääntyi. Äidin luut törröttivät ohuen, hien läikittämän lakanan alta kuin rikkinäisen koneen osat. Äiti alkoi kouristella. Hän yritti nousta kyynärpäittensä varaan. Jana hyppäsi punkalta ja otti oksennusämpärin punkan alta. Vettä ja niukka määrä aamuista velliä ehti roiskahtaa patjalle ja lattialle, ennen kuin Jana sai ämpärin väliin. Paljon muuta ei tullutkaan, mutta äiti kouristeli ja Jana pelkäsi, että väkivaltaiset krampit murtaisivat äidin hennon ruumiin lopullisesti. Sen katsominen sai Janan itkemään.

Lopulta kouristukset ja kakominen loppuivat. Jana otti niiskuttaen kuituliinan yöpöydältä ja kuivasi parhaansa mukaan vaahtomuovipatjaa. Äiti näytti voipuneelta, mutta rauhalliselta. Silmät seurasivat Janaa, joka siirtyi siivoamaan roiskeita lattialta. 

Jana oli kuulevinaan nimensä. Hän nosti päätään ja katsoi äitiinsä. Tämä näytti hymyilevän. Se oli jotain, mitä äiti ei ollut tehnyt enää pitkään aikaan, joten Jana epäili näkevänsä omiaan. Mutta sitten äidin huulet muodostivat sanan ”Jana”, hiljaisella ja rahisevalla äänellä. 

”Äiti”, Jana hihkaisi ja kapusi punkkaan. Hän painoi kasvonsa äidin kaulaa vasten ja kätensä rintakehän ympärille. Kyyneleet sekoittuivat kaulalle roiskuneeseen veteen. Jana tunsi äidin kädet hiuksissaan.

”Noh noh”, äiti sanoi ja silitti nyyhkyttävän Janan päätä. Äiti ei ollut viikkokausiin paljoakaan reagoinut ympäristöönsä, ja Jana tajusi, kuinka oli ikävöinyt häntä. 

Äiti alkoi hyräillä. Ääni kuului niin hiljaa, ettei Jana olisi sitä varmaan edes huomannut, ellei hänen korvansa olisi ollut äidin henkitorvea vasten. 

Sävelet tipahtelivat tahmeasti äänijänteiltä. Melodia herätti muiston jostain vuosien takaa. Hän muisti olleensa käpertyneenä äidin syliin ja äidin hyräilleen tätä samaa melodiaa. Hän muisti äidin lämmön ja hitaat silitykset hiuksissaan. 

Ehkä äiti oli vihdoin parantumassa, ehkä hän olisi kohta taas jalkeilla, ja he voisivat jatkaa normaalia elämäänsa yhdessä. He voisivat katsoa komedioita yömyöhään, he voisivat hakea kasvihuoneyksiköstä hedelmiä ja juosta karkuun robotteja, he voisivat pelleillä kuntosalin patjavarastossa tai missä tahansa, nyt kun kukaan ei ollut kieltämässä…

Hyräily hidastui, äiti veti rahisevaa henkeä sävelten välissä. Sitten erään hengenvedon jälkeen säveltä ei enää kuulunut. 

Jana nosti päätään. Äiti oli jälleen sulkenut silmänsä ja kädet lojuivat taas patjalla sormet koukkuun vääntyneinä. 

”Äiti, älä lopeta”, Jana sanoi. Äiti avasi silmänsä. 

”Hyräile lisää”, Jana pyysi ja alkoi itsekin hyräillä, vaikkei muistanut mistä sävelestä melodia lähti. Äiti hymyili, nyt hiukan väkinäisesti. Hän kuitenkin aloitti melodian. Jana tavoitteli säveliä parhaansa mukaan. Melodia eteni hitaasti, vaivalloisesti. ”Jaksa jaksa, älä lopeta”, Jana ajatteli. Hän pidätteli itkua, mikä teki hyräilystä tahmeaa ja nikottelevaa. Äiti jaksoi pari säveltä pidempään kuin edellisellä kerralla, mutta melodia jäi silti kesken. Jana yritti tavoittaa seuraavan sävelen, muttei tiennyt, kuinka melodia jatkui. 

”Äiti kiltti, jatka vielä”, Jana aneli, mutta äiti pysyi hiljaa. 

”Miten se jatkuu? Äiti? Äiti!”

Jana ravisti varovasti äidin olkapäätä. Hän tiesi, että jotain oli nyt pielessä. Hän nousi punkasta, vaihtoi painoa jalalta toiselle, kutsui taas äitiä ja palasi punkkaan. Äiti ei enää hengittänyt.

 

Seuraavan yön Jana vietti käpertyneenä äitinsä ruumiin viereen, kylmenneiden ja kangistuneiden käsien halauksessa. Yöllä hän nukahteli katkonaisesti, enimmäkseen kuitenkin liikutteli mekaanisesti äidin kättä hiuksissaan silityksen muistona tai tuijotti katonrajaan ilmaantunutta tummaa läikkää. Aamulla hän totesi käden jäykistyneen niin, että liikutteleminen ei enää onnistunut. 

Nalle nousi nurkasta ja tepasteli keinuvin askelin punkan viereen. Kello oli siis seitsemän ja nalle tuli herättämään Janaa. Sen puhesyntetisaattori oli hajonnut jo aikaa sitten, joten se päästi vain alkeellista piipittävää ääntä ja vatsan näytössä vilkkui: ”Hyvää huomenta, on aika nousta!” 

Jana sulki silmänsä. Häntä ei kiinnostanut nousta, ei edes liikahtaa.

Nalle kapusi punkan reunalle ja tuuppi häntä pehmeästi kämmenselkään. Jana raotti silmiään ja näki nyt reunoiltaan kuolleiden pikselien harmaannuttaman näytön vilkkuvan vuoroin vihreänä, vuoroin keltaisena: ”Tule leikkimään!” Särisevä piipitys oli ärsyttävää.

