1.5.1997 klo 18.00. Istun Jyväskylän Finnkino Fantasian salissa 2 serkkuni Jonin vieressä. Tunnelma kahdella nuorella pojalla on odottava, sillä pian näkisimme elokuvan, josta olemme kuulleet hurjia juttuja. Sairaan kaunis maailma kertoo kahdesta, meitä vain pari vuotta vanhemmasta nuoresta, joiden elämä pyörii huumeiden ympärillä. Luvassa olisi väkivaltaa ja pöyristyttävä määrä kiroilua, josta paikallinen aviisi Keskisuomalainenkin oli osannut varoittaa. Valot salissa himmenevät ja elokuvaa edeltänyt trailer-show päättyy…vittu, nyt se alkaa!

Ippe (Joonas Bragge) ja Papu (Arttu Kapulainen) ovat 90-luvun lopun Helsingissä asuvia 15-vuotiaita kaveruksia, joiden elämä pyörii huumausaineiden ympärillä. Päivisin poltellaan pilveä, mutta juhlatunnelma saavutetaan kemikaaleilla. Rahat tähän harrastukseen hankitaan hakemalla jälleenmyyntiarvolla varustettuja hyödykkeitä kaupasta ja viemällä pankkikortteja pahaa-aavistamattomilta mummoilta. Päänvaivaa tuottaa kaksikon vähemmän mukava diileri, Kalle (Ilkka Koivula), jolle Ippe ja Papu ovat velkaa vitusti tonnia. Kuitatakseen velat nuorukaiset suunnistavat Tukholmaan hakeakseen Kallelle lastin LSD:tä. Matkaan tulee kuitenkin mutkia, kun Ipen ja kuvioihin ilmestyneen Mian (Pihla Penttinen) välille alkaa syntyä orastava ja hauras suhde.

Vaikka Sairaan kaunis maailma pyörii vahvasti huumeiden ympärillä, se ei loppujen lopuksi kerro päihteistä. Tarinassa on kyse vaikutuksille alttiiden nuorten selviytymisestä elämän karikoissa, aivan kuten edellisessä varteenotettavassa suomalaisessa sukupolvikuvauksessa Täältä tullaan, elämä! (1980). Sairaan kaunis maailma on elämänmakuinen urbaani nuorisoelokuva, jollaisia Suomessa tehdään aivan liian vähän. Elokuvassa hienointa onkin se, että se todellakin kertoo millaista elämä on, kun nuori on tehnyt omat valintansa, jotka eivät ole menneet aivan nappiin. Minua on aina kiinnostanut tällaiset vähemmän iloiset ja riemukkaat kasvutarinat, jotka tosin valitettavan usein luisuvat korniuden ja tragikoomisuuden puolelle. Sairaan kaunis maailma on herkän ja hienovaraisen tulkintansa ansiosta erinomainen tyylilajinsa edustaja. Se seuraa päähenkilöitään elämän rajapinnassa tarkkaillen sortumatta saarnaamaan päihteiden vaaroista, vaikka elokuvan loppuratkaisua myös sellaisena voidaan pitääkin.

Uskottavan Sairaan kauniista maailmasta tekee erinomaiset näyttelijäsuoritukset. Etenkin elokuvaa kannatteleva kaksikko, Joonas Bragge ja Arttu Kapulainen, tekevät todella uskottavat suoritukset ilman häivähdystäkään ylinäyttelemisestä. Nuoret lupaukset olivat molemmat hahmojensa tavoin vasta 15-vuotiaita elokuvan kuvausten aikana, Pihla Penttinenkin vasta 17-vuotias.

Bragge oli kiinnitetty elokuviin Rukajärven tie (1999) ja Häjyt (1999), mutta jouduttuaan keväällä 1998 vakavaan liikenneonnettomuuteen, hän luopui rooleista. Molemmissa elokuvissa Braggelle kaavailluissa rooleissa nähdään Kapulainen, joka nähtiin pian myös sivuosassa mainiossa itähelsinkiläisistä pikkurikollisista kertovassa Bad Luck Lovessa (2000). Seuraavaksi Kapulainen tullaan näkemään Aku Louhimiehen ohjaamassa Tuntemattomassa Sotilaassa (2017) sotamies Suden roolissa. Ipen rooli jäi Braggen ensimmäiseksi ja viimeiseksi valkokankaalla, ja hän vetäytyi julkisuudesta. Pihla Penttinen työskentelee edelleen näyttelijänä.

