Viime joulun tienoilla keskustelin kaverini Juhan kanssa kirjoihin pohjautuvista elokuvista. Puhuimme konkretian tasolla siitä, kuinka eri elokuvat käyttävät lähdemateriaaliaan: jotkut seuraavat kirjan tarinaa ja tapahtumia hyvin tarkasti, toiset elokuvat tuntuvat ottavan lähdemateriaalista pelkästään hahmojen nimet ja tarinan viitekehyksen. Juha heitti ilmoille ajatuksen, että haluaisi nähdä elokuvan joka on totaalisen uskollinen lähdemateriaalilleen, jolloin voisi katsoa elokuvaa ja samalla selata kirjaa, jossa jokainen asia ja repliikki on yksi yhteen elokuvan kanssa.

Ymmärrän ajatuksen tämän toiveen takana, mutta se ei ole täysin ongelmaton. Päinvastoin.

Kirja kertoo, elokuva näyttää

Kirja ja elokuva ovat hyvin erilaisia taideteoksia. Selkein ja helpoiten havaittava seikka on tietysti niiden erot kulutusmuotona, mikä kätkee sisälleen myös ongelman ytimen. Sekä kirjassa että elokuvassa kerronta perustuu enemmän tai vähemmän Aristoteleen runousopiin ja siksi molempien tarinalliset rakenteet muistuttavat toisiaan. Merkittävin ero on kuitenkin siinä, että kirja nojaa lukijansa mielikuvitukseen, kun taas elokuvan on näytettävä katsojalle asioita konkreettisesti. Kirjassa esimerkiksi voidaan mennä aivan toisella tavalla hahmojen pään sisään kuin elokuvassa. Lukijalle voidaan kertoa pienellä sivulauseella merkittäviä asioita hahmojen taustoista, motiiveista tai mielentilasta, eikä se häiritse ollenkaan, vaan tuntuu luonnolliselta osalta tarinankerrontaa. Myös ilmiöiden ja tapahtumien spekulointi sivukaupalla ei tuota lukijalle ongelmaa, olettaen tekstin olevan johdonmukaista ja hyvin kirjoitettua. Mutta kuinka esittää tällaista elokuvassa?

”Näytä, älä kerro” on hyvä ohjenuora elokuvantekijälle. Elokuvassa kyse on asioista joita katsoja näkee, eli toiminnasta, ei siitä että katsojalle kerrotaan dialogin tai kertojaäänen avulla mitä hahmot tuntevat – tai mitä katsojan tulisi tuntea. Tästä syystä mistä tahansa kirjasta totaalisen uskollisesti tehty elokuvasovitus olisi parhaimmillaankin hyvin puuduttavaa katsottavaa.

David Lynch teki vuonna 1984 sovituksen Frank Herbertin scifi-klassikosta Dyyni. Itse kirja sisältää hyvin paljon hahmojen sisäistä pohdintaa, tapahtumien spekulointia sekä tulevien tekojen seurausten puntarointia.  Lynch pysytteli suhteellisen uskollisena lähdemateriaalilleen ja yritti tuoda näitä ajatuksia esiin kertomalla, ei näyttämällä. Lopputuloksesta voidaan olla montaa mieltä:

Yksi sivu paperilla = yksi minuutti elokuvassa

Elokuvanteon yksi nyrkkisäännöistä on, että karkeasti arvioituna yksi A4-liuska käsikirjoituksessa on yksi minuutti valmiissa elokuvassa. Satasivuisesta käsikirjoituksesta pitäisi siis teoriassa valmistua sataminuuttinen eli 1h 40min kestoinen elokuva.  Havainnollistaakseni asiaa, seuraavaksi muutama tunnettu kirjaan pohjautuva elokuva kestoineen ja lähdeteoksineen:

· Dune (1984), 136min – Frank Herbert: Dyyni, 412 sivua
· The Hunt for Red October (1990), 135min – Tom Clancy: Punaisen lokakuun metsästys, 387 sivua
· Casino Royale (2006), 144min – Ian Fleming: Casino Royale, 213 sivua

punainenlokakuucasinoroyaleYksi sivu = yksi minuutti-logiikalla sokean uskollisena sovituksena Daniel Craigin ensimmäinen Bond-elokuva olisi siis kestänyt lähes kolme tuntia, ja 90-luvun alussa olisimme nähneet Sean Connerya neuvostosukellusveneen ohjaksissa jopa kuusi ja puoli tuntia!

Mikäli et ole koskaan nähnyt käsikirjoitusta, kannattaa nopeasti lukaista muutama sivu Predatorin (1987) käsikirjoituksesta, ennen kuin jatkat lukemista. Valmista? Hyvä, jatketaan.

dyyniYleisesti ottaen kun verrataan elokuvan käsikirjoitusta ja kirjaa, silmiinpistävin ero on se, kuinka käsikirjoituksen teksti on huomattavasti ilmavampaa. Yhdelle kirjan sivulle mahtuu siis enemmän tapahtumia ja dialogia, kuin käsikirjoitukseen, joten yksi sivu = yksi minuutti-ajattelua ei voida suoraan soveltaa. Ja vaikka näin voisikin tehdä, esimerkiksi Frank Herbertin Dyynistä löytyy noin kaksikymmentäsivuinen luku, jossa ei ole repliikin repliikkiä, ainoastaan erämaassa vaeltavan hahmon ajatuksia. Tämä tarkoittaisi käytännössä 20min kohtausta, jossa hahmo kävelee paahtavan auringon alla ja kuulemme hänen äänensä kertojan omaisesti avaamassa meille hänen tuntojaan. Mikäli tällä hetkellä ajattelet että se voisi toimia, kannattaa palata hieman ylemmäs ja katsoa video Lynchin Dunesta uudestaan.

