R&A 2019 -haastattelu: Miguel Llansó
Haastattelen Rakkautta & Anarkiaa -elokuvafestivaalin aikaan ohjaaja Miguel Llansóa, joka on tarjonnut vuoden 2019 ohjelmistoon uutuuselokuvansa Jesus Shows You the Way to the Highway. Olen haastattelun hetkellä jo nähnyt elokuvan sekä kirjoittanut siitä Aavetaajuudelle arvostelun – joka on luettavissa täällä – mutta puhelias ohjaaja paljastaa projektin taustoista kiehtovia seikkoja, joitka syventävät kokemusta. (English version of the interview can be found here.)
Aloitan kysymällä, miten ohjaaja itse kuvailisi uutta elokuvaansa.
– Kutsun sitä aina sosiodraamaksi, Miguel Llansó naurahtaa. – Sosiodraama, jossa on monta kerrostumaa surrealismia ja poliittista satiiria. Niiden seasta löytyy meitä jokaista muistuttava pieni yksilö, joka joutuu kohtaamaan suuren ja mutkikkaan maailman. Itse kukin tuntee olonsa hieman eksyneeksi täällä, ja jokaisen on vain pakko tehdä parhaansa, yrittää löytää merkitys kaikelle.
Entä miten Llansó kuvailee itseään elokuvaohjaajana?
– Minulle elämän ja elokuvan erottaminen toisistaan on absurdia: minusta ne ovat yksi ja sama asia. Niinpä teen elokuvia ystävieni kanssa omaksi nautinnoksenikin. Tuotantoni eivät ole isoja, mutta “ystävyyteen perustuva” elokuvanteko vaatii paljon aikaa, kaksi tai kolme vuotta. Teen tätä, koska haluan paeta mukavuusalueiltani, lähteä elokuvieni kaltaisiin seikkailuihin – eli matkustaa vieraisiin maihin ja tavata kiehtovia ihmisiä. Nautin näistä löytöretkistä joille päädymme.
Elokuva oli siis myös tapa pitää yhteyttä ihmisiin, jotka elävät ympäri maailmaa.
– Asuin ennen Etiopiassa, nykyään puolestaan Virossa, espanjalainen sanoo. – Löydän kiehtovia paikkoja ja ihmisiä kaikkialta minne menen. Kuvaan näitä alueita mielelläni, ja saan niistä sitten lisää ideoita käsikirjoituksiini. Minusta tuntuu siltä, etten voi jättää mitään paikoista käyttämättä, kaikki pitää saada mukaan! Siksi filmeistäni tulee helposti horror vacui -vaikutelma: ne ovat tavallaan suuria tavarakokoelmia, ikään kuin huone täynnä elämän aikana kerättyjä muistoja.
Oliko tällaisen elokuvan tekeminen helppoa?
– Melko helppoa. Työskentelen pienten ryhmien kanssa, joten niitä saa hallittua kuvauspaikalla helposti. Yleensä meitä oli kuvauksissa vain kahdeksasta kymmeneen henkeä, näyttelijät mukaan laskettuna. Esimerkiksi Batfron hahmon esittelevässä vesiputouskohtauksessa [alla] paikalla olimme vain minä ja kuvaaja. Juuri tämä mukautuvuus mahdollistaa tiheään matkustelun. Jättituotannoilla siirtyminen maksaisi miljoonia.
Totean, että työskentelytapa vaikuttaa joustavalta ja globaaliin maailmaa hyvin soveltuvalta tavalta tehdä elokuvia: pienissä ryhmissä liikkuen, käyttäen sitä, mikä on paikallista…
– Pidän siitä, Llansó vahvistaa. – Me pyrimme ymmärtämään toisten alueiden todellisuutta tekemällä elokuvia. Se onnistuu paremmin näin kuin jos olisimme vain turisteja vierailulla. Minulle elokuvanteko on siis tapa kokea paikka syvemmin kuin mitä turistina olisi mahdollista.
Jesus Shows You the Way to the Highway oli Kickstarter-projekti. Millainen kokemus se oli? Onko tällainen rahoitus elokuvan tulevaisuus?
– Rahoituksen hankinta on hankalaa, koska se vaatii aina paljon työtä. Siispä teimme niin, että kuvasimme ensin näyttävän trailerin, sellaisen joka vangitsee huomion, ja lisäksi yritimme saada aikaan yhteistyötä aiemman elokuvani rahoittaneiden julkaisujen kanssa… Mutta sitten tuli joukkorahoituskampanja, se avasi ovia lisärahoituksiin ja uusien ihmisten osallistamiseen. Täten kyse ei ollut vain rahasta vaan projektin laajentamisesta: tulokkaat olivat mukavia ja erittäin hyödyllisiä avustajina. Maailmassa on lukuisia ihmisiä, jotka haluavat olla osa heitä kiehtovia projekteja. Tällä tavoin syntyy pieni yhteisö – ei arkipäiväinen vaan sellainen, joka seuraa tuotantoa, tukee ja myös lähettää omiaan elokuviaan katsottavaksemme. Monet kampanjaan osallistuneet elokuvantekijät nimittäin antoivat jälkikäteen minulle tekemiään filmejä. Joukkorahoituksessa ei ole väliä sillä, sijoitatko vaikkapa vain viisi tai kymmenen euroa. Kunhan syntyy yhteys.