”Mee pois!” Jana kivahti ja tuuppasi nallen kauemmas. Se tipahti punkalta ja jäi paikalleen torkkutilaan. Jana tiesi, että tasaisin väliajoin se nousisi ja yrittäisi aktivoida Janaa, mutta hän ei jaksanut välittää. Lapsellinen kapine.

Jana vietti päivän äidin punkassa ja kävi vain kerran vessassa. Nalle kävi silloin tällöin pyytämässä häntä pelaamaan pelejä ja muistutti ruoka-ajoista, mutta joka kerran Jana tuuppasi nallen kumoon. Jana yritti tapailla äidin hyräilemää melodiaa, mutta ei keksinyt, kuinka se jatkui. Hyräily kuitenkin auttoi hänen oloonsa. Hän ei ollut enää äidin kuoltua itkenyt. Hänestä tuntui, että hän oli muuttunut rutikuivaksi. Hän kuvitteli kuinka kohta kurtistuisi ja murenisi samanlaiseksi pölyksi, jota reistailevien ilmansuodattimien takia joka paikassa leijaili.  

Illalla Jana päätti, että hänen oli vietävä äiti hautaan. Hän oli seurannut niin monen miehistön jäsenen ja matkalaisen kuolemaa, että hän tiesi äidin ruumiin alkavan pian haista. Hän vilkaisi lakanan alle, ja totesi rusehtavien ja harmaiden läikkien leviävän iholla jo kovaa vauhtia. Niinpä hän ryömi pois jähmettyneiden käsien otteesta ja alkoi kääriä ruumista lakanaan. Sitä tehdessään hän tajusi olevansa tavattoman nälkäinen. Hän sai nostettua jäykän ruumiin punkasta lattialle ja päätti pitää tauon. 

Yksikkönsä keittiössä Jana valutti ruoka-automaatista velliä kuitukulhoon. Hän nuuhkaisi ensimmäistä kulhollista ja heitti sen sitten kulhoineen kierrätyskuiluun. Jana muisti äidin selittäneen, että ruoka-automaatit olivat niin vähällä käytöllä, että putkistossa seisova velli ehti itsepuhdistuvista järjestelmistä huolimatta pilaantua. Hän valutti velliä toisen kulhollisen, jonka myös heitti pois. Kolmas vaikutti jo syömäkelpoiselta, ja sen hän kantoi ruokalan pöytään. Hän ei erityisesti pitänyt vellistä, mutta oli tottunut siihen. Vielä muutama kuukausi sitten automaattisesti täyttyvissä ruokakaapeissa oli tuoreita hedelmiä ja vihanneksia, mutta nykyään kaikki menivät heti kypsyttyään pilalle ja päätyivät suoraan kierrätykseen.

Pöydällä istui hänen mukanaan tuoma nalle, joka käänsi automaattisesti päänsä liikkuvaa Janaa kohti. Puuttuva silmä ja saumoista pursuava kuitupehmuste sai nallen näyttämään surkealta.

Jana lappoi mautonta velliä suuhunsa mekaanisesti kuin kasvihuoneyksikön maata kääntävät robotit. Hän naputteli nallen vatsaa peittävältä näytöltä esiin pelit ja sovellukset. Hän muisteli, että jossain taisi olla yksinkertainen soitinsovellus. Lopulta se löytyi, ja näyttöön ilmestyi hädin tuskin erottuva pianon koskettimisto. Jana paineli näyttöä ja nallen pehmusteiden alle piilotetusta pienestä kaiuttimesta kuului alkeellista, räsähtelevää ulahtelua. Hän yritti löytää äidin hyräilemän melodian nuotteja. 

Syötyään ja hetken syntetisaattorisovelluksella leikittyään, hän palasi hyttiin. Hän katseli lakanaan käärimäänsä äitiä ja pohti, kuinka saisi sen siirrettyä ruumassa olevaan hautaan. Lakana sai ruumiin näyttämään vieraalta, ei enää äidiltä, vaan ongelmalta, joka hänen piti ratkaista. 

Hän ei keksinyt muuta kuin alkaa kiskoa ruumista käytävää pitkin. Hisseihin Janaa oli varoitettu menemästä, eikä niistä valtaosa muutenkaan toiminut. Hän nyki kuitulakanan nurkkaa, ja äidin ruumis liukui muutama sentti kerrallaan pölyn ja homekasvuston peittämällä lattialla. 

Kiskominen oli hikistä hommaa. Välillä hän kyyhötti seinää vasten jalkojaan halaten. Välillä hän huusi ja riehui, potki vierellään kulkevaa nallea ja rääkyi kaikki tuntemansa rumat sanat äidille, joka oli tyhmyyksissään mennyt kuolemaan. Pian hän kuitenkin pyyteli sanojaan anteeksi ja jatkoi kiskomista.

Käytävän päässä avautui porraskuilu. Jana ei voinut muuta kuin vetää äitiä portaita alas. Pää kopsahteli metalliaskelmiin ja alkoi jättää jälkeensä rusehtavia tahroja. Jana haki tyynyn ja yritti sitoa sen äidin päähän pehmusteeksi, muttei saanut sitä pysymään kunnolla kiinni. Lopulta hän puri hammasta, lallatteli melodiaa ja veti ruumista alas perässään yrittäen olla välittämättä äidin pään rusahtelusta. 

Laskeuduttuaan kolmen asuinkerroksen läpi, hän oli vihdoin pohjalla. Ilma oli siellä viileämpää, mutta liikkuminen oli hivenen raskaampaa. Jana tiesi sen johtuvan aluksen pyörimisestä ja keskipakoisvoimasta, jonka avulla alukseen luotiin keinotekoinen painovoima. Hän oli nyt lähellä aluksen ulkokuorta, tilassa, jossa sijaitsivat aluksen vesivarastot. Täällä seiniä peittävää homekasvustoa oli enemmän kuin asuinkerroksissa. 

