Luin pienenä paljon sarjakuvia. Tutustuin Marvelin supersankarimaailmaan etenkin Ryhmä-X:n ja Hämähäkkimiehen omien lehtien kautta. Sivussa pyörivät myös Daredevil sekä Tuomari, vaikkakin huomattavasti pienemmässä roolissa. Luin oikeastaan ihan mitä tahansa sarjakuvia, mitä vain sain käsiini, kunhan niissä oli supersankareita tai paljon toimintaa. Tästä saan kiittää isoveljeäni, jonka arkistoja kahlasin läpi jo ennen kuin opin edes lukemaan. Joskus luvan kanssa, toisinaan omilla luvilla. Vanhemmillani on edelleen valokuva noin 6-vuotiaasta Raulista lukemassa silmät ihmetyksestä ymmyrkäisinä Action Forcea. Sarjakuvat ovat elokuvien lailla muokanneet identiteettiäni jo pienestä pitäen.

Tästä syystä koen olevani todella otollista kohderyhmää supersankarielokuville.

Supersankarielokuvien nousu…

Nuoruudessani Jyväskylässä oli ainoastaan Esson baari ja sekin oli aina kiinni.

Elin periaatteessa internetittömän nuoruuden. Tai olihan internet olemassa ja minulla pääsy sinne, mutta monelle tämän päivän nuorelle saattaa tulla yllätyksenä, että vielä 90-luvulla internet oli yllättävän autio paikka. Tuolloin nörtit eivät vielä jyllänneet, uutuuselokuvia ei latailtu HD-laatuisina ennen ensi-iltaa tuosta vaan ja tietoa erilaisista asioista ja ilmiöistä joutui oikeasti etsimällä etsimään. Ja mitä sarjakuviin perustuviin elokuviin tulee, saimme tyytyä aika pitkälti kahteen katsomiskelpoiseen Batmaniin, ensimmäiseen Turtles-filmatisointiin sekä kouralliseen niin marginaalielokuvia, ettei niitä löytynyt Jyväskylän kokoisen kaupungin videovuokraamoista, eikä niitä todellakaan esitetty yhdelläkään neljästä valtakunnallisesta pääkanavasta. Ainoastaan ne onnelliset lapset, joiden kotona oli FilmNet saattoivat haaveilla näiden elokuvien katsomisesta. Minä en kuulunut heihin.

Sitten saapui vuosi 2000 ja Y2K:n sijaan ensimmäinen Ryhmä-X-elokuva, jonka nimi oli tyhmästi jätetty suomentamatta. Jostain jo unohdetusta syystä elokuva jäi minulta katsomatta teatterissa (todennäköisesti X-Men ei koskaan saapunut Jyväskylään), mutta muistan sen kutkuttavan tunteen työntäessäni Kuokkalan Cult Videosta haettua vuokrakasettia nauhuriin. Vihdoin pääsisin todistamaan Ryhmä-X:n seikkailuja ison Hollywood-elokuvan muodossa, näkisin lapsuuteni suosikkihahmot Kykloopista Wolverineen ja mikä parasta, joukkoa johtaisi itse kapteeni Picard. Pitkä odotus palkittiin, X-Men osoittautui toimivaksi elokuvaksi, jolla oli kauniin pinnan lisäksi myös aivot ja sydän. Aikaisemmin sarjakuviin perustuvat, etenkin supersankareiden edesottamuksia seuraavat elokuvat oli suunnattu lapsille, mutta X-Men oli selvästi suunnattu aavistuksen varttuneemmalle katsojakunnalle. Toiminnan ja rymistelyn sijaan elokuva käsitteli mutanttien erilaisuutta ja oman paikan löytämistä yhteisössä.

Ryhmä-X:ää seurasi Sam Raimin Hämähäkkimies. Evil Dead-ohjaaja todellakin puhalsi Hämikseen elämän ja onnistui mielestäni saavuttamaan vanhojen Hämähäkkimies-sarjakuvien hengen. Tobey Maguire oli täydellinen valinta nimiosassa ja nimenomaan nuoreksi Peter Parkeriksi, J.K. Simmons oli niin ulkonäöllisesti kuin maneereiltaan kuin ilmetty Daily Buglen päätoimittaja J. Jonah Jamesonina, enkä lähtisi vähättelemään Willem Dafoen roolisuoritustakaan Vihreänä Mennikäisenään, vaikka hahmon ulkonäöstä voidaan olla montaa mieltä.