*
Uskonnollisuus on näkyvässä roolissa molemmissa Llansón elokuvissa. Millainen on niiden merkitys ohjaajan itsensä mielestä?
– Kysymys on aina pienestä ihmisestä joka kohtaa vaikeasti käsitettävän maailman. Minusta maailma on kaoottinen, yllättävä ja ällistyttävä. Sillä ei ole muotoa tai jumalaa joka olisi kaiken perimmäinen syy: uskomattomia, satunnaisia asioita vain ilmestyy. Siksi pitää sukeltaa eräänlaiseen kaoottiseen magmaan, jossa asiat yhdistyvät ”alkukantaisella” logiikalla. Ehkäpä ensimmäiset ihmiset luolamaalauksineen, ja muinaiset kreikkalaiset runoilijat kuten Hesiodos, yrittivät niin ikään kuvata tätä alkumagmaa. Runoilijat yhdistelevät asioita tavalla, joka ei ole looginen mutta jossa on silti mieltä – niin kuin unissa. Elokuvieni voima syntyy näistä satunnaisista yhteyksistä, alkuajoista periytyvästä merkityksen metsästyksestä – silloinkin, kun seurataan tiettyä tarinaa.
Minkä vuoksi on syytä puhua myyteistäkin! Moderni mytologia ilmenee esimerkiksi 80-lukua henkivän kuvaston kautta. Ja virtuaalimaailmojen välillä kulkee Jeesus, tuhatvuotinen symboli…
– Minulle Jeesuksen hahmo on aina ollut liian tiukka. No, olivathan ajatkin tiukkoja. Hän ei Raamatun mukaan halunnut esimerkiksi nähdä enää äitiään ja veljiään – jotain rotia, tyyppi! Modernina aikana, jos tarinaa lähdetään päivittämään, hahmon pitäisi mielestäni olla rento, cool. Ymmärtäväisempi, joustavampi.
Ja hän tajuaisi tietokoneiden päälle, ehdotan. Ja virtuaalimaailmojen.
– Luultavasti ei! Mutta hän yrittäisi olla rauhallinen myös ympäristössä, josta ei ymmärrä paskaakaan. Hän yrittäisi vaikuttaa tunteita käyttäen, tyynnytellä ihmisiä. Niin minä sen haluan kuvitella. Ajattelen mieluummin ihmetekoja, leivän ja kalojen jakamista, kuin sitä veristä ristiä.
Huomautan, että Llansón elokuvissa, sekä tässä että Crumbsissa (2015), on paljon naamioiden ja pukujen käyttöä. Mistä se johtuu?
– Pidän tällaisia pop-symboleita ja muita vastaavia esineitä ikään kuin saasteena. Esimerkiksi: söin nuoruudessani Kellogg’sin Frosties-muroja, ja niissähän tulee laatikossa aina mukana jonkinlainen lelu. Silloin oli kiva saada itselleen vaikkapa Batman-figuuri, mutta samalla kaikki se markkinointi ja propaganda tunkeutui yksityisyyteeni, ja jokaisella täytyi olla viimeisimmät G.I. Joet sekä muut lelut… Se oli uuvuttavaa. Niinpä olen pyrkinyt nyt kääntämään tämän päälaelleen käyttäessäni näitä esineitä vääristynein tavoin.
Esine- ja kulutusfetisismissä on monia puolia, se käy näistäkin elokuvista ilmi.
– Jo vain. Ja naamioihin liittyen lisään vielä, että kun yritimme kaupata tätä projektia, meille sanottiin: ”Tämä konsepti on hullu. Tarvitsette mukaan julkkiksia, että tästä voisi tulla kaupallisesti kannattavaa.” Joten päätimme sitten tosiaan ottaa mukaan julkkiksia! Mitäpä jos hommaisimme suurimmat tähdet? Hommataan vaikka Robert Redford, Llansó kertoo viitaten Jesus Shows Youssa käytettyyn pahviseen Redford-naamariin.
Eritoten Crumbsia on kutsuttu ”afrofuturismiksi”. Arvelen kuitenkin, että tulevaisuuden kuvauksen lisäksi molemmissa Llansón elokuvissa on vahvana teemana myös nostalgia kaikkea mennyttä kohtaan – vanhaa teknologiaa, estetiikkaa, ympäristöä…
– En sanoisi, että nostalgia liittyy vain suoraan menneisyyteen. Enemmänkin se on tunne kodista, joka on kadotettu tai jota et ole vielä löytänyt. Tämä liittyy siihen, miten pitäisi yhdistää koti ja seikkailu. Kun olet tällaisella matkalla ja mietit kotiasi, se vaikuttaa olevan hieman etäällä, muistojen ja mielikuvituksen tavoittamattomissa. Nämä molemmat toimivat silloin yhtä aikaa. Tahdot tuottaa todellisuutta pääsi sisällä, mutta aina se pysyy hieman ulottumattomissasi… Siitä nostalgia minun mielestäni syntyy. Siksi en käytä elokuvissani nykyhetkeä muistuttavia paikkoja vaan yhdistelmiä, jotka voisivat sijaita yhtä hyvin tulevaisuudessa kuin menneisyydessä.
