!! VAROITUS !!

Teksti sisältää juonipaljastuksia The Hateful Eightin lisäksi myös muista Tarantinon elokuvista.

hateful1

Quentin Tarantino on yksi aikamme arvostetuimpia elokuvaohjaajia, joka on saavuttanut auteur-aseman. Tämä tarkoittaa sitä, että hän pystyy periaatteessa tekemään juuri sellaisen elokuvan kuin itse haluaa tuotantoyhtiön puuttumatta hänen visioonsa. Tämä ei ole järin yleistä elokuvamaailmassa, sillä nykyään etenkin Hollywood-elokuvat ovat laskelmoituja tuotteita, joissa enemmän painaa kohdeyleisön odotukset kuin käsikirjoittajan tai ohjaajan näkemys. Lähihistoriasta löytyykin useita esimerkkejä suuren budjetin elokuvista, joissa ohjaaja on ollut vain tuotantoyhtiön sätkynukkena johtamassa kuvaukset läpi, jonka jälkeen tuotantoyhtiö on tehnyt kuvatulla materiaalia mitä haluaa, ohjaajan mielipiteistä välittämättä.

QT – modernin elokuvan messias

reservoirTarantino nousi parrasvaloihin esikoisohjauksellaan Reservoir Dogs, joka herätti runsaasti huomiota Sundancen elokuvajuhlilla vuonna 1992. Maailmanlaajuinen läpimurto tapahtui kuitenkin kaksi vuotta myöhemmin julkaistun Pulp Fictionin myötä. Epäkronologinen kerronta, nokkela dialogi usein elokuvan juonen kannalta varsin yhdentekevistä asioista ja runsas, joskin tyylitelty väkivalta muodostuivat Tarantinon tavaramerkiksi. Juuri näitä asioita ihmiset odottavat näkevänsä mennessään katsomaan Tarantinon elokuvia.

Kiiteltyä Pulp Fictionia seurasi Elmore Leonardin kirjaan perustuva Jackie Brown, joka tyylillisesti ei ollut läheistä sukua Reservoir Dogsille ja Pulp Fictionille. Ehkä juurikin tästä syystä se oli monelle Tarantino-fanille pienoinen pettymys, vaikka elokuvana Jackie Brown on oikein viihdyttävä ja hienoja roolisuorituksia tarjoileva pienimuotoinen rikoselokuva.

killbillKahteen osaan jaetun Kill Billin kanssa Tarantino otti uuden askeleen pois päin perinteisestä elokuvakerronnasta. Muistan kuinka häkeltynyt ja haltioitunut olin kun kävin katsomassa ensimmäisen Kill Billin elokuvateatterissa: esimerkiksi päähenkilön nimi sensuroidaan käyttämällä päälle liimattua piippausta ja elokuvan yksi episodi esitetään täysin animaationa, vaikkei animaation läsnäololla itsessään ollut merkitystä elokuvan kannalta, kuten vaikkapa elokuvassa Kuka viritti ansan, Roger Rabbit? Tämä oli 20-vuotiaan Raulin mielestä vallankumouksellista. En ollut nähnyt vastaavaa koskaan aikaisemmin ja pidin Tarantinoa nerona. Mielestäni Tarantino teki Kill Billissä elokuvalle saman mitä kymmenisen vuotta aikaisemmin The Prodigy oli tehnyt konemusiikille albumillaan Music for the Jilted Generation: rikkoi rajoja ja toimi röyhkeästi sääntöjen vastaisesti, tehden sen kuitenkin tyylillä ja luoden jotain uutta.

Syrjähyppy nimeltä Grindhouse

grindhouseKill Billin jälkeen Tarantino toteutti ystävänsä Robert Rodriguezin kanssa vanhaa, amerikkalaista elokuvateatterikulttuuria kunnioittavan elokuvaprojektin, joka kantoi nimeä Grindhouse.

Grindhouse on termi elokuvateattereille, jotka pääasiassa esittivät double-feature-näytöksiä, joissa nimensä mukaan näytettiin ”kaksi elokuvaa yhden hinnalla”. Grindhouse-teattereissa esitettiin eksploitaatioelokuvia, jotka lähestyivät tarinoidensa ydintä hieman toisenlaisin taiteellisin keinoin kuin valtavirtaelokuvat. Eksploitaatioelokuvissa käsiteltiin mm. alastomuutta ja väkivaltaa huomattavasti ronskimmalla tavalla kuin valtavirran art house-elokuvissa.

