Kai muistatte vielä vuoden 2006 tapauksen The Wicker Man? Niin, sen elokuvan, jossa Nicolas Cage juoksee karhupuvussa ympäri perinteikästä Summerislen saarta lyömässä naisia ja tivaamassa palaneista nukeista. Neil LaButen uudelleenfilmatisointi 70-luvun maineikkaasta pakanakauhuelokuvasta (Uhrijuhla) solahtaa vaivatta kategoriaan “niin surkea, että sitä on syytä juhlia ja ihailla”. Mutta uudemmassa The Wicker Manissa on yksi aidosti kiinnostava kohtaus, alle minuutin pituinen sellainen: siinä Cagen esittämä poliisi ryntää Summerislen valtiattaren kartanoon, jossa hän availee raivopäissään erinäisten huoneiden ovia ja löytää niiden takaa muun muassa ampiaisten peittämän, salaperäisesti hymyilevän neidon. Sitten hän poistuu saavuttamatta mitään.

Kohtaus on tietenkin yksi monesta LaButen epäonnistumisesta. Se on vain muutamasta irrallisesta symbolista koostuva jono kuvia, jonka tehtävä on “hämmentävyyden” lisääminen. Mutta ne ovat oikeastaan aika vaikuttavia kuvia. Ne tavoittavat jotakin vieraan kulttuurin käsittämättömyydestä, tapojen syvistä ja synkistä juurista, alitajunnan syövereistä. Ne luovat oudon pohjan, jota ei missään vaiheessa hyödynnetä tai selitetä – itse asiassa ne unohdetaan samantien. Juoneen ne eivät ainakaan liity.

Tämä on oleellista nyt sen vuoksi, että Amerikan tuorein kiintiösokeeraaja Ari Aster on tehnyt yli kaksi tuntia pitkän Wicker Manin kartanokohtauksen. Midsommar – Loputon yö tuo silmiemme eteen toinen toistaan puistattavampia kansanperinteen ällö- ja kauhukuvia. Se on tunnelmaltaan omalakisinta ison rahan kauhua pitkiin aikoihin, pakanallisen folkloren symbolien hyökyaalto – ja se on täysin sattumanvarainen, kiiltävän pinnan alla tyhjyyttään kumiseva kattila, huvipuiston kummitusjuna joka on jumiutunut hitaimmalle vaihteelle ja propit kummituslinnassakaan eivät oikein liity toisiinsa. Kyseessä on elokuva, jonka juonen saumat repeilevät niin näkyvästi, että se lisää ohjaajan tavoittelemaan epämukavuuden tunteeseen vielä yhden epätoivotun tason.

Asterin kiistaton kyky vaikuttaa katsojaan on kohtaustasolla ilmiselvää. Kamera on liikkeissään epäkonventionaalinen ainakin tarpeeksi usein ja tunnelma sen vuoksi kokonaisvaltaisesti jotenkin pielessä, eikä tilaa käytetä useinkaan näin tehokkaasti sekä ihmeen että kumman luomiseen (tämä lahjakkuus näkyy erityisen hyvin pienoismallien ja sisätilojen ympärille rakentuvassa edeltäjässä Hereditary). Midsommarissa iso, valoisa ja esteetön ympäristö on huomionarvoinen poikkeus lajityypilliseen synkkään klaustrofobiaan.

Siirryttäessä tiloista ja kohtauksista suurempaan mittakaavaan paljastuu välittömästi, miten onneton tarinankertoja Aster on. Midsommarin juoni on nolo räpellys – totisesti elokuva tulisi paremmin toimeen kokonaan ilman sitä. Pelkkä häiritsevien kuvien sarja ajaisi asiansa, mutta pyh: Midsommariin valituista teemoista käy aivan selväksi, että Aster on kertomassa Tärkeää ja Vakavaa tarinaa. Argumentti sen puolesta, että elokuva olisi “vain kauhukomedia” ei ole vakuuttava, vaikka yksittäiset kohtaukset viedäänkin joskus tarkoituksella niin pitkälle, että se naurattaa. Ne ovat silti vain yksittäisiä kohtauksia, joita pohjustetaan liioitellulla draamalla. Elokuvan turhamainen pituus (147 minuuttia) syntyy myös pitkälti pyrkimyksestä aitoon painokkuuteen.

Pelkästään päähenkilö on jo sotku, tai pikemminkin sotkujen sotku. Ruotsiin poikaystävänsä ja tämän kaverien kanssa utopiayhteisöä moikkaamaan matkustava Dani (käsikirjoitukseen nähden hyvä Florence Pugh) ei voi kärsiä vain masennuksesta ja rakoilevasta parisuhteesta, jotka olisivat aivan riittävä hahmokehityksen lähtökohta – ei, hänen täytyy ennen varsinaista matkaa kokea suorastaan Aster-mittakaavan traumoja, joiden synty kuvataan niiden oleellisuuteen nähden aiiiivan liian yksityiskohtaisesti. Mutta voi ystävät, se on puutelistalla vasta alkusoittoa.

