Tällä hetkellä kotimaisen elokuvakentän epäilemättä puhutuin ja kiistellyin teos on Suomen ensimmäinen koko illan supersankarielokuva Rendel. Indie-tuotantona, ilman Suomen Elokuvasäätiön tukea syntynyt elokuva on saanut kriitikoiden keskuudessa ristiriitaisen vastaanoton; tähtiä annetaan yhdestä viiteen, osa kriitikoista perustelee mielipiteitään asiallisesti, toiset kaivavat kritiikkiä jopa valkokankaalla nähtävästä hammasrivistöstä. Olipa elokuvasta mitä mieltä tahansa, Rendelistä oli kasvanut ilmiö jo ennen ensi-iltaansa.

Elokuvan ohjaaja ja primus motor, Jesse Haaja, on ollut vahvasti esillä mediassa ja kertonut avoimesti intohimoprojektistaan, joka tuli henkilökohtaisesti kalliiksi: uupumus vei miehen lähelle burnoutia ja myös avioliitto kariutui, nyt niskassa painaa iso laina ja perseessä on pelko, tuottaako elokuva edes omiaan takaisin. Rohkeaa toimintaa, joku voisi väittää tällaista avoimmuutta typeräksi, mutta kukaan ei voi kiistää, etteikö Haajalla olisi munaa.

Rendel (Kris Gummerus) on antisankari, joka sabotoi Mikkelin alamaailmaa pyörittävän rikollisorganisaatio VALA:n bisneksiä ja siinä samalla ajaa sitä vääjäämättömään henkilöstöpulaan. Vallankahvassa kiinni ovat Erola (Matti Onnismaa) sekä Marsalkka (Aake Kalliala), mutta likaista kenttätyötä hoitaa Erolan oma poika Rotikka (Rami Rusinen) apunaan lihaksiksi palkattu Lahtaaja (Renne Korppila). VALA on julkisivultaan lääkeyhtiö, joka on kehittänyt uuden kehitysmaihin lähetettävän NH25-rokotteen, eikä arvatenkaan rokote ole sitä mitä julkisuudessa väitetään.

Supersankarielokuvana Rendel vertautuu automaattisesti muihin saman genren elokuviin. Mikäli vertailukohtana pidetään pelkästään Marvelin ja DC:n supersankarielokuvia, erottuu Rendel tästä porukasta selkeästi synkän ja väkivaltaisen otteensa ansiosta. Heti elokuvan alussa katsojalle tulee selväksi, että turpaan tulee ja lujaa. Rendelin väkivalta on suoraa ja brutaalia, sellaista mitä sietäisi odottaa vaikkapa Marvelin Tuomarilta.

Toimintaa onkin elokuvassa hyvin paljon, omaan makuuni jopa liian paljon. Vaikka näin komeaa toimintaa ei ole aikaisemmin kotimaisessa elokuvassa nähty, sen teho olisi säilynyt paremmin, mikäli toimintaa olisi käytetty hieman säästeliäämmin. Jatkuva nujakointi ja toisiaan seuraavat toimintakohtaukset alkoivat leffan edetessä tuntua toistolta ja aloin kaivata enemmän suvantokohtia ja juonenkehittelyä.

Juoni onkin Rendelin heikkous. Se on lopulta aika yhdentekevä ja ehkä turhankin sarjakuvamainen, kun sitä vertaa elokuvan muuten verrattaen realistiseen otteeseen. Toisaalta ohutta tarinaa kompensoi rullaava kerronta ja se, että valkokankaalla nähtävät tapahtuvat viihdyttävät. Esikoisohjaajaksi Haaja ohjaa hyvin sujuvaa viihdettä.

Sen minkä elokuva menettää tarinassa, se voittaa huumorissa. Suomalainen hirtehishuumori onkin Rendelin suola ja se tuo ajoittain mieleen jopa parhaan koskaan Suomessa tehdyn rikossarjan, Raidin. Nauran todella harvoin ääneen elokuvia katsoessa, mutta Rendel sai kuitenkin tämän aikaan parikin kertaa. Huumoria revitään paitsi synkistä tapahtumista, myös hahmojen henkilökemioista. Parasta antia ovat ehdottomasti Rami Rusisen ja Renne Korppilan yhteiset hetket, sekä Sami Huhtalan ja Marko Pesosen näyttelemä idioottikaksikko.

