Jessica Jonesin seitsemäs jakso olikin yllätyksiä täynnä. Jonesin naaman hieromisesta mutaan päästiin nopasti yli ja jakso rakentui hienosti ihmisten ristiriitaisille yrityksille ratkaista Kilgrave-ongelmaa. Myös Kilgrave itse pääsi vihdoin kunnolla estradille. Hyvin kirjoitettu jakso, joka piti napakasti otteessaan ja loppui kutkuttavaan tilanteeseen. Jonesin menneisyyteen saatiin jälleen lisävalaisua, ja vaikuttaa siltä, että sieltäkin suunnalta on lisää yllätyksiä tulossa. Tässä vaiheessa sarja toimii kyllä todella timmisti. Mieluummin katsoisin jo seuraavaa jaksoa kuin kirjoittaisin tätä.

Kahdeksas jakso jatkaa edellisen tiukkaa linjaa. Käänteitä riittää mukavasti ja uumoiluni tarinankulusta romuttuivat täysin, mikä on tietenkin yksi parhaimpia osoituksia hyvästä käsikirjoituksesta. Jakso keskittyy Jessican ja Kilgraven suhteeseen ja Kilgraven persoonaa hahmotellaan komeasti. Hänestä on näillä näkymin kehittymässä kiinnostava ja useampiulotteinen antagonisti. Jakson jännite pysyy yllä loppuun asti.

Sen sijaan yhdeksäs jakso on hiukan hitaampi. Lähtökohta on kutkuttava: Kilgrave on vihdoin saatu satimeen ja Jessica pistää kovaa kovaa vastaan. Pääasiassa yhteen tilaan sijoittuva episodi tahtoo käydä vähän junnaavaksi. Tämä fiilis voi johtua myös siitä, että oma keskittyminen ei näin monen jakson putkeen katsomisen jälkeen enää ole terävimmillään. Ehkä pari punaista pilleriä voisi auttaa…

10. episodi tasapainoilee sivujännitteiden kanssa ja on yksi brutaaleimmista jaksoista. Henkilöiden epätoivoisuus ja raivo alkavat puskea pintaan hyvin verisin lopputuloksin. Kilgravestakin varisee hiljalleen pois ne pienet ihmillisyyden piirteet, joita häneen ehdittiin ripustaa. Vaikka jaksossa pääosin kolutaankin sivujuonia, niin lopussa, kun jahti on taas käynnissä, eikä mitään keinoja enää kaihdeta, niin en jälleen meinaisi malttaa olla syöksymättä seuraavaan jaksoon.

11. jaksossa Kilgrave on jälleen kateissa, ja Jessica palaa yksityisetsivämoodiinsa. Sen ohessa on myös hiukan aikaa fiilistellä takaumilla. Vaikka Kilgrave pysyykin syrjässä, se ei estä Jessicaa ottamasta turpaansa. Väliaikaisen antagonistin roolin saanutta pilleripäätä on kehitelty muutaman jakson varran, ja vääjäämätön kohtaaminen osui sitten tähän saumaan. Kyseinen antagonisti on muuten tuttu Frank Millerin kulta-ajan Daredevileistä, mutta nyt ilahduttavasti hiukan monitahoisempana hahmona.

Myös Luke Cage joutuu jälleen mukaan kuvioihin, mikä ei varmastikaan tullut kenellekään yllätyksenä. Juonenpäitä aletaan nivoa yhteen lopullista välienselvittelyjä varten. Perusjännite on niin vahva, että että se kestää hyvin yhden sivureittiä viilettävän turpaanvetojakson.