Midsommar pursuaa juonenkäänteitä, joiden ainoa tehtävä on antaa tekosyy jonkin yksittäisen kuvan tai mielikuvan esittämiseen. Nämä juonteenkäänteet, jos kääntymisestä edes voi puhua, yhdistyvät toisiinsa heikosti ja paljastuvat lopussa turhiksi jokainen. Yksikään niistä ei ole yllättävä, mutta miten voisikaan olla, kun tarinassa kukaan ei kykene sotkemaan valmiiksi järjestettyä pakkaa? Elokuvan tilanteesta toiseen riepotelluilla hahmoilla ei ole juuri minkäänlaista agenttiutta: heidän tekonsa tai karikatyyriset luonteenpiirteensä eivät vaikuta tapahtumien kulkuun yli 140 minuuttiin, mikä on melkoisen pitkä aika vietettäväksi näin inaktiivisten tyyppien kanssa. Tämä on kai Asterin nihilismin puhtain ilmentymä, sillä Hereditaryssa hahmot olivat sentään vastuussa edes jostain, tai ainakin sellainen illuusio syntyi.

Silloin kun satunnaisesti konflikteja vaivaudutaan luomaan, on kyseinen tapahtuma keinotekoinen ja väkisin väännetty eikä lopulta johda mihinkään (muistakaa eritoten “väikkäri”). Ja hahmokehitys sitten? Älkää naurattako. Midsommar on dynamiikoiltaan Powerpoint-esitelmän elokuvallinen vastine.

Tarina koostuu näin ollen siis pitkälti etnografisista havainnoista, joita höystetään väistämättömillä murhilla. Huonosti käyttäytyvät jenkit todistavat salaperäisen ruotsalaisyhteisön yhä häiriintyneempiä rituaaleja, kunnes välillä havahtuvat ajatukseen, että heidän kai pitäisi rakentaa merkityksellisiä suhteita toistensa ja ympäristön välille. Tästä seuraa sarja nolosti alleviivaavaa dialogia ja epäloogisia toimia. Siihen päälle vedetään tasaista tahtia huumeita, että maailma saadaan kuplimaan, kamera kieppumaan ja pöllämystyneet hahmot vielä entistä passiivisemmiksi Ari Asterin kauhukuvaston vastaanottajiksi.

Koska ohjaaja-käsikirjoittaja on ehtinyt jo profiloitua sokeeraajaksi, ihmisruumis ottaa vastaan mitä brutaaleinta käsittelyä. Mutta sokkiarvon kurja puoli on tämä: se palaa loppuun nopeammin kuin kauhistus jonkin suuren ja tuntemattoman pahuuden edessä (joka sekin palaa yleensä loppuun nopeasti). Kun olet nähnyt yhden mössöksi hakatun ihmispään, seuraavalla ei ole enää uusia ja kammottavia ominaisuuksia. Se on vain vähän toisenlaista mössöä. Ilman vangitsevaa juonta tämä taitavan feikkifolklore-sommittelun ja “verkkokalvoille palavan” goren ristisiitos ei kykene kätkemään karuinta kaikista paljastuksista: sitä, ettei Ari Asterilla ole itse asiassa käsittelemistään aiheista yhtään mitään sanottavaa. Ei parisuhteiden epäonnistumisesta – ei perheestä – ei traumoista – ei masennuksesta – ei utopioista – ei varsinkaan kansanperinteestä. Mitään ei kommentoida tai haasteta, mihinkään ei tarjota kilpailevia näkemyksiä. Kaikki nämä teemat ovat hänelle vain välineitä, mässäilyn ja angstin mahdollistajia, eivät siis edes oikeastaan käsiteltyjä aiheita.

Suosittelen Midsommaria katsoessa ns. “miksi”-leikkiä. Se toimii näin. Valitse jokin satunnainen kohtaus ja esitä itsellesi, ystävillesi tai vaikka koko maailmalle kysymys: “Miksi?” Tätä voi tiedustella monessa mielessä. Esimerkiksi: “Miksi tämä kohtaus on elokuvassa, ts. miten se kuljettaa juonta eteenpäin tai rakentaa hahmoja?” Tai: “Miksi on oleellista yhteisölle, että sillä on juuri tällainen perinne?” Tai: “Miksi ko. hahmo toimi näin?“ Kun tätä leikkii tarpeeksi kauan, havaitsee, että suurimmalla todennäköisyydellä ainoa rehellinen vastaus on, “että Ari Aster saa tuotua ruudulle jotain häröä.”

Tämä on surkea tekosyy kertoa tarina, ainakin vakava sellainen. Roskaelokuvien ohjaajat toki uhraavat vaikka esikoislapsensa itseisarvoisen sekoilun vuoksi, ja se on osa riemua. Mutta Aster käyttää piinaavan paljon ruutuaikaa ja resursseja vakuuttaakseen meidät siitä, ettei suinkaan tee roskaa vaan pikemminkin pyrkii yhdistämään genretykittelyn överit tapahtumat hitaaseen ja “arvokkaaseen” häiriintyneisyyteen. Siksi elokuva ei ikinä mene epäuskottavaan sekoiluun asti – se olisi kai “liian halpaa”. Ohjaaja on sisäistänyt elevated horrorin ongelmallisen konseptin täysin, mutta ei Midsommarilla ole aivoja sen enempää kuin sydäntä. Se on täynnä kuvia, joiden takana ei ole mitään.

Myös tässä on karhupuku, muuten. The Wicker Man vm. 2006 on kyllä folkloristisen karhupukukauhun saralla huonompi elokuva, se on sanottava suoraan. Siis pirun paljon huonompi. Mutta siksipä ei ole tarjolla tätäkään syytä juhlia ja ihailla Midsommaria.