Yksi elokuvan yllättävimpiä asioita, jota trailerin perusteella ei suoraan näe, on sen onnistunut roolitus. Matti Onnismaan ja Aake Kallialan kaltaisilta konkareilta voi odottaa nappisuorituksia, mutta Rendel pitää sisällään suorituksia, jotka sietäisivät saada enemmän huomiota. Rendeliä näyttelevä Kris Gummerus puhaltaa rooliinsa lämpöä ja herkkyyttä Rämöön, mieheen joka lopulta muuttuu elokuvan nimihenkilöksi. Etenkin hahmon kannalta käänteen tekevässä kohtauksessa Gummeruksen suoritus on todella vahva ja täynnä tunnetta. Myös Renne Korppila yllättää positiivisesti jurona Lahtaajana, jonka turhautuminen amatöörimäisiin rikollispuuhastelijoihin tuntuu aidolta. Myös monessa muussa sivuosassa nähdään hienoja suorituksia, mutta Rendelin todelliseksi tähdeksi nousee Rami Rusinen, joka tekee hienon roolin itsestään epävarmana Rotikkana, joka tavoittelee samaan aikaan miestensä kunnioitusta ja isänsä hyväksyntää molemmissa enemmän tai vähemmän epäonnistuen.

Tekniseltä puolelta Rendelistä ensimmäisenä silmille hyppää kuvaus. Nimittäin se on aivan perkeleen komeaa katseltavaa. Valaisussa vastavärien käyttö ja ylilyöty valaistus varjoineen ja vahvoine kontrasteineen toimii tällaisessa sarjakuvaelokuvassa todella hyvin ja luo oikeanlaista tunnelmaa. Elokuvan kuvanneen Tero Saikkosen visuaalinen silmä on ison maailman luokkaa ja välillä Rendeliä katsoessa tuntuu kuin edessä pyörisi isompikin Hollywood-elokuva.

Siksi onkin harmi, että teknisen suorituksen toinen puoli, äänet, eivät ole tasapainossa kuvan kanssa. Etenkin toimintakohtausten foley-äänet särähtävät korvaan, kun jokainen lyöntiääni on samasta muotista ja vieläpä niin överinä, että se tuntuu välillä jopa tahattoman koomiselta. Äänitehosteiden puolella olisi saanut pitää realistisempaa linjaa. Kuitenkin plussaa on annettava äänimiksaukselle, sillä Rendel ei kärsi kotimaisten elokuvien helmasynnistä; kerrankin kaikki repliikit kuuluvat selkeästi ja niistä saa vaivatta selvää.

Rakenteellisesti Rendel olisi kaivannut tiivistämistä tai ainakin hieman toisenlaista rytmitystä elokuvan loppupuolella. Pitkä toimintakohtausten jatkumo tuntuu jopa hieman pakotetulta, koska elokuvassa on niin monta pahishahmoa, joiden on saatava selkään ennen lopputekstejä. Irralliselta tuntuvat myös ulkomaalaiset palkkasotilaat, jotka karikatyyrimäisyydessään olivat erittäin viihdyttäviä, joskin hieman ristiriidassa Rendelin suomalaisiin hahmoihin verrattaessa. Näistä etenkin Johnny Vivashin esittämä Radek olisi ansainnut enemmän ruutuaikaa, etenkin koska hahmo esitellään katsojalle eräänlaisena vastavoimana Rendelille.

Mutta mitä jää viivan alle?

Puutteistaan huolimatta Rendel jää selkeästi plussan puolelle. Vaikka tekijöiden kunnianhimon takia se tuntuu kurkottavan korkeammalle kuin minne lopulta ylttää, on se enemmän kuin osiensa summa. Jo pelkästään se, että Suomessa on tehty tällainen elokuva – ja vieläpä Elokuvasäätiön tukikoneiston ulkopuolella – on hämmästyttävä suoritus!

Rendelin sisimmässä sykkii iso sydän. Siitä huokuu tekijöidensä rakkaus projektia kohtaan, mikä tekee siitä sympaattisen ja kaikessa brutaaliudessaan myös lämpimän elokuvan. Rendel voidaan hyvin niputtaa yhteen muiden kotimaisten genre-elokuvien, ja etenkin genre-esikoisohjausten, joukkoon Jadesoturin ja Iron Skyn kanssa.

Toivon todella, että Rendel löytää yleisönsä, eikä jää pelkäksi kotimaisen elokuvahistorian kuriositeetiksi. Siinä missä Rendeliä verrataan Batmaniin, The Punisheriin ja muihin ison maailman elokuviin, muut suomalaiset elokuvantekijät tekevät elokuvia, joita voi verrata ainoastaan muihin suomalaisiin tuotantoihin – näin kärjistetysti.

Kenellekään kotimaista elokuvakenttää seuraavalle ei varmasti tule yllätyksenä, että Rendelinkin takaa löytyy Black Lion Pictures, yhtiö joka tuo tasaiseen tahtiin erilaisia kotimaisia elokuvia teattereihin (mm. Bunny the Killer Thing ja Samurai Rauni Reposaarelainen). Tällaista kotimaisen elokuvakentän monimuotoisuutta tulee tukea ja jo pelkästään siksi toivon Rendelin menestyvän taloudellisesti. Sillä katson mielummin Rendelin uudestaan, kuin 90% Marvelin ja DC:n tasapaksuista, muovisista, hengettömistä ja kaavamaisiksi laskelmoiduista rahastuskoneista. Viva la Rendel!