*
Mielestäni toinen tärkeä piirre ainakin Jesus Shows Youssa on immersio. Paikat näyttävät epätodellisilta, mutta hahmot ovat täysin uppoutuneita niiden todellisuuteen. Onko tämä Llansósta nykypäivän uhka esimerkiksi fiktiosta puhuttaessa?
– Kyllä, elämmehän maailmassa, jossa on hyvin helppo eksyä. Mutta täällä kaikki vaikuttaa kuitenkin eksyessäkin todella tutulta. Minulle kirjallisuus tarjoaa ne kaikkein vieraimmat paikat. Philip K. Dick on tärkeä inspiraatio itselleni, eritoten romaanit Palmer Eldritch: Kolmesti merkitty mies, Ubik ja Valis. Niissä on havaittavissa vääristymä, joka saa lukijan kyseenalaistamaan asioita – se vain tapahtuu varsin emotionaalisesta näkökulmasta.
Llansó on opiskellut filosofiaa. Kysyn merkittävimmistä vaikuttimista sillä saralla.
– Viime aikoina tärkeimpiä ovat olleet itse asiassa sci-fi-kirjailijat… Mutta minulle merkittävimmät filosofit kuuluvat siihen juonteeseen, joka lähtee Nietzschestä – tähän lukeutuvat muun muassa Michel Foucault ja muut biopoliitikan nimet. Heidän ajatustensa juuret ovat uskoakseni platonismissa, joka tarkoittaa käytännössä jakoa ideoiden maailmaan ja todellisuuteen – vääristymä, joka on nähtävissä vaikkapa Matrixissa.
Llansón elokuvat tosiaan vaikuttavat sijaitsevan tukevammin ideoiden maailmassa kuin arkirealismissa, sanon.
– Ne ovat hyvin… ikonisia elokuvia. Joistakin ihmisistä se on häiritsevää tai tylsää, tai sitten he eivät muodosta mitään yhteyttä tekseen. Olemme niin tottuneita näkemään elokuvissamme todellisuuden – siis että meidät raahataan maailmaan, josta on pyritty tekemään mahdollisimman todellisen näköinen. Hollywoodin tieteiselokuvien tapauksessa myös. Ne näyttävät niin aidoilta. Minä taas hyödynnän mieluummin ns. ”ikonista ulottuvuutta”. Miettikää vaikkapa ortodoksikirkon maalauksia: eiväthän ne näytä aidoilta, mutta ei kyse ole myöskään siitä, etteivät ihmiset silloin olisi osanneet maalata. Kyllä he osasivat, he vain ikään kuin ikonisoivat, koska tiettyjä osia todellisuudesta ei haluttu kuvata. Sarjakuvamaisuus on samankaltaista.
Kyseessä on siis abstraktio, tavallaan. Se on jotakin, mitä olemme ehkä nykyään osittain kadottaneet – ja kadotamme jatkossa lisää.
– Kyllä. Ehkä olemme kadottamassa kykymme reflektoida ja uneksia? Koska silloin, kun kaikki näyttää uusimmassa Hollywood-tuotannossa täysin todelliselta, mielikuvituksella ei ole enää mitään lisättävää. Maailma on valmis. Kirjallisuuden puolella näin ei ole, siellä täytyy aina kuvitella ja kääntää sanoja ajatuksiksi. Mutta kun kaikki on tehty puolestasi, vaikka kyse olisi Star Warsista… En tiedä. voiko silloin uneksia enää lainkaan.
Vangitsevatko jotkin tietyt elokuvat Llansón mielestä tämän ajan hengen erityisen hyvin?
– Monet. Olen aina pitänyt Luis Buñuelin elokuvista, varhaisesta surrealismista, johon luetaan esimerkiksi Andalusialainen koira (1929) ja Kulta-aika (1930). Mutta pidän myös 50- ja 60-luvun kokeellisuudesta: Maya Derenistä, Kenneth Angerista… niin, ja myös David Lynchistä, varsinkin Eraserheadista (1977). Ja italialaisista! Pier Paolo Pasolinin Edipo re (Kuningas Oidipus, 1967) kuvattiin myös Afrikassa, se on minusta mestariteos kaikkine ikonisine symboleineen.
Kiitos! Lopuksi kliseinen päätöskysymys: mitä seuraavaksi?
– En tiedä varmasti, mutta jotakin samansuuntaista kuin nämä aiemmat, Llansó arvio varovaisesti. – Haluaisin matkustaa lisää, saada uusia ystäviä sekä peilata globalisaatiota ja maailmaamme monista eri näkökulmista.
Vastaa