Onko sinulla unelmia? Tai onko sinulla sitä yhtä unelmaa, jonka puolesta olisit valmis tekemään mitä tahansa? Mitä haluaisit tehdä elämälläsi?

Minulla on yksi suuri unelma ja se on elokuva. Tai paremminkin monta elokuvaa. Haluaisin tehdä – tarkemmin sanottuna käsikirjoittaa ja ohjata – elokuvia elääkseni. Mikään ei olisi siistimpää kuin herätä joka päivä todellisuuteen, missä ei tarvitsisi käydä ”oikeissa töissä” ansaitsemassa rahaa, jotta voisin tehdä vapaa-ajalla elokuvia.

Paras paikka maailmassa on setti. Kaikista siisteintä on nähdä kuinka käsikirjoitus ja esituotannossa tehdyt valmistelut muuttuvat näyttelijöiden kautta todellisuudeksi kameran tallentaessa hetken. Setissä tunnen eläväni, se on sitä mitä haluan oikeasti tehdä. Kuvata elokuvaa.

Kun muut suunnittelee lomareissuja ulkomaille, minä suunnittelen uutta lyhytelokuvaa. Rahaa molempiin sijoituskohteisiin menee suunnilleen saman verran. Mutten valita, koska se on oma valintani. Aion jatkaa valitsemallani tiellä kunnes lyön itseni läpi tai elämääni hiipii jokin elokuvaa suurempi intohimo.

Setissä. Apulaisohjaamassa amerikkalaisen Michael Hallin Stand Alone -lyhytelokuvaa helmikuussa 2017.
kuva: Pekka Lehtosaari

Tein ensimmäisen elokuvani 9-vuotiaana. Elokuvan nimi oli Headbangers ja siinä kaksi kovaa erikoisjoukkojen kommandoa pelastivat kidnapatun presidentin roistojen kynsistä. Nimi otettiin MTV:n Headbangers Ball -ohjelmasta, sillä luulimme sen tarkoittavan kallonmurskaajia, ja mikään ei ole kovempi kuin 9-vuotias joka murskaa kalloja! Vaikka Headbangersissa on helposti seurattava juoni, oli se enemmänkin kahden pikkupojan pyssyleikkiä kameran edessä. Vuosi oli 1993 ja siitä lähtien on edetty pienemmillä ja välillä vähän isommillakin askeleilla eteenpäin.

Jokaista elokuvaa tehdessä olen aina pyrkinyt kehittymään jollain osa-alueella. Yläasteikäisenä etenkin luovempien kamerakulmien ja kuvakokojen käyttö, vauhdikkaamman toiminnan kuvaaminen sekä uskottavampi rekvisiitta ja lavastus veivät minua eteenpäin. Sittemmin olen panostanut aina vain entistä enemmän tarinaan ja ohjaamiseen. Tuottajan ominaisuudessa olen hankkinut ympärilleni luovia ja lahjakkaita ihmisiä, jotka ovat ottaneet vastuun teknisestä toteutuksesta niin kuvauksissa kuin jälkituotannossakin.

Olen koulutukseltani tuottaja. Yksi suurimmista taidoistani onkin saada asioita tapahtumaan, oli kyse sitten niminäyttelijän pestaamisesta tai vaikka kuvauslupien hankkiminen johonkin ”kiellettyyn paikkaan”. Kaikki järjestyy.

En kuitenkaan työskentele alalla. Suurin ongelmani onkin se, että kävin kouluni Jyväskylässä ja muutin Helsinkiin vailla alan kontakteja. Jos minulla olisi käytössäni aikakone ja voisin käydä kertomassa yhden neuvon kymmenen vuotta nuoremmalle Raulille, se kuuluisi näin: nyt muutat heti Helsinkiin ja suoritat opintosi loppuun paikallisessa oppilaitoksessa. Tee mahdollisimman monta projektia ja kaikki työharjoittelut isoissa ja varteenotettavissa tuotannossa.

Muussa tapauksessa mahdollisuudet on rakennettava itse. Ja sillä polulla nyt ollaan.

Congratulations! You have a new match!
Kuvassa: näyttelijät Martti Nikamaa ja Emilia Jansson sekä kuvaaja Tero Saikkonen.

Moni elokuvatuotanto käynnistyy ns. proof of concept -videosta. Eli lyhyestä pätkästä, joka kertoo rahoittajille mistä elokuvassa on kyse, miltä se näyttää ja tuntuu. Se on lupaus elokuvasta, joka vain kaipaa rahoitusta valmistuakseen. Tavallaan pidän omia lyhytelokuviani proof of concept -videoina, tai ehkä jopa proof of talent -videoina.

Viime viikonloppuna kuvasimme kahden päivän ajan tulevaa lyhytelokuvaani, joka valmistuessaan tulee olemaan noin kymmenen minuutin pituinen. Se kantaa tällä hetkellä nimeä Congratulations! You have a new match! ja kertoo siitä todellisuudesta, missä sinkut elävät vuonna 2017. Luvassa ei ole hulvatonta tinder-treffikuvastoa, vaan nyt käsitellään sitä, mitä tinder-treffit, Netflix & chill ja kukasta kukkaan lentäminen tekee ihmisen sisimmälle. Tämä lyhytelokuva on vain pintaraapaisu aiheeseen, mutta minua kiinnostaa kovasti kertoa tarina kokonaisuudessan, esimerkiksi 80 minuutin mittaisessa audiovisuaalisessa paketissa. Sellaisen projektin käynnistämiseen ja rahoituskuvioiden selvittämiseen näen tämän lyhytelokuvan olevan täydellinen proof of concept.

Entä jos yksikään tuotantoyhtiö tai rahoittaja ei kiinnostu projektista? Tämä on asia, joka pelottaa minua suuresti: entä jos? Mutta toisaalta: mitä sitten? Olen laskenut, että tuon projektin voisi toteuttaa helposti alle kymmenellä tuhannella eurolla, mikäli kenellekään ei tarvitsisi maksaa palkkaa. Palkkakulujen jälkeen puhutaankin jo elokuvasta, jonka budjetti ilman markkinointia asettuu jonnekin viidenkymmenen ja sadantuhannen euron väliin. Se on aika paljon rahaa omasta mielestäni.

Mutta mikäli mikään muu ei auta, perustan vaikka oman tuotantoyhtiön ja hoidan rahoituksen sen kautta kuntoon. Jos en tähän elokuvaan, niin sitten johonkin toiseen. Minulla on mielessäni useampikin idea, jotka haluan palavasti toteuttaa. Esimerkiksi pitkä versio Rasvaisesta tiistaista, kirjoittamastani ja ohjaamastani lyhytelokuvasta, joka sai ensi-iltansa vuonna 2014. Katsokaa alta tuo lyhytelokuva ja ajatelkaa sen olevan vain elokuvan ensimmäinen näytös, eli tarina vasta alkaisi siitä mistä nyt lopputekstit käynnistyvät:

Töitä unelmien eteen on tehtävä. En ole saanut mitään helposti, vaan tehnyt hartiavoimin töitä omien unelmieni eteen. Välillä minut valtaa riittämättömyyden tunne, ja koen tietynlaista epäonnistumista elämässäni: olen kohta 34-vuotias, enkä ole edelleenkään saavuttanut mitään liikkuvan kuvan saralla.

Mutta vielä jonain päivänä työskentelen täyspäiväisesti elokuvien parissa. Jos jokin, niin se on varmaa. Tähän minut on saanut uskomaan suurin idolini, Arnold Schwarzenegger sekä hänen menestymisen kuusi sääntöä, joita noudattaen pyrin etenemään urallani.