Kirjoittanut M. A. Meretvuo

Komisario Viljakainen oli herännyt puhelinsoittoon aamuyöllä. Soittaja oli poliisipiirin päivystäjä, ja vanhasta kokemuksesta Viljakainen tiesi, etteivät nämä aikaiset soitot koskaan luvanneet hyvää. Yleensä kyse oli yöllä löytyneestä ruumiista, joita poliisien ammattikielellä kutsuttiin kropiksi. Tällä kertaa puhelimen päässä ollut päivystävä konstaapeli oli kuitenkin hyvin vaitonainen. Kysyessään lisätietoja tapahtumapaikasta, Viljakainen sai ainoastaan synkänkuuloisen vastauksen: ”Lähde nyt vaan sinne.”

Paikka oli teollisuusalue Ylöjärvellä, ja oli vielä hämärää, kun Viljakainen saapui sinne ennen seitsemää. Aaltopeltiseinäisten varastorakennusten välissä kulkeva tie oli sohjoinen lämpöisen yön jäljiltä, vaikka oli vielä talvi. ”Todella ankea paikka”, hän mietti mielessään katsoessaan ränsistyneitä varastoja ja sulavan loskan keskeltä esiin pilkistäviä, ruosteisia romukasoja. Paikalla oli parin poliisipartion autot mutta muuten annetussa osoitteessa olevan hallin piha oli tyhjä. Ilmeisesti tekninen tutkinta ei ollut vielä ehtinyt paikalle. ”Se on tuolla takana, pitää kävellä polkua metsän läpi”, kertoi paikalla ollut nuori konstaapeli. Hallin takana ollutta aukeaa reunustanut polku oli taskulampun valossa vielä helppokulkuinen, mutta sen jälkeen maasto muuttui hankalaksi. Pienen mäennyppylän jälkeen ryteikkö vaihtui pieneksi metsäaukeaksi, jonka takana suuret puut kohosivat hiljalleen valoisammaksi muuttuvaa taivasta vasten. ”Lehdenjakaja oli oikaissut polkua pitkin täältä tuonne metsän toisella puolella olevalle asuinalueelle ja kuullut outoja ääniä”, konstaapeli kertoi. Muutaman minuutin kuluttua metsikön keskeltä tuli esiin vanha, jo lähes raunioitunut rakennus. Kävelymatkan aikana Viljakainen oli saanut udeltua konstaapelilta sen verran, että ilmeisesti kyseessä ei sittenkään ollut ruumis. Ei kai häntä kuitenkaan turhaan olisi herätetty keskellä yötä, jos kyseessä ei olisi jotain merkittävää löytöä viimeisen vuoden jatkuneeseen tutkintaan liittyen?

Vatsaa vääntävä kuvotus valtasi Viljakaisen hänen astuessaan sisään rakennukseen. Seiniä pitkin kulkeva taskulampun valokeila paljasti toinen toistaan oudompia kuvioita, jotka oli kaikki maalattu verellä. ”Okkultismia”, hän totesi mielessään. Keskellä huonetta oli lattiaan maalattu kehä, jota reunustivat sammuneiden kynttilöiden vääristyneiksi vääntyneet tyngät, ja keskellä kehää oli se kaikkein kauhein: suuren, mustan koiran ruumis, jolta kaikki neljä jalkaa oli leikattu keskeltä poikki. Viljakainen oli nähnyt urallaan monenlaista mutta ei koskaan mitään näin kammottavaa. Jostain syystä juoppoporukoiden puukkotappeluista seuranneet ihmisruumiitkaan eivät aiheuttaneet hänessä tällaista tunnetta. Ehkä hänen tuntemassaan pelossa ei ollut kyse pelkästään tästä kyseisestä koiraparasta. Ehkä vuoden jatkunut tutkinta, johon mediassa yhdistettiin saatananpalvontaa, oli saanut otteen hänestä, koskettanut hänen omassa mielessään jotain sellaista, jonka olemassaoloa hän ei ollut aikaisemmin tiedostanut. Tämä jokin oli kuin ”syyttäjä”, sisäinen ääni, joka nousi haastamaan hänen elämänsä näennäisen harmonian kyseenalaistamalla kaiken ja jopa kaikkein pyhimmän – itse ihmiselämän. Tuntui siltä, kuin olemassaolo olisi paljastanut itsestään uuden puolen: kauhun ja pimeyden, joka odotti koko ajan ohuen verhon takana, valmiina tulemaan esiin silloin, kun ihminen oli siihen valmis. Mutta oliko hän nyt valmis? Oliko hän tarpeeksi vahva kohtaamaan paitsi toisten, myös oman psyykensä pimeimmät varjot, jotka tämän tutkinnan myötä näyttivät hänessä heräävän?