Taiteellisia vapauksia elokuvan ehdoilla

Todella tärkeä elokuvan syvimpään olemukseen liittyvä asia, jonka ns. normaali katsoja harvoin ymmärtää, on rytmitys. Kärjistäen voisi sanoa, että kun koet elokuvan olevan helppo seurata ja se tuntuu ”kestoaan lyhyemmältä”, on elokuvan rytmitys kohdallaan. Mikäli katsoja kokee esimerkiksi jonkin kohtauksen pitkäveteiseksi tai elokuvan etenevän tahdilla johon on vaikea päästä mukaan, on rytmitys hukassa. Rytmitystä ei voi määritellä matemaattisesti, mitään vähimmäis- tai enimmäiskestoa ei kohtaukselle ole asetettu. Jokaisella elokuvalla on oma rytminsä.

Esimerkiksi mainitsemani kahdenkymmenen sivun kestoinen erämaassa tallustelusta kertova luku Dyynissä keskeyttäisi tarinan kahdeksikymmeneksi minuutiksi. Se ei ole myöskään relevantti itse tarinan kannalta, vaan summaa ainoastaan kyseisen hahmon juonikuvion, jolla ei ole lopputuloksen kannalta mitään merkitystä. Kyseessä on siis tarinanpätkä, joka joutaisi ansaitusti leikkurin alle elokuvasovitusta tehtäessä.

bombadilRytmityksen lisäksi on tarkasteltava  kohtausten merkitystä. Elokuvassa jokaisella kohtauksella on oltava jokin funktio: sen on vietävä tarinaa eteenpäin tai sen on kerrottava jotain olennaista hahmoista tai elokuvan miljööstä. Hyvä elokuvasovitus vaatii toisinaan taiteellisten vapauksien ottamista. Yleensä tämä tarkoittaa vähäpätöisempien kohtausten leikkaamista pois ja kerronnan jouduttamista. Toisinaan se tarkoittaa isojakin muutoksia, jopa joidenkin hahmojen leikkaamista kokonaan pois, jolloin toisille hahmoille saatetaan antaa leikatun hahmon repliikkejä, toimintoja ja mahdollisesti jopa luonteenpiirteitä. Tämä harvemmin ilahduttaa lähdemateriaalina toimivan teoksen faneja, esim. vuonna 2001 ilmestynyt Sormuksen ritarit aiheutti ilmestymisensä aikoihin aikamoisen paskamyrskyn Tom Bombadilin hahmon puuttumisen takia.

Kaikkia ei voi miellyttää, etenkään tosifaneja. Esille tuomieni faktojen valossa väitän, ettei 100% lähdemateriaalina toimivalle kirjalle uskollista elokuvaa tulla näkemään, ellei kyseessä ole novelli. Mikäli tällainen elokuva kuitenkin joskus tehdään, kertokaa siitä minulle, niin välitän tiedon eteenpäin Juhalle.

Itse suhtaudun moneen asiaan hyvin intohimoisesti ja siksi tarkastelen erityisen kriittisesti elokuvia, jotka perustuvat kirjoihin tai sarjakuviin, jotka ovat minulle tärkeitä. Ymmärrän kuitenkin, että onnistunut elokuva vaatii yleensä isoja päätöksiä, mitä tulee lähdemateriaalin muokkaamiseen. Esim. Punaisen lokakuun metsästyksessä kirjan ensimmäiset sata sivua ohitetaan täysin. Tämä on kuitenkin täysin ymmärrettävää, sillä kirjan ensimmäiset sata sivua vain pohjustavat tarinaa tavalla, joka toimii kirjassa, mutta olisi kuolettavan tylsää katsottavaa elokuvassa. Näkisinkin, että tehtäessä kirjaan pohjautuvaa elokuvasovitusta, ehdottomasti tärkeintä on säilyttää kirjan tunnelma ja henki sekä tarinan päälinjat ja suurimmat käänteet.

Olen kuitenkin sitä mieltä, että mitä uskollisemmin lähdemateriaalia luetaan, sitä parempaan lopputulokseen päästään myös elokuvan kanssa. Välillä tuntuu, että elokuvia tehdessä on unohdettu miksi alunperinkään elokuvasovitusta on lähdetty tekemään. Usein muutosta johtaa ulkoelokuvalliset seikat, esim. Kuuraketin (1979) lopussa 007 seikkailee avaruudessa, koska pari vuotta aikaisemmin ilmestyneen Tähtien sodan (1977) myötä scifi-elementit olivat tuolloin muodissa. Kuuraketti kirjalla ja elokuvalla ei muutenkaan ole juuri muuta yhteistä kuin elokuvan ja päähenkilöiden nimet.

Koska luen mielelläni kirjoja joiden tarinat ovat sittemmin päätyneet valkokankaalle, aion jatkossa käsitellä näitä kirjoja ja elokuvia sekä niiden eroja myös blogissani. Stay tuned.