Boots Rileyn Sorry To Bother You kerää kiitosta. Rakkautta & Anarkiaa -festarilla se valittiin ylivoimaisesti Kuukauden elokuvaksi elokuvateatteri Orionissa esitettäväksi.

Aivan hyvästä syystä. Monella alalla kantaa ottava Riley on sisällyttänyt antikapitalistiseen esikoisfilmiinsä absurdia huumoria ja spekulatiivista satiiria erikoislaatuisella tavalla. Se tuo mieleen monia aiempia protestielokuvia mutta on silti oma juttunsa.

Kaikki alkaa siitä, kun rahavaikeuksien kanssa painiva Cassius Green (Lakeith Stanfield) saa työpaikan puhelinmyyntifirmasta. Danny Gloverin veteraanimyyjä opettaa kikan: puhuessa pitää käyttää “valkoista ääntä”, siis etuoikeuksistaan ylpeän valkoihoisen college-muksun nasaalia. Cassius hallitsee äänenmuunnoksen pelottavan hyvin, ja taivaan portit aukeavat. Ystävyyssuhteet ovat koetuksella, kun “Cash” hylkää työtoverit lakon kynnyksellä ja päätyy ei-missään-nimessä-psykopaattisen elonmusk-hahmon (Armie Hammer) yläluokkaiseen painajaispytinkiin. Mutta sentään rahaa pukkaa joka tuutista.

Toisaalta elokuva kertoo ihmiselämän lukuisista hankaluuksista lainaten ehkäpä tunnistettavimmin Charlie Kaufmanin eksentrisistä maailmoista. Tämä osa Sorry To Bother Yousta on verraten kiltti, sisältääpä se jopa puolittain tarpeettoman ihmissuhdekuvionkin. Cashin tuskailut liittyvät yleismaailmallisiin valintoihin periaatteissa pitäytymisen ja yltäkylläisen elämän välillä. Ne tekevät hänestä sympaattisen päähenkilön, “jokamiehen”.

Toisaalta Sorry To Bother You kasvaa hitaasti mutta varmasti groteskiksi kauhusaduksi. Siinä afroamerikkalaisen kokemus kapitalismin synkästä puolesta saa jopa kehokauhun ulottuvuuksia. Huipulle singahtanut Cash havaitsee nimittäin nopeasti ylhäältä käsin, millaista dystopiaa maahan rakennetaan. Tämä dystopia ei ehkä ole tietoisesti vihamielinen tiettyä rotua ja luokkaa kohtaan, mutta niin se vain päätyy sortamaan eritoten mustia ja vähävaraisia. Riley inspiroituu tietenkin nyky-Amerikasta, jossa edistyksellisyys on sitä, että överit rotusortolait ovat korvautuneet näkymättömillä alistuksen mekaniikoilla. Hänellä on monta syytä raivota.

Voin kuvitella, että Riley on kiehunut raivosta myös taannoin katsoessaan Mike Judgen Idiocracy-huumorielokuvan. “Ei, senkin mäntti!” hän on saattanut huutaa. “Oikeat seuraukset, mutta vääristä syistä!”

Kuten muistamme, Judgelle idiokratian synnyssä oli kyse evoluutiosta: luonnonvalinnan taipumisesta suosimaan hölmöjä juntteja älykköjen jättäessä lisääntymättä. Rileyn näkökulmasta taas Judge, joka ei juuri välitä vallitsevan talousjärjestelmän roolista vaan syyttää yksittäisiä (eritoten köyhiä) ihmisiä, on luultavasti itse eräs idiokratian synnyttäjistä.

Niinpä Sorry To Bother Youssa on toinen versio idiokratiasta, joka tiivistyy siihen, että telkkarin suosituin ohjelma on nimeltään “I Got The Shit Kicked Out of Me”. Ihmiset menevät sinne hakattaviksi saaden sillä lailla rahaa ja mainetta – siinä ohjelman koko konsepti. Rileylle kehitys tähän pisteeseen ei ole kuitenkaan seurausta “köyhien tyhmyydestä” vaan kaikista niistä tavoista, joilla yhteiskunta jatkuvasti ajaa köyhyydessä eläviä ihmisarvoa halventaviin tekoihin. Kun elokuva sitten siirtyy koomisesta omalaatuisuudesta täysin spekulatiivisiin ulottuvuuksiin, sen viestistä tulee hyvin kirjaimellinen: ihmisarvon menetystä seuraa koko ihmisyyden loppu. Satiiriin näin räväkkä symbolismi sopii, muihin lajityyppeihin ei oikein.

Spekulatiivisella fiktiolla on kuitenkin aina enemmän mahdollisuuksia ja vähemmän rajoituksia kuin tosimaailmaan itsensä sitovalla realismilla. Se on todella hyvä väline luovaan protestiin. Siksi spefi sopii pahisten, riidanhaastajien ja ikonoklastien aseeksi, ja siksi Sorry To Bother You kohoaa helposti vuoden parhaiden jenkkileffojen kastiin.