12. jakso lähinnä rakentelee Jessican ja Luken suhdetta, seuraa heidän salapoliisityötä ja hahmottelee Kilgravesta entistäkin vastenmielisempää tyyppiä, kunnes loppupuolen käänne kiihdyttää kohti viimeistä jaksoa ja lopullista välienselvittelyä. Kliimaksi ei ole ehkä käänteissään aivan niin nokkala kuin olisi odottanut, mutta lopetus on kuitenkin oikein tyydyttävä. Lopussa sankaruusteemakin saa lopetuksen, kun Jessica hiukan vastentahtoisesti alistuu kohtaloonsa. Jessican menneisyyteen ja hänen voimiensa alkuperään kurottava teema sen sijaan jätetään avoimeksi tulevaa varten.

jones netflix

Kokonaisuutena Jessica Jones on lähes viiden tähden arvoinen sarja, sanoisimpa jopa, että parasta, mitä Marvelin elokuvauniversumilla on ollut tähän mennessä tarjota.

Sekä Daredevilissä että Jonesissa ehkä parasta ovat pahikset. Daredevilin Wilson Fisk oli häkellyttävän kokonainen henkilöhahmo, ja sitä on myös Kilgrave, onpahan vain kokonaisuudessaan monin verroin iljettävämpi ja psykopaattisempi.

Psykologinen uskottavuus on läsnä myös muissa hahmoissa, mustavalkoisuutta on kartettu tarkkaan ja supersankaruutta käsitelty hienovaraisesti. Daredevilin lopussa Murdockin saadessa sankaripukunsa ja ottaessaan roolinsa yön ritarina, käväisi suussani pieni juustoisuuden maku, mitä ei missään vaiheessa Jonesin seurassa tapahtunut.

Sarjan heikoimmat jutut olivat lopulta pari sivujuonta: kiinnostavasti kehitelty ja hetkellisesti virkistävältä vaikuttanut, mutta heti kohta sivuun, varmaankin Daredevilin kakkostuotantokautta odottelemaan sysätty pilleripää sekä asianajajanaisen avio-ongelmat, jotka nekin jäivät itse hahmon ja kokonaistarinan kannalta vähän turhanpäiväisiksi. Muutoin sivuhenkilöitä oli käsitelty hienosti, varsinkin Kilgraven vaikutuksen alle joutuneita. Traumaatisten tapahtumien jättämät fiilikset oli onnistuttu kuvaamaan hyvin ja uskottavasti. Sivuhahmoilla oli myös varsin nautinnollisia kehityskaaria.

Hahmojen lisäksi myös itse tarina on rakenteeltaan hieno kokonaisuus. Jonesin ja Kilgraven välinen jännite kantaa koko sarjan ajan – mitä ei aina voinut sanoa Daredevilistä, jossa Fiskin ja Murdockin vihanpito oli välillä hiukan löyhästi motivoitua. Myös juonenkäänteet on hallittuja ja yllätäviä, eikä hitaammin etenevissä jaksoissakaan ole minkäänlaista laahaavuutta. Toimintakohtaukset tuppaavat välillä olemaan turhan pitkiä, mutta niitä on kuitenkin huomattavasti vähemmän kuin sankarispektaakkeleissa yleensä. Sivujuonien ja taustatarinan rauhallinen kehittely on myös oikein palkitsevaa seurattavaa ja jännitteiden verkoston jatkuvan kiristymisen voi melkeinpä kuulla.

Kyllä vain, Jessica Jones on helposti tämän hetken nautittavinta TV:tä. Netflixin Marvel-sarjojen rima on tämän jälkeen ihan typerän korkealla.

Lopuksi vielä spoiler-varoituksella varustettu teoriani siitä, miksi Kilgraven suggestiot eivät vaikuta Jonesiin. Selitys on varsin yksinkertainen. Jessica on parhaimpien yksityisetsiväkliseiden mukaisesti jatkuvasti naukkailemassa viskiä, joskus enemmänkin kerralla. Hän taitaa myös olla ainoa, joka ryypiskelee sarjan kuluessa. Kaikki muut siis tottelevat Kilgravea pukisematta, mutta Jessica ei. Kilgraven erittämät suggestioviruksen itiöt eivät siis pure, jos on koko ajan pienessä hiprakassa!