 

Elokuvallisista avuista viis, jo pelkästään lippuluukuilla Spider-Man peittosi kulunsa lähes kahdeksan kertaisesti, kun X-Menin suhteen rahaa tuli vain liki nelinkertaisesti kuluihin nähden. Toisin sanoen: supersankarielokuvat olivat kassamenestyksiä ja oli ilmiselvää, että jatkoa seuraisi.

Sekä X-Men että Spider-Man saivat molemmat kaksi jatko-osaa ja seuraavan viiden vuoden aikana valkokankaalla nähtiin myös Hulk, Tuomari, Aaveajaja, Daredevil ja siitä poikinut spinoff Elektra sekä Ihmeneloset jopa kahden elokuvan voimin. Kaikki elokuvat eivät olleet suoranaisia menestyksiä, mutta tuottivat vähintään omansa takaisin. Tämän lisäksi elokuvat olivat keränneet julkista arvostusta, yhteensä jopa viisi Oscar-ehdokkuutta joista yksi toi myös patsaan kotiin viemiseksi.

Seitsemässä vuodessa Marvelin supersankarielokuvista oli tullut isoja mainstream-elokuvia. Tie oli raivattu auki ja valkokankaalla mutantit marssivat leveässä rintamassa. Marvel näki mahdollisuutensa ja laittoi uuden vaihteen silmään.

…ja tuho

Marvelin julkaisemissa sarjakuvissa monet hahmot ovat vierailleet toistensa lehdissa ristiin rastiin. Vuosikymmenten saatossa on nähty eri Marvel-hahmojen välisiä vihollisuuksia ja liittolaisuuksia. 80-luvun alkupuoliskolla Marvel yhdisti suosituimmat sankarinsa ja pahiksensa, heitti ne kaukaiselle planeetalle taistelemmaan keskenään ja antoi tälle nimen Salatut sodat. 2000-luvun alkupuoliskon supersankarielokuvien buumin myötä ajatusta alettiin hyödyntää myös Hollywoodissa.

Vuonna 2008 ilmestyi Iron Man, elokuva aseteollisuudella omaisuutensa tehneestä miljonääri-playboy Tony Starkista, joka toisinaan pukeutuu metalliseen pukuun ja jonka nimihahmon esittämänä Robert Downey Jr:n ura nousi uudelle tasolle. Iron Man loi myös pohjan Marvel Cinematic Universelle (MCU). Tästä ensimmäisenä vihjeenä oli Iron Manin lopputekstien jälkeen nähtävä pieni kohtaus, jossa Samuel L. Jacksonin esittämä Nick Fury saapuu tapaamaan Tony Starkia puhuakseen Kostajat-hankkeesta.

Kukaan hiemankin Marvel-sarjakuviin perehtynyt tuskin yllättyi, että pian Iron Manin jälkeen valkokankaalla nähtiin myös Hulk, Thor ja Kapteeni Amerikka. Nämä yhdessä Iron Manin jatko-osan kanssa valmistelivat mahdollisuutta ensimmäiselle ”suurelle” supersankari-ensemblelle: Kostajille. Keväällä 2012 Kostajat – eli The Avengers, kuten sen suuri yleisö tuntee – saapuivat ryminällä elokuvateattereihin. Tämä oli MCU:n ”ensimmäisen vaiheen” huipennus. Toinen vaihe toi mukanaan Ant-Manin, Guardians of the Galaxyn sekä aikaisempien elokuvien jatko-osia. Jo päättyneen toisen vaiheen jälkeen MCU-elokuvia oli ilmestynyt kaksitoista, toukokuussa ilmestyvän uuden Kapteeni Amerikka-elokuvan myötä alkava kolmas vaihe tuo mukanaan yksitoista uutta elokuvaa ja niiden julkaisupäivämääriä on ilmoitettu jo heinäkuulle 2019 asti!