Matkaa oli kuitenkin vielä reilusti, joten hänellä ei ollut aikaa jäädä ihailemaan näkymiä.

Kului varmaankin tunti, ennen kuin Jana pääsi perille ruumaan. Valtavat ovet avautuivat ja paljastivat ruuman loppumattomat kovamuoviarkkujen rivit. Kaikki matkustajat ja miehistön jäsenet oli pakattu läpikuultaviin arkkuihin kuin eväsleivät muovirasioihin. Kaikki häntä ja äitiä lukuun ottamatta. 

Tai oikeastaan kaikki eivät olleet siellä. Janalle oli opetettu, että matkan ensimmäisinä vuosisatoina ruumiit kierrätettiin raaka-aineiden säästämiseksi. Matkustajapopulaation löytäessä optimaalisen kokonsa ja kasvihuoneyksiköiden tehostuessa tämä ei ollut kuitenkaan enää välttämätöntä, joten ruumiit ruvettiin hautamaan ruumaan. Siitähän ruuman nimikin varmaan johtui, Jana ajatteli.

Jana löysi tyhjän arkun ja pinnisteli voimansa äärimmilleen saadakseen äidin ruumiin nostettua Janaa rinnan korkeudelle yltävän reunan yli. Lopulta hän sai kuoleman jäykistämän ruumiin nojaamaan pystyasennossa arkun reunaan ja siitä kaadettua arkkuun sisään. Hän mietti, voisiko kiivetä itse perässä, käpertyä viimeistä kertaa äitiä vasten, mutta tuli siihen tulokseen, että jos hän tekisi niin, hän jäisi itsekin arkkuun ikuisiksi ajoiksi. Niinpä hän nosti paikoilleen muovikannen, joka oli vain vähän äidin ruumista kevyempi, väänsi salvat kiinni ja kytki virran arkun jalustassa olevaan laitteistoon. Laitteet imivät arkusta pois kaiken ilman ja kosteuden. 

 

Jana lojui punkassaan valtavan tyyny- ja peittokasan keskellä ja soitti nallella katkonaista melodiaa. Hän oli hakenut valmistamosta puhtaat kuitulakanat ja ottanut ylimääräisiä peittoja ja tyynyjä. Äidin punkan petivaatteet hän oli vienyt kierrätykseen. Muihin äidin tavaroihin hän ei ollut halunnut koskea. 

Hän oli mielestään löytänyt kaikki äidin hyräilemän laulun nuotit ja yritti keksiä, kuinka sävelkulku saattaisi jatkua. Hän kokeili eri ääniä, mutta mikään ei tuntunut oikealta. Lopulta hän turhautui ja heitti nallen lattialle. Se lojui hetken paikallaan ja hivuttautui sitten kömpelösti istumaan. Se katsoi ainoalla nappisilmällään peittojen ja tyynyjen alle turvaan kaivautuvaa Janaa. 

 

Jana käveli ruuman halki. Homekasvusto narskui Janan tossujen alla. Ilma oli kosteaa ja niin täynnä pölyä ja itiöitä, että silmiä kutitti. Ympärillä kohosivat päällekkäin pinotut ruumisarkut kuin valtavat hunajakennot, joissa toukat odottavat ulospääsyä. Jana muisteli nähneensä mehiläiskennoja jossain dokumenttielokuvassa. 

Jana saapui äitinsä arkulle. Arkku näytti toisenlaiselta kuin muut, väärältä. Se oli jotenkin vaaleampi ja läpinäkymättömämpi. Lähemmäs päästyään Jana huomasi, että sen sisäpinta oli tiivistyneen kosteuden peitossa. Arkun koneisto ei ollut toiminut. 

Jana yritti kurkistella arkun sisään nähdäkseen äitinsä hahmon, mutta kosteiden laikkujen väleistä näkyi vain mustaa. Jana huomasi jonkin liikahtavan arkun sisällä. Hän säpsähti ja perääntyi kiireesti, oli vähällä kompastua jalkoihinsa. Sydän nakutti korvissa. 

Jana puristeli hiuksiaan nyrkissään ja mietti mitä tekisi. Äiti mätänisi pilalle, jos arkun laitteisto ei toimisi. Ainoa vaihtoehto oli siirtää äiti uuteen arkkuun. Mutta mikä arkussa oli liikkunut? Saattoiko siellä olla jokin elävä olento? Mistä sellainen muka olisi ilmestynyt?

Jana lähestyi varovasti arkkua. Hän hivutti kätensä lähimmälle salvalle ja yritti olla katsomatta liian tarkkaan arkun sisään. Salpa ja koko arkku tuntuivat lämpimiltä. Hän väänsi salvan auki ja tiivisteen välistä pihisi ulos pahanhajuista ilmaa. 

Kannessa oli kaikkiaan neljä salpaa. Jana asteli seuraavan kohdalle äänettömästi varpaisillaan, varsinaisesti tietämättä miksi. Toisen salvan loksahdus ei aiheuttanut enää pihinää. Hän katsoi arkkua. Mitään ei näyttänyt liikkuvan. 

Jana väänsi kolmannen ja neljännen salvan auki ja tarttui kannen reunan mataliin kädensijoihin. Hän veti kantta itseään kohden. Makea ja hapan haju tulvi aukosta. Hajun perässä pöllähti itiöiden ja ilmassa kelluvien hahtuvien pilvi. Jana antoi kannen luisua lattialle. Koko arkku oli täynnä tummaa, pörröistä kasvustoa. Se näytti samaan aikaan kutsuvan pehmeältä ja ällöttävän vastenmieliseltä. Äidistä ei erottunut kuin suurpiirteinen muoto.

Jana kurottautui lähemmäs. Hän ei halunnut koskea ilmavirrassa väräjäviin haituviin. Hän yritti erottaa äidin kasvoja kosteana kiiltelevän, vaaleamman härmän ja tummemman, ruvelta näyttävän kerroksen läpi. 