Tapauksen tutkinta oli alkanut toista vuotta sitten, kun muutama koulupoika oli saanut oireita juotuaan metanolipitoista viinaa. Vaikka nuoret vaikenivat, kaikki näytti viittaavan siihen, että joku tai jotkut myivät teineille vaarallista, kotitekoista viinaa. Tapauksen selvittäminen näytti ensin helpolta, sillä nuorten keskuudesta löytyisi varmasti useampikin todistaja. Pian kuitenkin selvisi, että kukaan ei ollut halukas keskustelemaan asiasta. Perheet olivat nimittäin saaneet uhkauskirjeitä, joihin oli piirretty risti ja hautakumpu, samalla tavalla kuin nyt Viljakaisen edessä olevalle seinälle. Ikään kuin tehostaakseen uhkauksia tekijät olivat virittäneet yhteen kouluun ja muutamaan paikalliseen ruokamarkettiin ansapommeja, joista yksi räjähtikin. Tekijät olivat todella röyhkeitä, sillä pommeilla he painostivat poliisia lopettamaan jutun tutkinnan. Oli selvää, että ennen pitkää joku loukkaantuisi tai kuolisi, mikäli niiden virittämistä yleisille paikoille jatkettaisiin. Tällainen tapaus ei olisi varmasti mennyt kokeneena itseään pitävän Viljakaisen ihon alle ellei kaksi uhkauskirjeitä saanutta henkilöä olisi tappanut itseään. Ainakin toisen saamaan kirjeeseen oli piirretty kuva hirtetystä miehestä, ja kyseinen henkilö oli paria päivää myöhemmin laittanut itsensä köyden jatkoksi. Ei ollut mitenkään todennäköistä, että itsemurhat olisivat olleet suoraa seurausta uhkauksista, mutta paikalliset olivat eri mieltä: jutut noituudesta ja saatananpalvonnasta velloivat kouluissa, kauppojen kassoilla ja lehdistön palstoilla. Tekijät tuntuivat täysin ylivertaisilta, sillä yhtään pätevää johtolankaa ei oltu löydetty vuoden aikana. Tutkintaa oli kuitenkin jatkettu, vaikka Viljakaisella oli tekijöiden profiloinnin perusteella paha tunne, että jollekin tulisi vielä käymään todella huonosti.

”Ei helvetti!” Kaikki huoneessa pelästyivät nuoren konstaapelin huutaessa suurella äänellä. ”Perkele, se on vielä elossa.” Koira nytkähteli refleksinomaisesti yrittäen liikuttaa olemattomia jalkojaan. Nuori konstaapeli ryntäsi ulos käsi suun edessä ja äänestä päätellen oksensi heti ulos päästyään. ”Mitäs nyt tehdään, tekniikkakaan ei ole vielä tutkinut paikkaa?” toinen virkapukuisista kysyi. Tilanne oli kieltämättä hankala. Kärsimyksen välttämiseksi eläin pitäisi lopettaa heti mutta sen ampuminen sotkisi paikat pahasti. ”Kannetaan se ulos ensin”, toinen poliiseista ehdotti. Miehet yrittivät yhdessä tarttua koiraan, mutta ilman jalkoja siinä ei ollut oikein mitään kohtaa, josta saisi otteen. Eläin ulvahti särkyneellä ja luonnottomalla äänellä. ”Ei tämä onnistu, pakko se on ampua”, Viljakainen totesi ja otti kainalokotelossaan olevan pistoolin. Hän ei ollut koskaan aiemmin virkaurallaan joutunut laukaisemaan asettaan. ”Älä nyt vielä, jos odotetaan että kunnan eläinlääkäri…” Konstaapelin lause jäi kesken, kun Viljakaisen pistooli laukesi. Ääni heijastui takaisin rakennuksen seinistä ja sai korvat soimaan kivuliaasti.

Taivas oli jo valoisa ja harmaat pilvet roikkuvat matalalla Viljakaisen astuessa ulos rakennuksesta. Vasta pihalla nojatessaan puunrunkoa vasten hän tajusi tekijöiden pirullisen juonen: hänestä itsestään tehtiin se, joka suoritti tämän kammottavan rituaalin viimeisen uhrauksen ja vei eläinparalta hengen. Eikä se tuntunut hänestä pahalta, päinvastoin. Eläinhän oli pakko päästää kärsimyksestään. Siitä huolimatta tunne tekijöiden häneen saamasta yliotteesta ei hellittänyt. Heitä täytyi olla useita, eikä kyse voinut olla pelkästään teinien sekoilusta. Metsän toisella puolella näkyi etäisesti asuintaloja. Niitä katsellessaan Viljakainen kaivoi taskustaan rypistetyn paperilapun. Jossain tuolla ihmisten keskellä asuvat he, jotka pystyvät tekemään tällaista. Palvovatko he oikeasti pimeyden voimia? Ovatko he edes ihmisiä? Hän, Seppo Viljakainen, oli vain tavallinen mies, jota vaimo ja lapset odottivat kotona. Seuraavana päivänä tapauksen tutkinta tultaisiin lopettamaan ratkaisemattomana hänen toimestaan, niin hän päätti katsoessaan kotioveltaan viikko sitten löytämäänsä paperilappua. Siihen oli piirretty miehen hahmo ampumassa pistoolilla maassa makaavaa koiraa.

M. A. Meretvuon Pilvikädet-pienoisromaanin on määrä ilmestyä Aavetaajuus-sarjassa. Pilvikädet käsittelee samoja tapahtumasarjoja kuin Kultti-novelli.