Sairaan kauniin maailman antagonistina, diileri-Kallena nähtävä Ilkka Koivula tekee myös hyvin energisen suorituksen, joka huokuu pahuutta. Vaikka Koivula tulisi tekemään mitä rooleja tahansa, hän tulee aina olemaan minulle ensisijaisesti Sairaan kauniin maailman Kalle. Hänen suorituksensa on sen verran väkevä, että se on alitajuisesti innoittanut minua omissa projekteissani. Vaikka hahmot ovatkin erilaisia, Koivulan suoritus toimi pohjana Näädän hahmolle omassa elokuvassani Rasvainen tiistai (2014). Koivula itse teki Liljeroosin roolin Rasvaisessa tiistaissa.

Elokuva kuvaa monella tapaa hienosti aikaansa. Paitsi että se heijastelee ilmestymisajankohtansa tuntoja, se on myös audiovisuaalisesti lähempänä vuotta 1997 kuin yksikään toinen kotimainen elokuva. Visuaalisesti kuvaus muistuttaa ajoittain siltä, miltä monien nuorien elämässä tärkeää roolia näytelleet Music Television ja tuolloin ilmestynyt nuoriso- ja populaarikulttuurin makasiiniohjelma Jyrki näyttivät. Sääntöjä rikkova kuvaus ja leikkaus yhdistettynä rohkeaan ja hyvin runsaaseen värifilttereiden käyttöön tukee saumattomasti elokuvan kerrontaa. Nuorten hengittämä urbaani syke välittyy katsomoon vahvasti ja vangitsevasti. Kaikkien osa-alueiden kellontarkka yhteistyö tekee Sairaan kauniista maailmasta todellakin kauniin ja eheän teoksen. Ei siis ihme, että elokuva voitti vuoden 1998 Jussi-gaalassa parhaan elokuvan, parhaan kuvauksen (Harri Räty), parhaan leikkauksen (Kimmo Taavila) ja parhaan tuottajan (Mika Ritalahti) palkinnot.

Papu on jättänyt pikkuveljensä (Jyri Ojansivu) tutustumaan elämään Helsingin keskussa. Ippe-täti (Joonas Bragge) on Papun kanssa eri mieltä kasvatusmetodeista.

Ilmestyessään Sairaan kaunista maailmaa verrattiin rapakontakaiseen Larry Clarkin elokuvaan Kids (1995). Ihmekkös tuo, sillä molemmat elokuvat kuvaavat oman aikansa nuorten arkea, ja nimenomaan sitä nuoruuden nurjaa puolta. Sairaan kaunis maailma taitaakin olla ensimmäinen kuvaus suomalaisesta rave-sukupolvesta, jolle pilven polttaminen tai bilehuumeiden käyttö ei automaattisesti lyönyt otsaan narkkarin leimaa. Näissä elokuvissa tärkeää ei ole juoni tai se mitä elokuvassa näemme tapahtuvan, vaan mielentila ja se mitä hahmot todellisuudessa kokevat. 2010-luvun amerikkalaiseksi vastineeksi nostaisin Harmony Korinen aliarvostetun mestariteoksen Spring Breakers (2012), joka ennen kaikkea kuvaa sitä maailmaa ja mielentilaa, jossa Z-sukupolvi elää. Sairaan kaunis maailma teki saman einespizzoilla ja Gameboylla kasvatetulle Y-sukupolvelle Suomessa.

Herää kysymys: missä ovat elokuvat, jotka kertovat millaista nuorison elämä on 2010-luvun Suomessa?

Palataan ajassa kaksikymmentä vuotta taaksepäin. 1.5.1997 noin klo 19.35 kaksi hiljaista esiteiniä kävelee ulos elokuvateatterista Jyväskeskuksen takapihalle, jonne Finnkino Fantasian uloskäynnit johdattavat kaikki asiakkaansa. Takana on elokuva, joka on mullistanut kaksikon käsitystä elokuvasta ikuisiksi ajoiksi. Sairaan kaunis maailma on upea ja puhutteleva kokemus. Tämä välähdys helsinkiläisnuorten elämästä tuntuu samanaikaisesti pelottavalta, mutta myös hyvin kiehtova. Olemme molemmat innoissamme. Elokuvan maailma on saanut meistä vahvan otteen, vittua sinkoilee ympäriinsä niin ettei mitään rajaa. Olemme molemmat sitä mieltä, että Sairaan kaunis maailma on paras koskaan tehty kotimainen elokuva.

Ja nyt kaksikymmentä vuotta myöhemmin olemme molemmat edelleen samaa mieltä.

∴

Loppuun on pakko mainita, että nyt keväällä 2017 ilmestyy Saana Katilan esikoisromaani Maanalaiset tanssivat aamuisin. Tämä kirja kuvaa juurikin 90-luvun lopun rave-kulttuuria, sitä maailmaa josta Sairaan kauniin maailman kaltaiset tarinat kumpuavat. Itse olen jo oman kappaleeni ennakkotilannut, enkä malta odottaa kirjan ilmestymistä. Suosittelen tutustumaan projektiin.