2007 ilmestyneeseen Grindhouse-kokonaisuuteen Tarantino ohjasi Death Proofin, elokuvan joka kumarsi 60- ja 70-lukujen autokaahauselokuville sekä slasher-elokuville. Rodriguezin ”zombie-splatter” Planet Terror toimi double-featuren toisena puolikkaana, elokuvien välissä esitettiin joukko feikkitrailereita. Grindhousen markkinointi epäonnistui, eikä amerikkalainen mainstream-yleisö ymmärtänyt koko double-feature-käsitettä, vaan valtaosa yleisöstä poistui teatterista ensimmäisenä esitetyn Planet Terrorin jälkeen. Tästä syystä Death Proof ja Planet Terror rantautuivat Suomeen erillisinä elokuvina, jolloin alkuperäinen idea katosi täysin. Itseäni tämä harmitti todella paljon jo pelkästään sen takia, että paljon mainostetuista feikkitrailereista ainoastaan yksi nähtiin Suomessa Planet Terrorin alussa.

Itse koen Death Proofin Tarantinon eräänlaisena irtiottona tai välityönä. Se on tyylillisesti hyvin erilainen verrattuna hänen aikaisempiin elokuviinsa, vaikka mukana on myös tuttuja elementtejä. Vaikka Death Proof sai kriitikoilta pääasiassa hyviä arvioita, oli se lukuisten fanien mielestä Tarantinon huonoin elokuva. Itse lukeuduin tähän ryhmään.

Hyvä tarinankertoja ≠ hyvä vitsinkertoja

Inglourious Basterdisissa suutari palasi lestiinsä. Toisen maailmansodan aikaiseen, natsien miehittämään Ranskaan sijoittuva kostotarina kerrotaan vahvasti episodien kautta Kill Bilistä tuttuun tapaan, joskaan tällä kertaa vähemmän kokeellisesti elokuvan visuaalisen tyylin ollessa vahvemmin linjassa ja selkeän genrejen välisen leikittelyn puuttuessa kokonaan. Näkisin, että Inglourious Basterdsin myötä Tarantino löysi oman tyylinsä ja on nyt toistanut sitä kolmen elokuvan verran.

Inglourious Basterdsia seurasi Django Unchained, villiin länteen sijoittuva, lähes kolmetuntinen kostotarina. Death Proof oli osoittanut, että Tarantinollakin on heikot hetkensä, mutta se oli kuitenkin lyhyt ja sitä kautta täysin katselukelpoinen elokuva, Django Unchainedin kiroukseksi taas muodostui sen pituus. Elokuvan 2h45min kestoon mahtuu hyvin paljon tyhjäkäyntiä ja suurin osa jaarittelusta on kasautunut elokuvan loppupuoliskolle. Esimerkiksi Djangon vangitsemisella ja sitä seuraavalla kohtauksella jossa Django vapautuu, ei ole minkäänlaista merkitystä itse elokuvan kannalta. Aivan kuin Tarantino olisi halunnut vain päästä näyttelemään Michael Parksin kanssa samaan kohtaukseen, muttei keksinyt toteutukseksi muuta keinoa. Myös Leonardo DiCaprion esittämän Calvin Candien palveluksessa olevat jäljittäjät ovat turhia hahmoja, mutta kun tarkastelee heitä näyttelevää joukkoa, voi päätellä että taustalla vaikuttavat ulkoelokuvalliset syyt: mukana on mm. Zoë Bell (Uma Thurmanin stunt double Kill Billistä), Jake Garber (Tarantinon tehostemaskeeraaja Kill Billistä lähtien) sekä Tom Savini (tehostemaskeeraajaguru ja elävä legenda).

Fonzien mielipide Django Unchainedista.
Fonzien mielipide Django Unchainedista.

Vaikka Tarantinon elokuvia on aina leimannut vahvasti läsnä oleva musta huumori ja leikittelevä sävy, Django Unchained sisältää katsojien nauruja kalastelevia vitsejä. Ensimmäinen viittaus siitä, mihin suuntaan Tarantino on huumorillaan menossa, koettiin Inglourious Basterdsin alkukohtauksessa, kun Hans Landa kaivaa suuren piippunsa esiin. Django Unchainedissa Tarantino lähti selkeämmin tälle tielle ja ruudulle marssitetaan niin visuaalisia, kuin verbaalisiakin vitsejä. Harmi vain, ettei Tarantino tiedä milloin lopettaa, vaan hän jatkaa vitsiä pitkälle punchlinen jälkeen, jolloin kohtaus muuttuu nopeasti hauskasta vaivaannuttavaksi ja lopulta ollaan jo lähellä myötähäpeää.

Django Unchainedissa Tarantinon tyyli tuntui turhan itsetietoiselta, jopa itseriittoiselta. Oli unohdettu, että lopulta elokuvan yleisö on katsoja, ei ohjaaja itse. Auteur-asema puri tällä kertaa omaan nilkkaan. Ja kuten rivien välistä on luettavissa, Django Unchained oli itselleni suuri pettymys ja mielestäni Tarantinon huonoin elokuva.

Vihantäyteinen kahdeksikko

The Hateful Eight jatkaa Inglourious Basterdsin ja Django Unchainedin viitoittamaa tietä ja on ulkoisesti täysin samasta muotista kuin kaksi edeltäjäänsä. Episodimaista kerrontaa, paskanjauhantaa paskanjauhannan takia, graafista väkivaltaa ja irtovitsejä.