Yhtäkkiä äiti vavahti. 

Jana säpsähti kauemmas ja kaatui selälleen lattialle. Ennen kaatumistaan hän kuitenkin ehti nähdä, kuinka äiti alkoi nousta arkusta. 

Tärähdys iski ilmat Janan keuhkoista ja hän joutui hetken haukkomaan henkeä. Kun hän jälleen vilkaisi kohti arkkua, äiti oli noussut istumaan. Äidistä ei yhäkään näkynyt muuta kuin kasvuston peittämä muoto, mutta Jana tunnisti sen varmuudella äidiksi. Tämä ojensi kätensä Janaa kohti. Jana potki itseään etäämmäs. 

”Tule tänne Jana, tule tänne.” 

Ääni oli rahiseva ja heikko, mutta selvästi äidin. 

”Liity meihin, älä pelkää.”

Äiti kurottautui arkun reunan yli. Reuna kuori iholta pitkän kaistaleen hometta ja alta paljastui harmaa, laikukas iho. Äiti kömpi reunan yli ja tumpsahti lattialle itiöpilvi pöllähtäen. 

”Jana, älä mene pois”, äiti aneli, kun Jana nousi jaloilleen. ”Älä pelkää.”

Äiti vääntäytyi polviensa varaan ja hometta varisi lattialle. Yhä enemmän alastonta, kuollutta ihoa tuli esiin. Äiti avasi sylinsä.

”Liity meihin.”

Jana sulki silmänsä ja taisteli kauhuaan vastaan. Hän haukkoi pakonomaisesti henkeä ja oli tukehtua kyyneliin ja räkään, mutta sai sanottua: ”Äiti, äiti!”

Hän otti huojahtelevan askeleen eteenpäin.

”Liity meihin.”

Jana tunsi äidin kosketuksen, äidin kädet ympärillään, kostean, kylmän halauksen, joka muuttui kireäksi puristukseksi. Jana yritti huutaa, mutta puristus oli liian tiukka.

Jana vavahti hereille omassa punkassaan. Peitto oli kietoutunut hänen rintakehänsä ympärille ja puristi ikävästi. Hän potki tyynyjä lattialle ja repi peiton ympäriltään. Oli liian kuuma muutenkin. 

Hän antoi hengityksensä tasautua. Unen äiti, homeen hapan tuoksu ja nahkea kosketus olivat yhä selvinä muistoina hänen mielessään.

Nalle istui yhä siinä, mihin Jana oli sen heittänyt. Nappisilmä katsoi häntä värähtämättä. 

Jana nousi sängystä, poimi nallen lattialta syliinsä. Jana puristi nallea ja silitti sen karkeaa pintaa hitain liikkein. ”Hyvää yötä!” nallen näyttö toivotti kuun ja tähtien keskeltä. ”Haluatko tuutulaulun? Kyllä/ei?” se kysyi. 

Jana napautti ei-painiketta. Nalle ei ollut vielä itse huomannut, että oli menettänyt äänensä. 

Jana käänsi katseensa hytin seinään. Katon rajassa oleva tumma homeläikkä oli suurentunut. 

 

Jana nukkui loppuyön yllättävän hyvin, eikä muistanut uniaan. Homeäidin muistokin oli jo haihtumassa, mutta seinän homeläikkä sai aikaan ikävän tunteen iholla. 

Hän söi kulhollisen velliä ja etsi keittiöstä tiskiharjan, jolla voisi puhdistaa homeen seinästä. Hyttiin palattuaan hän siirsi äidin patjattoman punkan seinää vasten ja tuolin sen päälle. Tuolille kavuten hän ylsi juuri ja juuri katonrajaan. 

Homeläikkä oli kärjellään seisovan kolmion muotoinen, korkeudeltaan Janan kyynärvarren mittainen ja leveydeltään tuplasti enemmän. Hän alkoi hinkata sitä harjalla ja mustaa pölyä pöllähti ilmaan. Janaa yskitti ja hän joutui pitämään taukoa. Silmiäkin kutitti. Hän yritti hengittää paitansa helman läpi ja jatkoi harjaamista. Homeen alta paljastui hieman tummunut, mutta muutoin kunnossa oleva seinä. 

Päästyään katonrajaan asti hän tuuppasi kattoa harjalla ja huomasi yllätyksekseen katon antavan periksi. Hän tajusi katon koostuvan kuitupaneeleista, jotka lepäsivät kevyen metallikehikon varassa. Paneeleja liikutellessa niiden väleistä varisi lisää pölyä. 

 Jana pidätti hengitystä ja kurkisti paneelin taakse. Siellä kulki putkien ja johtojen verkosto, kaikki monenkirjavan homekasvuston peitossa. Se muistutti niin elävästi unen äitiä, että hän säpsähti ja otti varomattoman askeleen taaksepäin tuolin reunan yli. Hän kiljaisi ja tipahti tuolilta punkan kovalle pohjalle. Käsi kolahti punkan reunaan kipeästi. 

Hän makasi hetken aloillaan tutkaillen tuntemuksiaan ja katseli puoliksi auki jääneen paneelin raosta leijailevaa pölyä. Mitään pahempaa ei onneksi vaikuttanut käyneen.

Onnettomuus sai hänet kuitenkin ärtymään. Hän päätti hankkiutua eroon homeesta. Jos ei koko aluksessa, niin ainakin tässä hytissä!

Hän nousi kipakasti punkan pohjalta ja ryntäsi käytävän lähimmälle siivouskomerolle. Hän otti sieltä rikkaimurin, ämpärin, rättejä ja suihkepullon jotain pesuainetta. Rikkaimuri oli täynnä eikä suostunut käynnistymään, joten hän työnsi sen takaisin komeroon. Ämpärin hän täytti vedellä, jonka valutti ensin mahdollisimman puhtaaksi. Sitten hän meni takaisin hyttiin ja pudotti kattopaneeleja niin laajalta alueelta kuin pystyi. Tavallisen tuolin avulla hän ei yltänyt ylempään kattoon asti, joten hän haki keittiöstä korkeamman jakkaran. 