On hämmentävää, millaista liukuhihnatuotantoa Marvel harjoittaa. Ensimmäinen Iron Man on oikeasti viihdyttävä elokuva ja omassa genressään ansaitse täydet viisi tähteä. Samaa ei voi sanoa muista MCU-elokuvista, joista osa on ala-arvoisia ja jopa sarjakuviin perustuviksi supersankarielokuviksi suorastaan naiiveja – ja perseestä. On harmillista, että Hollywoodin isojen elokuvien tarkoitus on tehdä ainoastaan rahaa ja taiteelliset ambitiot on siirretty syrjään dollareiden tieltä. Kohdeyleisönä on 13-vuotias amerikkalainen poika ja se kyllä myös näkyy: elokuvista puuttuvat yllätykset, mielenkiintoiset juonet, syvälliset hahmot ja tunne. Esimerkiksi MCU-elokuvien ensimmäisen vaiheen päättänyt The Avengers oli todella väsynyt, cgi-efektien kyllästämä, ylipitkä ja tasapaksu kakkaläjä, josta puuttui se mitä elokuvien tulisi sisältää: kertomisen arvoinen tarina.

Valoa tunnelin päässä

Ainoana valopilkkuina tämän sonnan keskellä on ollut Ryhmä-X:n uusi tuleminen. X-Men: First Class oli ihan ok elokuva, mutta sitä seurannut X-Men: Days of Future Past näytti mitä MCU-elokuvien tulisi olla. Olen aina pitänyt X-Men-elokuvista, koska ne ovat käsitelleet oikeasti merkittäviä aiheita, kuten erilaisuutta, syrjintää ja rasismia sekä tietenkin vastareaktioita näihin ilmiöihin.

Ja sitten on tietenkin Deadpool, joka nähtiin ensimmäisen kerran ensimmäisessä Wolverinen omassa elokuvassa, joskin siinä hahmo oli toteutettu aivan päin vittua. Wade Wilsonin muututtua Deadpooliksi hahmossa ei ollut mitään yhteistä sarjakuvien Deadpoolin kanssa. Tästä asiasta fanit muistuttivat tuotantoyhtiötä sen verran kovaäänisesti, että se saattoi olla yksi syy, miksei X-Men Origins-elokuvasarjaa jatkettu ensimmäistä osaa pidemmälle.

Jo X-Men Origins: Wolverinessa Deadpoolia esittänyt Ryan Reynolds otti fanien nostattaman paskamyrskyn vakavasti ja kun tuotantoyhtiö ehdotti Deadpool-elokuvan tekoa, Reynolds asetti ehdoksi, että elokuvan tulisi olla uskollinen alkuperäismateriaalille. Käsikirjoitusta väännettiin ja käännettiin, ja julkaisuajankohtaa siirrettiin niin monta kertaa, että jossain vaiheessa minunkin vankka uskoni elokuvan valmistumisesta alkoi horjua. Sitten, kesällä 2014, nettiin ”vuoti” testimateriaalia Deadpool-elokuvasta. Kyseessä oli vajaan parin minuutin mittainen toimintakohtaus, jossa Deadpool heittää hauskaa läppää ja samalla potkii muutamasta pahiksesta paskat pellolle. Itse väitän, ettei kyseessä ollut mikään tahaton vuoto, vaan tuotantoyhtiön tapa ottaa selvää mitä mieltä fanit olivat tulevan elokuvan tyylistä ja tämä saattoi olla jopa ”point of no return” eli päätös elokuvan tuotannosta tehtiin faneilta saaman palautteen perusteella.

Oli miten oli, Deadpool sai ensi-iltansa ystävänpäivänä 2016.

Yleensä supersankarielokuvat ovat PG-13-luokiteltuja (vastaa Suomen K12-ikärajaluokitusta), mikä tarkoittaa lievää väkivaltaa, siistittyä dialogia sekä huumeiden ja alastomuuden poissaoloa. Mielestäni nämä rajoitteet – tai tuotantoyhtiön epätoivoinen tarve pusertaa elokuva PG-13-raameihin – leikkaavat monesti terän elokuvalta. Esimerkiksi Die Hard 4.0:ssa John McClanen tavaramerkiksi muodostuneen ”yippee-ki-yay, motherfucker” -repliikin loppuosa oli peitetty laukauksen alle tästä syystä. Alex Lommoa lainaten: tämä on täyttä sianpaskaa, saatana!

