Tuomo Laine: Tremennen naiset
Tremennen naiset -romaanista on vaikea kirjoittaa mainitsematta sen mainoslausetta, joten en aio edes yrittää. Kirjailija Tuomo Laine nostaa takakannessa esille hylkäyskirjeen lausunnon, jonka mukaan kustantaja ei pystynyt keksimään tälle romaanille kohderyhmää. Kohderyhmistä en tiedä, mutta kirjan luettuani ikävä kyllä ymmärrän, miksi käsikirjoitusta ei monista ansioistaan huolimatta ole otettu julkaistavaksi.
Romaani kertoo Pipi-nimisen nuoren naisen tarinan kolmeen osaan jaettuna. Ensimmäisessä osassa Pipi kertoo varttumisestaan tyttöjen orpokodissa, jonka yhteydessä toimii myös aikuisten mielisairaala. Maailma laitoksessa ja sen ympärillä on harmaa ja ihmisetkin ovat harmaita. Vain Pipi hehkuu värejä, ja siksi hän kokee itsensä ulkopuoliseksi ja joutuu toisten syrjimäksi. Erinäisten vaiheiden jälkeen Pipi pakenee harmauden keskeltä normaalimaailmaan ja siirrytään toiseen, huomattavasti pitempään osaan, jossa hän päätyy sirkusseurueen matkaan ja rakastuu Nilli-nimiseen tyttöön. Rakkaus saa lopulta täyttymyksensä, mutta menneisyys palaa vainoamaan Pipiä ja hänen on paettava taas, tällä kertaa rakastettunsa kanssa. Näin päästään kolmanteen osaan, jossa Pipi ja Nilli lähtevät selvittämään Pipin syntyperää ja lopulta ymmärtävät, että vain he kykenevät pelastamaan maailman uhkaavalta harmaudelta.
Tremennen naisista on paljonkin hyvää sanottavaa. Steampunkia, fantasiaa ja yleistä absurdismia yhdistelevä maailma on varsin kiehtova, ja kutkuttavia ideoita ja elementtejä heitellään lukijan silmille suorastaan yltäkylläisesti. Juonenkuljetuksen ohessa käsitellään tärkeitä teemoja ulkopuolisuudesta ja itsensä löytämisestä alkaen, paljon on kätketty myös rivien väliin ja kielikin on kaunista, joskin erityisesti ensimmäisessä osassa ajoittain turhan koukeroista. Harmillisesti romaanissa on kuitenkin pahoja ongelmia, suurimpana näistä osien välinen tyylillinen huojunta, jonka vuoksi niistä ei muodostu toimivaa kokonaisuutta.
Ensimmäinen osa on mitä hersyvintä absurdien käänteiden ja sivumainintojen ilotulitusta. Sinne tänne on siroteltu mustan huumorin värittämiä veikeitä yksityiskohtia laitoksen puutarhassa vaanivista ihmissyöjäkurpitsoista aina läheisen lammen pahanhajuisiin, mahdollisesti telepaattisiin kaloihin. Ruumiintoimintojen kuvauksissa ei myöskään säästellä, ja erityisasemaan nousee oksentaminen. Tarkemmin määrittelemättömästä syystä orpokodin tytöt ja mielisairaalan asukit oksentelevat jatkuvasti, ja tämä viedään parhaimmillaan suorastaan houreisiin sfääreihin. Pelkästä hassuttelusta ei silti ole kysymys, vaan monet osiot, kuten kohtaaminen laitoksen johtajan kanssa ja intensiivinen pakojakso, ovat aidosti jännittäviä ja uhkaavia, ja traaginen pohjavire on alati aistittavissa. Myös keskeiset teemat ovat tässä osassa vahvimmin esillä. Mikäli romaani olisi säilyttänyt tämän tyylin loppuun asti, olisin julistanut sen mestariteokseksi, vaikkakin hieman hiomattomaksi sellaiseksi, ja sanonut ruman sanan kustantajien kohderyhmäajattelusta.
Toisessa osassa tyyli vaihtuu aivan varoittamatta. Kun Pipi kohtaa sirkusseurueen, romaani hylkää groteskit elementit ja muuttuu lempeän viipyileväksi romanssiksi. Tämäkään osio ei ole millään muotoa huono, vaan henkilöt ovat sympaattisia ja heidän keskinäiset suhteensa ja pienet arjen kriisinsä pitävät mielenkiinnon yllä, ja hiljalleen kehittyvä tyttöjen rakkaustarina on kuvattu kauniisti ja hyvällä maulla. Ristiriita ensimmäisen ja toisen osan välillä on kuitenkin liian suuri, etenkin kun muutos tapahtuu brutaalista hempeään. On syynsä sille, miksi näin ei yleensä tehdä – jos syö juhlaillallisen alkupalaksi kulhollisen vahvaa chiliä, seuraavat ruokalajit eivät maistu enää miltään, ja samoin jos lukijaa on ensimmäiset 50 sivua läiskitty kasvoille oksennuksessa uitetulla sukalla, ei heti perään seuraava ruusun terälehdillä kutittelu saavuta toivottua vaikutusta.
Toisen ja kolmannen osan välinen tyylilajin muutos ei ole yhtä radikaali, ja loppua kohti esitelty suurempi juonikuvio sotineen, jumalineen ja rinnakkaismaailmoineen on periaatteessa hyvin kiehtova. Valitettavasti tässä tulee vastaan romaanin toinen keskeinen ongelma – kolmas osa on sisältöönsä nähden aivan liian lyhyt, kovin kiirehditty ja selvästi keskeneräinen. Uusia elementtejä, henkilöitä ja maailman taustoja tuodaan mukaan niin hirvittävällä vauhdilla ja juoni juoksee päätöstään kohti niin kovalla kiireellä, ettei lopputulos pysy koossa. Tämä on sääli, sillä jo viimeistelemättömänä kolmannesta osasta voi aistia eeppisen huipentuman ainekset.
Tremennen naiset on kiinnostava ja harmittava lukukokemus. Siinä on valtavasti potentiaalia, ja raa’alla editoinnilla siitä saisi loistavan kirjan – oikeastaan useammankin, sillä yhden romaanin tarpeiksi keskenään ristiriitaista materiaalia ja tyylilajeja on liikaa. Yksiin kansiin rutistettuna lopputulos jää valitettavan muotopuoleksi. Käytännössä kyse on lupaavasta mutta vielä keskeneräisestä käsikirjoituksesta, joka vaatisi tyylin yhtenäistämistä, paljon karsintaa ja muokkaamista sekä todennäköisesti vähintään yhden täydellisen uudelleenkirjoittamisen.
Huono kirja Tremennen naiset ei missään nimessä ole. Se vain ei ole vielä valmis, ja tällaisenaan se on vasta lupaus kiehtovasta ja omaperäisestä fantasiaromaanista.
Kirja on tilattavissa Aavetaajuuden kaupasta.
Vastaa