Tigers Are Not Afraid eli Vuelven edustaa uutta meksikolaista kauhua. Issa Lópezin kirjoittaman ja ohjaaman synkän fantasian yhteydessä on mainittava ainakin Guillermo del Toro. No, nyt se on mainittu, puhutaanpa sitten itse elokuvasta.

Lähestymistapa on kiitettävän luova. Meksikon huumesodat ja silmittömät väkivaltaisuudet saavat lasten mielikuvituksessa yliluonnollisia sävyjä. Näistä sävyistä tulee Lópezin sadussa totta. Urbaanit legendat elävät kirjaimellisesti graffiteissa, kadonneet läheiset palaavat kostoa janoavina henkinä, väkevät voimat – jotka ovat virranneesta verestä rakentuneet – ohjaavat ihmiskohtaloita.

Pienet lohduttavat valheet muuttuvat tehokkaiksi taikaesineiksi. Tulitaistelun riehuessa ulkona ja koululaisten maatessa lattialla opettaja antaa päähenkilö Estrellalle (Paola Lara) kolme tikkua, jotka vastaavat kolmea toivetta. Niiden avulla Estrella hakee kadonnutta äitiään lyöttäytyen yhteen muutaman orvon katupojan kanssa. Mutta tässä maanpäällisessä helvetissä taikaesineetkään eivät ole avain onneen – kaikella on hintansa, vuorovaikutus tuonpuoleisen kanssa on kallista.

Sadunomaisia elementtejä hyödynnetään tehokkaasti. Urbaani ja lohduton maa, jota gangsterit mielivaltaisesti hallitsevat, kätkee pinnan alle myyttisiä toimijoita, mutta herää mielikuva, etteivät nämä olennot ole Lópezille mitään muuta kuin tuonpuoleisen vastine häijyille jengeille. Ne eivät puolusta lapsia tai muita viattomia – niillä on omat, raivon sokaisemat agendansa ja kuolevaisille pelkkiä vaatimuksia. Ne ovat mysterium tremendum -puoli, voima jota on syytä pelätä silloinkin kun se on näennäisesti samalla puolella.

Kiehtovaa ja kaunista on sitten suusta suuhun kulkeva tarina tiikeristä, joka karkasi häkistään Méxicon kaduille – siitäkin huolimatta, että se kuulopuheiden mukaan metsästää siellä orpoja ateriakseen. Lapset mallintavat itsensä tämän mukaan, kuten englanninkielisestä otsikostakin voi päätellä, ja oppivat, ettei se ehkä olekaan samanlainen hirviö kuin ihmiset ja näiden henget, jotka ovat yhtä väkivaltaisia kuin kuolemansa. Estrellan paikka näiden osapuolten välissä tarjoaa kerrankin vähän omaperäisemmin rajatun kasvutarinan.

Vuelven on kuitenkin samalla kuvallisessa ilmaisussaan myös kovin geneerinen tuotos, mikä harmittaa. Kummituksia ja niiden liikkeitä kuvataan aika väsyneitä kikkoja käyttäen – onhan se jossain määrin järkevää, jos kerran halutaan viestittää katsojalle aaveiden luonteen olevan sama kuin kaiken maailman haunted house -pelottelussa. Samalla se kuitenkin siirtää kokemuksen pois omalaatuisesta tapahtumaympäristöstä, liiankin tuttuihin maisemiin.

Toinen nihkeys on lapsikatraan väistämätön ihastuttavaksi maalailu. Ovat ne niin herttaisia ja hauskoja. Kokonaisvaltaisen rankistelun keskellä tuntuu kovasti siltä, että hahmoista rakennetaan sympaattisia vain halpojen tunnereaktioiden herättämistä varten. Joutuessaan aitoihin konflikteihin tai vaikeiden valintojen eteen he ovat monin tavoin todellisempia kuin satunnaisissa “lapset on lapsia”-hassutteluissa.

Vuelvenissa on tosin valtavasti liikkuvia elementtejä – jopa hämmästyttävän paljon, kun asiaa jää miettimään. Pakka ei pysy kasassa, kun kestokin on vain kompaktit 85 minuuttia. Mutta uuden kauhufantasian saralla elokuva on askel oikeaan suuntaan: kohti monitasoisempaa maagista realismia, jossa eskapismi yhdistyy runollisella tavalla meitä ympäröivään, ongelmalliseen maailmaan.