Onkin äärimmäisen hienoa, että Marvel uskalsi lähteä tuottamaan Deadpoolista R-luokiteltua (Suomessa K16) elokuvaa ja näin rajaamaan potentiaalista katsojakuntaa. Tosin jotain kertoo tuotantoyhtiön luottamuksesta elokuvaa kohtaan se, että alunperinkin pienestä budjetista leikattiin noin 10% viime metreillä ennen kuvausten käynnistämistä. Wikipedian mukaan Deadpoolin budjetti oli 58 miljoonaa dollaria, joka on vähän Hollywoodissa tuotetulle tehoste-elokuvalle. Se on alle puolet siitä, millä muut Marvelin ”yhden sankarin elokuvat” on tuotettu, joiden budjetit pyörivät usein 150 miljoonan dollarin tietämillä. Tämä pakotti tekijät kulkemaan pitkälle luovuuden viidakkoon ja budjettisyistä mm. syntyi elokuvassa toistuva vitsi, että Deadpool unohtaa aina aseensa. Vähemmän toimintaa = vähemmän miinusmerkkistä kassavirtaa.

Deadpoolissa kysymys ei ole väkivallasta, vaan huumorista. Hävyttömästä ja usein sopimattomasta huumorista. Elokuva onkin aikuisille suunnattu toimintakomedia, missä tapetaan, kiroillaan ja nussitaan. Jo elokuvan alkutekstijaksossa osoitetaan missä mennään ja haistatetaan perinteiselle elokuvalle vitut.

deadpool_tinderVaikka Deadpool pursuaa cgi-rymistelyä, se ei häirinnyt samalla tavalla kuin isoimmissa MCU-elokuvissa. Ehkä syy on siinä, että toimintakohtaukset eivät ole niin mahtipontisia ja niiden tehoa ei määritellä sillä kuinka iso räjähdys kohtaukseen on saatu ympättyä mukaan. Ainakin toiminta on mielikuvituksellista ja hauskaa seurata jo siksi, koska se ei ota itseään vakavasti. Ja kuten jo mainittua, Deadpool ei perustu toimintaan, siinä on annettu tilaa hahmoille ja dialogille. Tarina itsessään tosin ei ole elokuvan mielenkiintoisin osa-alue, mutta kyseessä on oikeasti aika sympaattinen ja jopa romanttinen elokuva. Wade Wilsonin ja hänen tyttöystävänsä suhde vaikuttaa täydelliseltä: on ilo seurata kuinka hyvin heidän huumorintajunsa sopii yhteen ja kuinka intohimoisia he ovat… Juurikin sellainen parisuhde, jollaisen itse haluaisin. Olisinpa ollut viisas ja vienyt ystävänpäivänä jonkun kivan tytön katsomaan Deadpoolia kanssani. Sen sijaan kävin katsomassa elokuvan Rendelin ohjaajan, Jesse Haajan kanssa.

Tätä kirjoittaessa 58 miljoonan dollarin budjetilla tuotettu Deadpool on tehnyt rahaa 745 miljoonaa, ollen näin kaikkien aikojen tuottoisin R-luokiteltu elokuva. Ja tähän on laskettu ainoastaan lipputulot – DVD ja Bluray-myynti tulee nostamaan summaa vielä hieman. On ilmiselvää, että jatko-osa on jo tulossa, ja eri tuotantoyhtiöt kuumeisesti punnitsevat mikä olisi seuraava sarjakuvasankari, josta voitaisiin tehdä hieman rankempi elokuva aikuiselle yleisölle. Tässä saattaisi olla hyvät saumat esimerkiksi DC:n Lobolle, joka voisi hyvinkin haistattaa pitkät jopa Deadpoolille.

Jään mielenkiinnolla odottamaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan.