Likainen työ, puhdas sydän

Kirja-arvostelussa Erkka Leppäsen Kirotun maan ritari.

Sarjakuvataiteilija ja kuvittaja Petri Hiltusen luoma Jaconia on laajentunut osaksi suomalaista fantasiamaisemaa niin sarjakuvan, roolipelien kuin aiempienkin kirjojen muodossa. Vaskikirjojen kustantama Kirotun maan ritari kokoaa Erkka Leppäsen praedoreista, Jaconian ja Kirotun maan hurjamaineisista seikkailijoista, kertovat novellit kronologiseen järjestykseen. Päähenkilönä samoilee Falac Valkosulka, ylhäissyntyinen, mutta epäonnen kautta praedoriksi päätynyt nuorukainen, joka tovereineen seikkailee lähinnä rahan ja aarteiden toivossa pitkin Jaconiaa ja Borvarian kirottua autiomaata. Falacin ankara, praedorien ammattikunnasta poikkeava kunniantunto on alituisessa ristiriidassa houkutusten, Artante-jumalan oppien ja praedorin julman ja vaarallisen elämän kanssa. Leppäsen käsittelyssä Falacista muodostuu hengittävä, lihaa ja verta oleva fantasiasankari, joka ei ole pyhimys, muttei pirukaan.

Kirotun maan ritarissa seikkailu seuraa toistaan. Suurin osa tarinoista on varsin lyhyitä ja suoraviivaisia, ehkä hieman pöytäroolipelimäisiä rosvo-, aarre- ja hirviöjahteja, mutta ajoittain ja varsinkin kokoelman loppua kohti, päästään kaivelemaan myös ihmisten henkisiä salaisuuksia ja salajuonia sekä punomaan yhteen aiemmissa tarinoissa avoimiksi jätettyjä juonenlankoja. Leppäsen teksti on sujuvaa, ja ote moderni. Jaconiassa kiistellään (tosin tyyliin sopien varsin kevyesti) tieteen ja uskonnon suhteesta, naisen asemasta, moraalista ja ateismista. Melko pintapuolisestikin käsiteltynä nämä aiheet tasapainottavat mukavasti seikkailujen vauhtia, ja syventävät henkilöitä – eritoten Falacia ja hänen pitkäaikaisempia kumppaneitaan. Hahmojen kehitystä onkin miellyttävä seurata.

On kuitenkin todettava, etteivät novellit ole paras tapa tutustua Jaconiaan, vaikka Leppänen selittääkin monia asioita auki. Ongelma onkin juuri se, että novellien lyhyys luo rajoitteita maailman kuvailulle ja kiinnostavan myytoksen avaamiselle tapahtumien kautta. Sen sijaan selitystä ja pitkiä monologeja on välillä turhankin tiuhaan. Se ei kuitenkaan ole varsinaisesti häiritsevä piirre, eikä pilaa novellien viihdykearvoa. Se on lähinnä novellin luoma rajoitus, jota voi olla vaikea kiertää.

Kirotun maan ritarin rakennetta täytyy kiittää. Kronologisesti etenevää tarinaa on helppo seurata, ja tarinoita yhdistävistä tapahtumissa pysyä mukana. Samalla myös Leppäsen tekstin ja tyylin kehityksen näkee selkeästi. Alkupään tarinat ovat nopeita ja yksinkertaisia, hienoisesti kankeitakin pyrähdyksiä, mutta loppua kohden tarinat muuttuvat paremmin rytmitetyiksi, pidemmiksi ja monin osin kiinnostavimmiksi. Leppänen viljelee myös kiitettävästi mustaa ja kuivakkaa huumoria sekä sopivissa annoksissa myös julmuuksia ja äkkikuolemia, jotka jättävät jälkensä sankareihin silti heitä lannistamatta. Pragmaattinen ja usein viileä suhtautuminen vaaroihin ja kuolemiin tuovat tarinoihin miekalle ja magialle tyypillistä, mainiota rankan seikkailun tuntua unohtamatta kuitenkaan inhimillisyydenkään pilkahduksia.

Uskoakseni Kirotun maan ritari soveltuu parhaiten sellaisille lukijoille, jotka jo tuntevat Hiltusen Praedor-albumisarjan ja ovat mahdollisesti tutustuneet myös muihin Jaconia-teoksiin sekä Praedor-roolipeleihin, vaikkei Leppäsen novellikokoelma ole ummikollekaan vaikea lähestyttävä. Aiempi tietämys Jaconian logiikasta ja yleisilmeestä on kuitenkin suotavaa. Petri Hiltusen kuvitus on tuttua, tummanpuhuvaa tunnelmointia ja Leppänen kertoo tarinansa viihdyttävästi. Kirotun maan ritari on mainio lisä kevyemmistä fantasiaseikkailuista pitävien kirjahyllyihin, ja Jaconiaa tunteville varmasti odotettu julkaisu.

Kirja on saatavana sekä paperisena että sähköisenä.