Tässä kohtauksessa kehitetään jännitystä 20 minuutin ajan, kunnes natsia ammutaan kiveksiin.
Tässä kohtauksessa kehitetään jännitystä 20 minuutin ajan, kunnes natsia ammutaan kippareille.

Elokuvan alkupuolisko on ajoittain todella puuduttavaa katsottavaa. Kohtaukset ovat jaarittelevia, eikä dialogi todellakaan ole yhtä terävää kuin Tarantinon aikaisemmissa elokuvissa. Ote tuntuu jotenkin löysältä. Käänne tapahtuu vasta ensimmäisen ammutun laukauksen jälkeen, siinä vaiheessa kun elokuvaa on kulunut jo puolitoista tuntia. Tämän jälkeen tunnelma muuttuu yhtäkkiä hyvin intensiiviseksi, eikä kankaalla enää koeta yhtään pitkästyttävää hetkeä. Tarantino osaa rakentaa todella taitavasti jännitystä, minkä osoittivat mm. Inglourious Basterdsin kohtaukset ranskalaisella maitotilalla sekä kohtaaminen tavernan kellarissa, kauas näistä ei jää myöskään Django Unchainedin illallinen Calvin Candien luona. Pienessä tilassa syntyvä jännitys onkin The Hateful Eightin vahvuus, sitä olisin suonut nähtävän elokuvassa enemmänkin.

Kuten jo Django Unchainedissa, tässäkin Tarantinon tyyli tuntuu turhan itsetietoiselta. Hän tuntuu rakastavan turhan paljon ”omaa ääntään” ja kertoo tarinaa niin laveasti, että unohtaa yleisönsä. Olen ollut jo pitkään sitä mieltä, että mikäli elokuva ylittää kestollaan 120min, on jokaisen yli menevän minuutin oltava perusteltuja. The Hateful Eightin heikkous onkin sama kuin Django Unchainedissa: lähes kolmetuntinen kesto. Molemmissa elokuvissa on paljon tiivistämisen varaa ja mikäli näistä molemmista leikattaisiin puolituntia pois, voisi käsissä olla moderneja mestariteoksia. Verrattuna Djangoon, Hateful Eightissä tylsät osiot olivat alussa, joten elokuvasta jäi parempi maku hyvin rakennetun lopun myötä.

Siinä missä Django Unchainedissa katsojan ärsytyskynnystä koeteltiin nigger-sanan hokemisella, The Hateful Eightissa samassa tarkoituksessa käytetään miehen sukupuolielimiä. Tarantino viskelee kikkelivitsejä ja eräässä kohtauksessa kuvainnollisesti ”isoa, mustaa kullia” hierotaan oikein katsojan naamaan. Vaikka olenkin sopimattoman huumorin ystävä, mielestäni Tarantinon kikkelivitsit jäivät hieman löysiksi.

The Hateful Eightin näyttelijäkaarti on kauttaaltaan pätevää sakkia, joskin osa heistä ei pääse oikeuksiinsa. Aina mainio Tim Roth tekee todella ärsyttävän, jopa huonon, roolisuorituksen comic reliefin kaltaisena engelsmannina. Myöskin Michael Madsen jää jotenkin laimeaksi lasten cowboy-naamiaisasussaan. Elokuvan jälkipuoliskolla jännityksen kasvaessa näyttelijäsuoritukset tuntuvat parantuvan silmissä, esimerkiksi Jennifer Jason Leighin esittämä Daisy Domergue muuttuu koomisesta hahmosta hyytävän maaniseksi mitä pidemmälle elokuva etenee. Walton Goggins ja Kurt Russell ovat miehiä, joita sietäisi nähdä valkokankaalla enemmänkin.

Daisy Domerguen hahmo muuttuu sitä viehättävämmäksi, mitä enemmän ihmisiä tapetaan.
Daisy Domergue (Jennifer Jason Leigh) muuttuu sitä viehättävämmäksi, mitä enemmän ihmisiä tapetaan.

Erityismaininnan ansaitsee Ennio Morriconen säveltämä score-musiikki. Tämä on ollut Tarantinolta oikea ratkaisu, sillä Django Unchainedissa keston lisäksi heikkoa oli elokuvaan sopimaton soundtrack.

Tarantino on sanonut tekevänsä vain kymmenen elokuvaa, joista The Hateful Eight oli kahdeksas. Toivon hartaasti, että mies ehtii vielä uusiutua ennen viimeistä elokuvaansa, tai ainakin löytää Sally Menken veroisen leikkaajan, joka ymmärtää tiivistämisen päälle. Sally Menke oli leikkaaja, joka leikkasi kaikki Tarantinon elokuvat, kunnes kuoli lämpöhalvaukseen vuonna 2010. Inglourious Basterds jäi hänen viimeiseksi Tarantinon elokuvakseen.

Kannattaa katsoa myös MoonTv:n keskusteluohjelma elokuvasta.