Hometilanne ei näyttänyt ollenkaan toivottomalta. Kasvusto oli levittäytynyt vain pari metriä leveälle alueelle varsinaisessa katossa. Seinän läpi tulevat putket ja kaapelit olivat ehkä vain metrin verran homeen peitossa. 

Jana kävi hommiin. Hän sitoi yöpaitansa naamansa eteen suojaksi, kastoi rätin veteen ja alkoi silmiään siristellen pyyhkiä putkia. 

Työ sai hien valumaan valtoimenaan ja pöly ärsytti silmiä ja aivastutti suojauksista huolimatta. Hän joutui pitämään taukoja vähän väliä ja vessassa käydessään hän huomasi olevansa niin pölyn tummentama, että pystyi piirtämään sormella otsaansa sydämen. Hän peseytyi ja heitti vaatteensa kierrätyskuiluun. Kuilustakin pöllähti homeitiöitä. 

Hän haki uudet vaatteet automaattisesti täyttyvästä kaapista ja otti samalla nipun tyynyliinoja räteiksi. 

Kun hän oli palaamassa hyttiin, käytävän valot silminnähden himmenivät. Katosta ja seinistä kuului rapsahtelua. Ilmanvaihtokanavat pihisivät kuin äidin hengitys, sitten pihinä muuttui ulinaksi. Käytävällä alkoi tuulla. Lattialle jääneet roskat, paperit ja kuituastiat hyppelehtivät ilmavirran mukana. Jana ei tiennyt mitä tapahtui. Hän tarrasi lähimmän hytinoven kahvaan. 

Sitten tuuli loppui ja ulina vaimeni, mutta ilmastoinnin kohina kuului vielä jossain kauempana. 

Uusi ääni täytti käytävän. Seiniin piilotetuista kaiuttimista puhui miellyttävä-ääninen nainen: ”Aluksen kolmivuotinen LVI-diagnostiikka on suoritettu. Seuraavilla sektoreilla todettiin ongelmia: A-739, A-539, A-583, A-985, A-679, A-348, A-502…” 

Lista tuntui jatkuvan loputtomiin. Jana muisteli kuulleensa samanlaisen ilmoituksen joskus vuosia sitten. Kyseessä oli yksi aluksen automatiikan suorittamista tehtävistä, joiden perusteella henkilökunta pystyi suorittamaan korjauksia. 

Lopuksi naisääni toivotti: ”Pahoittelut häiriöstä ja hyvää päivänjatkoa”, mutta Jana oli jo keikkumassa tuolin päällä rätiksi muuttunut tyynyliina kädessään. 

 

Nalle ilmoitti, että oli aika käydä nukkumaan. Jana oli puhdistanut kattoa koko päivän, ja yhtäkkiä hän huomasi olevansa rättiväsynyt. Hän katsoi ympärilleen. Koko hytti oli pölyn peitossa. Hän ei voisi millään nukkua omassa punkassaan. Niinpä hän peseytyi pikaisesti, vaihtoi jälleen vaatteensa – nyt yöpukuun, ja meni nukkumaan virkistysyksikön riippumattoon.

 

Aamulla Jana heräsi väsyneenä ja raahautui nalle kainalossa keittiöön. Hän painoi ruoka-automaatin nappia, mutta kone vain kurlutti, ja putkesta tippui ainoastaan muutamia vetisiä pisaroita. Jana survoi nappia ja lopulta automaatti sylki kulhoon mustaa ja vihertävää homemönjää ja pölläytti ilmaan vielä pilven itiöitä. Jana sieppasi kulhon ja paiskasi sen äkäisenä kierrätyskuiluun. 

Toinen kulhollinen ei ollut paljoa parempi, velli oli tummaa ja haisi pahalle. Seuraavat kulholliset olivat samanlaisia. Jana väsyi valuttamaan velliä ja vei lopulta kulhollisen pöytään. Vellissä oli tunkkainen ja hapan maku. Häntä oksetti ja ärsytti ja hän tuuppasi kulhon kauemmas.

Jana naputteli esiin nallen soitinsovelluksen ja tapaili jälleen äidin melodiaa. Se sai hänen olonsa rauhoittumaan. Hän ei enää yrittänyt keksiä töksähtävästi kesken jäävälle sävelmälle jatkoa, vaan aloitti sen vain uudestaan. Uudestaan ja uudestaan.

Nallen kaiuttimen ääni oli muuttunut entistä särisevämmäksi ja yhtäkkiä se alkoi pätkiä. Jana painoi näyttöä rauhallisemmin ja päättäväisemmin, mutta sekään ei auttanut, ääni rätisi ja katkeili. Jana hermostui ja paineli näyttöä peukaloilla niin voimakkaasti, että näyttö vääntyi ja monenkirjavat aallot huljuivat näytön läpi. 

Jana oli jo heittämässä nallen kierrätyskuiluun, mutta tuli katsoneeksi nallen ainoaan nappisilmään. Kiihtymys suli pois ja Jana rutisti nallen poskeaan vasten. Ei ollut sen vika, että se reistaili ja hajosi, aivan kuin ei ollut äidinkään vika, että tämä sairastui ja kuoli. 

Jana ymmärsi, että hänkin vielä joskus kuolisi, ja silloin alukselle ei jäisi yhtäkään elävää ihmistä. Ainoastaan home jatkaisi matkaa halki avaruuden. Lopulta alus pääsisi tietokoneiden ohjaamana perille päämäärään, uuteen maailmaan. Home varmasti valloittaisi senkin, ja kirjoissa ja videoissa esitetyt havainnekuvat ihmiskunnan uudesta kotiplaneetasta muuttuisivat mustiksi, haiseviksi ja pölyisiksi. Homeen tulevaisuus näytti lupaavalta. 

