Yorgos Lanthimos pitää epämukavista asioista. Ennen kaikkea hän pitää siitä, että katsojalle tulee epämukava olo.

Tämä epämukavuus ei nähdäkseni ole sama asia kuin kidutuspornon pahoinvointia herättävä väkivaltaisuus tai vaikka Haneken Funny Gamesin moraalittomuussaarna ja sitä seuraava epäoikeudenmukaisuuden tunne. Lanthimoksen elokuvien epämukavuus syntyy pitkälti siitä, että ne sijoittuvat maailmoihin, joissa kukaan ei haluaisi elää.

“Elää” on The Killing of a Sacred Deerin tapauksessa melkoinen ylisana. Colin Farrellin, Nicole Kidmanin ja heidän lastensa arjen seuraaminen on vieraannuttava kokemus jo ennen kuin mitään pahaa edes tapahtuu. Seuraamme joko jonkinlaisia ulkoavaruuden olentoja, jotka yrittävät teeskennellä ihmisiä (mutta kelle?), tai sitten Googlen tekoälyn käsitystä siitä, mitä “perhe” suosituimpien hakutulosten perusteella tarkoittaa. Koko sakki vaikuttaa pelkiltä tyhjiltä kuorilta. Vain hyvät näyttelijät osaavat näytellä näin huonosti.

Kun Farrellin esittämän kirurgin seuraan aina vain vaativammin tuppaava poika Martin (Barry Keoghan) käynnistää suunnitelmansa, asiat eivät edes mene merkittävällä tavalla oudommiksi. Ne menevät vain hieman epämukavammiksi. Silloin nähdään myös aitoja tunteenpilkahduksia näiden tyhjien kuorien pinnalla. Ne eivät unohdu, koska ovat niin harvinaisia.

Lanthimoksen The Lobster on vuosikymmenen parhaita elokuvia, ainoa aidosti onnistunut yritys repiä eräästä melko yksiulotteisesta metaforasta irti kaikki ja vielä enemmän. The Killing of a Sacred Deerissa kreikkalaisen kumman aallon kuningas on lähtenyt toiselle linjalle. Jos sen keskeinen konflikti (jota ei kannata spoilata) on metafora jostakin, niin kaikki muu elokuvassa tekee aktiivista työtä kumotakseen tuon käsityksen. Elokuva ei yksinkertaisesti voi kuvata inhimillisiä heikkouksia – surua, kostonhimoa, epätoivoa – koska siinä ei ole lähtökohtaisestikaan mitään inhimillistä, eikä toisaalta siitä löydy Haneken hengessä hippustakaan yhteiskuntakritiikkiä.

Näin ollen en kyennyt kokemaan järkytystä, ällötystä tai epäoikeudenmukaisuuden tunnetta tapahtumien raahautuessa kohti vääjäämätöntä päätöstään. Luulenpa myös, että tästä syystä nautin kokemuksesta enemmän kuin ne, jotka hakivat yhtymäkohtaa todellisuuteen. Lanthimoksella on omansa.

Kyseessä on elokuva, josta puhuttaessa ei ole huonompaa kysymystä kuin “miksi?” – on mielipuolisuutta olettaa ruudulla nähdyn ulkopuolelle jokin kaiken selittävä syy. Kaiken huippu on se, että tämän nimenomaisen kertomuksen olisi voinut esittää vain pieniä muutoksia tehden täysin konventionaalisesti – ja niin on myös monesti tehty. Siksi The Killing of a Sacred Deeria voi pitää ehkä “abstraktina” elokuvana tai sitten vain huonona vitsinä. Joka tapauksessa tarinankerronnallisia ansioita siitä löytyy: äärimmilleen pelkistettynä sillä on oma päihittämätön logiikkansa. Juoni on oikeastaan sisäänrakennetusti aukoton.

En tiedä miksi kukaan tekisi mitään tällaista, mutta olen erittäin iloinen, että joku on tehnyt.

Viime metreillä Lanthimos kylläkin kompuroi näyttäessään lopputuloksen, jota ei ole mitään syytä näyttää. Se jää mietityttämään. Kyseessä on kuitenkin ohjaaja, jolla ei ollut mitään syytä kaihtaa epämääräisyyksiä: hän tarjoili niitä nytkin kourallisen. Hänellekin tärkeintä ovat varmasti lopun tilanteen implikaatiot eikä sen varsinainen ratkaisu.

Ja, no – kun siihen vaiheeseen päästään, salissa on varmaan enää niitä, jotka sietävät keskimääräistä paremmin epätyypillisiä ratkaisuja.

The Killing of a Sacred Deer esitetään Helsingin Kino Engelissä 3.11., 4.11., 6.11, 7.11. ja 8.11.