”Katsoisit sinäkin oikeita elokuvia.”

Tuo lause on syöpynyt mieleeni. Se osoitettiin minulle noin kymmenen vuotta sitten koskien elokuvamakuani. Olen kohdannut vuosien saatossa monesti arvostelua elokuvamakuani kohtaan, yleensä se on johtunut siitä, että katson mielummin Schwarzeneggerin edesottamuksia kasarilla kuin vaikkapa Kieslowskin väritrilogian. Itseään arvostava elokuvaharrastaja kun ei ilmeisesti saisi katsoa mitään moukkamaista, matalaotsaista väkivaltaviihdettä. Tai mikäli katsoo, ei ole vakavasti otettava elokuvaharrastaja.

Etenkin olen kohdannut suurta arvostelua ns. b-elokuvia kohtaan, joiden tunnusmerkkejä ovat pienestä budjetista johtuvat kirjavan eritasoiset näyttelijäsuoritukset, paikoitellen kepeä juonenkuljetus, graafinen väkivalta ja erikoistehosteet, jotka eivät aina olleet kovinkaan autenttisen näköisiä sekä monesti sovinistinen maailma, jossa naisen tehtävä on ainoastaan joko kuolla tai toimia seksiobjektina. Näissä elokuvissa käsiteltiin usein myös yhteiskunnallisia ongelmia ja arvosteltiin päättäjien toimia tavalla, joka puuttui valtavirran elokuvista. Harva normikuluttaja kuitenkaan näkee tätä b-elokuvalle ominaisen suttuisen pinnan alta.

Bad TastePitkän aikaa ainoita ”yleisesti hyväksyttyjä” b-elokuvia olivat paremmin Taru sormusten herrasta -elokuvien ohjaajana tunnetun Peter Jacksonin alkupään tuotannon elokuvat, kuten Bad Taste ja Braindead, sekä sittemmin mm. Hämähäkkimiehestä elokuvia tehtailleen Sam Raimin Evil Deadit. Sitten tuli Snakes on a Plane, Zombie Strippers ja läjä The Asylumin tuottamia elokuvia, joista varmaan tunnetuin on haihurrikaanielokuva Sharknado. Ja näin b-elokuvista tuli salonkikelpoisia. Yhtäkkiä b-elokuvien katsominen olikin arvostelun tuolla puolen, kunhan elokuvan mainostekstissä tai DVD:n kannessa luki selvästi, että kyseessä on b-elokuva.

Itse en kutsu näitä elokuvia roskaelokuviksi, sillä se olisi loukkaus roskaelokuvia kohtaan. Myös termin ’b-elokuva’ käyttöä on varottava, sillä näissä 2000-luvun tekeleissä on kyse paskan tekemisestä paskan takia.

B-elokuvien juuret ulottuvat hyvin kauas elokuvan historiaan ja parhaita b-elokuvantekijöitä on aina yhdistänyt se, etteivät he ole koskaan pitäneet itseään b-elokuvantekijöinä. He ovat tiedostaneet, että tekevät valtavirrasta poikkeavia teoksia, jotka eivät ole nauttineet yleistä arvostusta, mutta samalla he ovat uskoneet itseensä ja elokuviinsa. Nämä elokuvantekijät eivät ole koskaan tehneet lähtökohtaisesti huonoa elokuvaa, he ovat tehneet lähtökohdiltaan loistavia ja uraa uurtavia elokuvia, jotka ovat syystä tai toisesta valmistusprosessin aikana muuttuneet roskaelokuviksi. (Mikäli et tiedä yhtään mistä kirjoitan, tutustu pikaisesti William Castleen ja Ed Woodiin).

toxicToki jo 80-luvulla tehtiin tiedostaen roskaa. Lloyd Kaufmanin Troma Entertainment tarjoili oikein mainiota itsetietoista ja ajoittain nokkelaakin b-viihdettä. Ei myöskään sovi unohtaa Andy Sidarisin tuotantoa, jossa pääpaino oli nimenomaan typerissä juonenkäänteissä ja isoissa tisseissä. Näissä elokuvissa kuitenkin oli jotain, mitä 2000-luvun ”roskaelokuvissa” ei ole: sielu. Kaufman ja Sidaris ovat todennäköisesti tiedostaneet, etteivät heidän taitonsa tai ambitionsa riitä sen suurempaan elokuvataiteeseen, mutta he ovat tehneet elokuvia suurella sydämellä omalla, persoonallisella tavallaan.

Itse en löydä tämän päivän b-elokuvista minkäänlaista sydäntä. Niistä ei hehku lämpö, vaan pikemminkin kylmyys, joka johtuu olemattomasta tartuntapinnasta elokuvaan. Ne ottavat oman humoristisuutensa liian vakavasti, eivätkä tarjoa katsojalle mitään uutta. Ne eivät ravisuttele katsojia. Kyse taitaakin tänä päivänä olla enemmän markkinataloudesta ja rahan tekemisestä b-elokuvan varjolla, kuin palavasta halusta tehdä elokuvia.

Miksi minä tykkään vanhoista roskaelokuvista? Koska ne olivat rohkeita, häikäilemättömiä, jopa anarkistisia. Ne näyttivät keskisormea sovinnaisuudelle ja haistatti paskat valtavirtaelokuvalle. Niissä oli munaa. Se puuttuu niistä tämän päivän elokuvista, jotka väittävät olevansa roskaelokuvia. Erona on vain se, että salonkikelpoisuuden myötä kaikki särmät on hiottu pois. Enää ei pilkata vammaisia tai ylipainoisia, enää ei kutsuta naista huoraksi, enää ei natsikaan sano sieg heil. Nykyään ollaan vain poliittisesti korrekteja ja hauskuutetaan katsojaa eriskummallisilla ja hyvin tappavilla eläimillä.

Roskaelokuvat peilaavat hyvin nykyistä yhteiskuntaamme; munatonta menoa, missä kukaan ei uskalla sanoa todellista mielipidettään, koska joku voi pahoittaa siitä mielensä.

Kasarilla tehtiin paljon hyvää paskaa.
Kasarilla tehtiin paljon hyvää paskaa.

Suosittelen lämpimästi tutustumaan seuraaviin aiheeseen liittyviin teoksiin, mikäli ne eivät ole entuudestaan tuttuja – ne ovat ihan ”oikeita elokuvia”:

The Toxic Avenger (1984)

Hard Ticket to Hawaii (1987)

Street Trash (1987)

Raiders of Atlantis (1983)

Miami Connection (1987)