Janan teki mieli itkeä, mutta kyyneliä ei tullut. Hän halusi mennä tyynyistä ja peitoista rakentamaansa pesään turvaan, mutta hytti oli pölyn tärvelemä. Muihin hytteihin hän ei päässyt. Lopulta hän raahasi röykkiön tyynyjä ja liinavaatteita kuntosalin patjavarastoon, jonka nurkkaan hän rakensi suojaisan linnoituksen. Jumppapatjojen ja tatamien puristuksessa hän tunsi olevansa hiukan enemmän turvassa. 

 

Seuraavana aamuna Jana tunsi olonsa paremmaksi ja jatkoi puhdistustyötä. Hän oli hakenut alemman kerroksen korjausyksiköstä jonkinlaisen metallisen lastan, jolla rapsutti irti putkia peittävää rupimaista kerrosta. Hommaa ei ollut enää paljoa jäljellä. 

Lasta hipaisi läpikuultavaa, himmeästi sinisenä hehkuvaa kaapelia ja siitä kuului helähtävä ääni. Jana ei kiinnittänyt siihen sen erityisempää huomiota, mutta kun lasta osui toiseen kaapeliin, ja kuului samanlainen, mutta sävelkorkeudeltaan matalampi ääni, hän kiinnostui. Hän napautti ensimmäistä kaapelia uudestaan, sitten jälkimmäistä. Hän kokeili myös muita katossa ristiin rastiin kulkevia kaapeleita. Valkoisista ei kuulunut mitään, mutta sinihehkuiset päästivät ilmoille kirkkaita ääniä. Jotkin äänet olivat samoja, jotkin erikorkuisia. 

Jana etsi äidin melodian nuotteja. Jotkut kuulostivat melkein oikeilta, mutta soittaminen oli mahdotonta, koska oikeaääniset kaapelit olivat liian kaukana toisistaan. Jana pohdiskeli, voisiko hän irrottaa kaapeleita ja tuoda niitä lähemmäs. 

Hän haki virkistysyksiköstä askarteluun tarkoitetut leikkurit, mutta ne eivät purreet kaapeleihin. Niinpä hän kävi toistamiseen korjausyksikössä ja etsi sieltä tukevat pihdit. Tarpeeksi vääntämällä ja riuhtomalla hän sai yhden kaapelin lopulta napsahtamaan poikki. Kaapeli oli jäykkää ja kovaa kuin keittiön harvat ei-kuituiset astiat, mutta taipui jonkin verran. Liikaa taivutettaessa kaapeli murtui napsahtaen poikki. 

Vapaana roikkuvasta kaapelista ei kuulunut mitään ääntä. Jana haki virkistysyksiköstä rautalankaa ja sitoi kaapelin punkan reunaan. Silloin ääni taas kuului, mutta nyt jonkin verran korkeampana. Jana pohdiskeli ongelmaa, irrotti kaapelin ja kiinnitti sen vuorostaan tuoliin. Taas siitä kuului hiukan erilainen ääni. Kokeilemalla Jana vihdoin tajusi, että sävelkorkeuteen ei vaikuttanut se, mihin kaapeli oli kiinnitety, vaan se, kuinka pitkä kaapelin vapaana oleva osuus oli. 

Jana innostui. Hän irrotteli lisää kaapeleita ja kiinnitti niitä vinossa olevan punkan metalliputkiin. Punkan reunassa oli onneksi kaksi putkea, koska säätövara oli tarpeen, sillä kaikki kaapelit tulivat ulos hiukan eri kohdista seinää. 

Rätisevästä nallesta kuului vielä sen verran ääntä, että Jana sai sen avulla säädettyä kaapeleiden pituudet kohdilleen. Korjausyksiköstä hän löysi pikasiteitä, joilla kaapeleiden kiinnitäminen ja irrottaminen kävi näppärästi. Pian hän oli valmistanut itselleen soittimen, jonka avulla hän pystyi soittamaan kaikki kuusi nuottia, joiden toistosta sävellys koostui. Tai se osa sävellyksestä, jonka hän tiesi. 

Melodian keskeneräisyys häiritsi häntä vietävästi. Hän kiinnitti punkan päätyyn pari ylimääräistä kaapelia, joiden avulla ajatteli ehkä löytävänsä oikeanlaisen jatkon sävellykselle. Nyt hän kuitenkin tyytyi toistamaan tuntemaansa osuutta. Se toi mieleen äidin käsien silityksen ja lämpimän sylin. Soittaessa ahdistava yksinäisyys kaikkosi, tuntui siltä, että kaikki olisi kuitenkin lopulta hyvin. 

Silti joka kerta, kun melodia jäi roikkumaan ilmaan ilman seuraavaa säveltä, jäi koko Janan maailma roikkumaan elämän ja kuoleman rajalle. Hän venytti viimeistä nuottia mahdollisimman pitkään pitäen soittamiseen käyttämäänsä lastaa kiinni kaapelissa. Hitaasti nuotti vaipui hiljaisuuteen, ja juuri ennen sen lopullista hiljenemistä, hän aloitti melodian alusta. Sillä hetkellä se oli kaunein asia maailmassa.

 

Nalle oli lopettanut tyystin liikkumasta. Yksi ruumis lisää aluksessa, joka oli jo nyt kuin yksi valtava aution avaruuden halki lipuva ruumisarkku. 

Jana ei halunnut viedä nallea ruumaan. Sen sijaan hän suuntasi yläkertaan, kohti aluksen ydintä. 

Matka oli raskas. Hän oli pakannut yhä vastenmielisemmäksi muuttuvaa velliä ja vettä mukaansa, ja piti useita taukoja kerrosten välillä. Hän tunsi olonsa huonoksi ja heikoksi, kuten viime aikoina usein. 

Hän muisteli joskus käyneensä ytimessä yksikön lasten yhteisretkellä. Matka oli taittunut nopeasti hissillä ja ytimessä hänet oli kytketty turvavöihin. Matkasta ei ollut paljoakaan muistikuvia, muuta kuin että painottomuus oli tuntunut hauskalta. 

Kerros kerrokselta Janan matkanteko kävi keveämmäksi. Samalla hän kuitenkin huomasi muuttuvansa kömpelömmäksi, välillä häntä huimasi ja välillä hän oli vähällä kaatua. Käytävät muuttuivat ahtaammiksi ja lattian kaarevuus kävi jyrkemmäksi. Pölyä ja hometta vaikutti olevan kerros kerrokselta vähemmän. Hengittäminen oli helpompaa, eikä Janan tarvinnut yskiä jatkuvasti. Hän mietti, löytyisikö ylemmistä kerroksista paremmin toimivia ruoka-automaatteja, mutta käytävien ovet olivat joko lukittuja tai johtivat huoltotunneleihin, konetiloihin tai hengenvaarallisiksi merkattuihin paikkoihin.

Lopulta porraskuilu loppui ja edessä oli seinän kokoinen ovi. Jana painoi avauspainiketta ja massiivinen ovi loksahti ja liukui sivuun. Aukosta puhaltava ilmavirta oli kaataa Janan, joka muutenkin kompuroi heikentyneessä painovoimassa. 

Oven takaa avautui valtava halli, huomattavasti ruumaakin suurempi. Yhtäkkiä Jana muisti kammonneensa suurta avointa tilaa jo edellisellä kerralla. Hänestä tuntui turvallisemmalta jäädä porraskäytävän tasanteelle kuin edes kurkistaa hämärään, risteävien tukirakenteiden, kapeiden tasanteiden ja vaijerinippujen silpomaan syvyyteen. 

Hän kuitenkin rohkaisi mielensä ja katse jalkoihin liimattuna astui ovesta. 

Aluksen keskuskammio oli molemmille sivuille loputtomiin jatkuva putkimainen tila, jonka lattia kaartui jyrkästi seiniksi ja lopulta katoksi. Jana seisoi pitkulaisen laakson pohjalla ja hän tiesi olevansa yhä pohjalla vaikka kävelisi seinää pitkin sinne, mikä nyt näytti katolta. Hämärässä tilassa näkyi muita avonaisia ovia ja jotkin tilaa halkovat ritilät ja tasanteet oli valaistu.

Jana suuntasi kulkunsa tukirakenteiden ryppääseen, joka nousi kohti keskusakselia. Akseli itsessään oli enimmäkseen tyhjää, lukuunottamatta joitakin tutkimustarkoituksiin rakennettuja tasanteita ja kuvuilla suojattuja tiloja. 

Liikkuminen oli hankalaa, kun ei ollut enää portaikon kaidetta, josta ottaa tukea. Jana kompuroi ja kaatuili jatkuvasti, mutta pääsi lopulta massiivisen pylväsrakennelman luo. Pylväiden välissä kulkivat harvalla metalliverkolla suojatut tikkaat. 

Tikkaiden kiipeäminen oli alhaisessa painovoimassa helppoa ja lopulta hänen tarvitsi vain hiukan työntää itselleen vauhtia ja hän nousi ylöspäin kuin itsestään. Lattia jäi kauas taakse ja korkeus huimasi häntä niin, että välillä hänen oli pysähdyttävä. Putoaminen pelotti, mutta toisaalta äkkinäinen putoaminen oli jo käynyt mahdottomaksi. Hän saattoi roikkua tikkaan puolassa vaikka yhden sormen varassa. Asian toteaminen rauhoitti ja hän jatkoi matkaa kohti keskusakselia. 

Tukirakenne loppui ympyränmuotoiseen kehikkoon. Sitä kiersi erimuotoisia tasoja, joita pimeinä olevat näytöt täplittivät. Siellä täällä leijui turvahihnoja, joista yhden Jana sieppasi kiinni. Hän muisti edellisestä käynnistä sen, että keskusakselin painottomuudessa oli elintärkeää pysyä kiinnitettynä johonkin, sillä jos päästi itsensä leijumaan vapaana, jossain vaiheessa väistämättä ajautui pois keskuksesta ja alkoi pudota kohti lattiaa. Niinpä hän sitoi turvahihnan reppunsa olkaimiin ja samalla olkaimet toisiinsa kiinni. Sitä ennen hän otti nallen ulos repusta. 

Jana puristi nallen rintaansa vasten ja antoi itsensä leijua. Ilma liikkui keskustassa sinne tänne vailla varsinaisesti havaittavaa suuntaa. Jana sulki silmänsä ja hänen kaikki tunteensa suunnasta katosivat heti. Hän leijui tyhjyydessä ja vaikka tiesi olevansa koko maailmansa keskipisteessä, kaikkein sisimmässä lokerossa, hän tunsi olevansa kaiken ulkopuolella. Äärettömän vapauden tunne puhalsi läpi hänen sielunsa. 

Hän avasi silmänsä ja katsoi nallea. Vaikka se katsoi himmeäksi kuluneella silmällään takaisin – kuten aina ennenkin – hän tiesi nallen olevan kuollut. 

Home oli tappanut sen. 

Sitä rutistaessa saumoista tuprahteli pölyä ja pimenneen näytön muovipinnan alla kasvoi mustia lonkeroita. 

Jana nykäisi itsensä turvahihnasta takaisin kohti ympyränmuotoista kehikkoa ja haroi käteensä toisen turvahihnan. Se oli hänen omaansa pidempi ja ohuempi ja päässä oli yksinkertainen sulkurengas. Hän kiinnitti renkaan nallen käpälään ja ponnisti itsensä ulos kehikosta. Kun turvahihna kiristyi ja pysäytti hänen etenemisensä, hän päästi nallen leijumaan. Se jäi paikalleen hänen eteensä, kunnes alkoi hiljakseen lipua kohden näkymättömiin katoavaa sylinterin päätä. 

”Hei hei nalle”, Jana sanoi, ja tunsi pitkästä aikaan jälleen kyyneleitä silmissään. Hän räpäytti luomiaan ja kyyneleet irtosivat leijumaan hänen kasvojensa eteen. Ympäröivät valonlähteet saivat pisarat säihkymään kuin tähdet.

Jana sulki jälleen silmänsä. Hän kuvitteli mitä tapahtuisi, jos hän irrottaisi nyt hihnansa. Hän alkaisi pudota alaspäin ja lopulta mäjähtäisi lattiaan useiden kymmenien, ehkä satojen metrien päässä. Riittäisikö se tappamaan hänet? 

 

Janan ainoa syy palata hyttiin oli hänen soittimensa. Se oli myös ainoa syy, joka sai hänet hakemaan keittiöstä velliä. Soitin oli hänen ainoa yhteytensä äitiin ja äiti oli hänen ainoa yhteytensä elämään. 

Silti hän ei ollut soittanut pitkään aikaan. Katosta hiipivä home oli peittänyt soittimen kaapelit ja laskeutunut hänen punkkaansa, lattialle ja kiivennyt seiniä pitkin takaisin kohti kattoa. Hän nukkui homeisilla lakanoilla ja söi homeesta koostuvaa velliä. Home oli pesiytynyt hänen hiuksiinsa, päänahkaansa, korvakäytäviinsä, silmien taakse. Hän tuskin kuuli, tuskin haistoi mitään. Home oli tunkeutunut hänen ikeniinsä ja löysyttänyt hampaat niin, että osa niistä oli irronnut. Home oli turruttanut hänen makuhermonsa, eikä hän enää maistanut hometta, jota hän nosti lusikalla suuhunsa enemmän tottumuksen kuin minkään tahdonalaisen impulssin voimin. Homeen kuihduttamat lihakset liikuttivat lusikkaa tuskallisen hitaasti kulhon ja harmaiden huulten välillä. 

Yhtäkkiä hän havahtui. 

Hän kuuli musiikkia. 

Ei mitä tahansa musiikkia, vaan äidin hyräilemän melodian. 

Hän kuunteli valppaana, eikä ensin uskonut korviaan. Hän yritti puhdistaa niitä ensin sormin, sitten lusikan varrella. Toinen korva kuulikin pian paremmin, ja kyllä, jostain tosiaan kuului melodia, jonkin oikean soittimen, mahdollisesti pianon soittamana. Ääni kuului kaukaa käytävästä.

Jana tunsi väristyksen selkärangassaan ja jostain vapautui energiaa, jota hän ei ollut tiennyt enää omaavansa. Hän nousi punkasta avatakseen oven, kun yhtäkkiä musiikki täytti hänen hyttinsä. 

Sävelet kulkivat tuttua polkuaan, kaikki kuuden nuotin muodostamat sävelkuviot ja sitten…

Sitten melodia jatkui. 

Jana kuunteli henkeään pidättäen. Melodia tosiaankin jatkui. 

Se kuulosti väärältä ja omituiselta, kuin hänen oman melodiansa irvikuvalta, melodian kylkeen kasvaneelta ylimääräiseltä raajalta… mutta kuitenkin sävelet kulkivat nyt sinne, minne niiden oli aina ollut määräkin kulkea. 

Sitten, vain aivan lyhyen tauon jälkeen, melodia alkoi alusta. 

Jana rynnisti soittimelle ja soitti musiikin päälle. Home varisi resonoivista kaapeleista. Tutut äänet soivat hieman eri rytmillä kuin millä hän oli niitä soittanut, mutta hän pääsi nopeasti jyvälle poljennosta. Uusi osuus koostui suurimmaksi osaksi tutuista kuudesta nuotista, vain yksi nuotti oli uusi. Hän siirteli ylimääräisenä odottavan kaapelin pikasiteen paikkaa ja haki puuttuvaa säveltä. Samaan aikaan hän yritti saada homeen kuivattamasta kurkustaan ääntä hyräillääkseen musiikin mukana. 

Hän rukoili, että melodia toistuisi vielä, ja niin se tekikin. 

Hän löysi puuttuvan nuotin ja soitti musiikin mukana melodian täydellisesti. Samaan aikaan hän lauloi sitä ilman sanoja. 

Hän nauroi ja lauloi ja soitti. Ilon kyyneleet pursusivat hänen silmistään. Metallilasta tanssi hänen sormissaan, musiikki täytti hänen koko olemuksensa. 

Yhtäkkiä äiti oli hänen edessään. 

Äiti oli homeinen ja kuollut, mutta se oli silti äiti. Jana tajusi, että musiikki oli ollut koko ajan äidin hyräilyä. Äiti hyräili melodiaa Janalle maailman kauneimmalla äänellä. 

Jana lauloi äidin mukana kaikella sillä äänellä, jota hänessä oli. Äiti otti Janan rakastavaan syleilyynsä ja puristi hänet tiukasti lämmintä rintakehäänsä vasten. 

Jana itki onnesta. 

Äiti oli vihdoin tullut takaisin! 

Musiikki resonoi hauraiden kehojen läpi ja vei Janan mukanaan lempeään valoon. 

 

Kun soittimen kaapeleihin sotkeutunut Jana lakkasi nytkähtelemästä, eikä hänen kurkustaan kuulunut enää laulua eikä edes hengityksen pihinää, myös musiikki lakkasi. Hytin seinään piilotettu kaiutin rasahti ja miellyttävä naisääni kuulutti: ”Kaiutinjärjestelmän kymmenvuotisdiagnostiikka on suoritettu. Kaiutinjärjestelmä toimii moitteettomasti. Pahoittelut häiriöstä ja hyvää päivänjatkoa.”