SCRATCHES: DIRECTROS CUT

Kehittäjä: Nucleosys, Julkaisija: Got Game Entertainment, Julkaistu: 20. 4. 2011
Saatavilla: PC

Yksinäinen auto ajaa vielä aamuhämärässä uinuvan metsän halki. Autio tie päättyy suuren rautaportin luo. Sen takana, verisen aamuruskon alla, kohoaa hylätty kartano. Se on ollut tyhjillään jo vuosia, mikä ei ole mikään ihme. Ei kun ottaa huomioon mitä siellä tapahtui…

scratches

Näin käynnistyy jo vuorten taa menneen Nucleosys firman kauhuseikkailu Scratches: Directors Cut. Pelin sankari on Michael Arthate, oman aikansa H. P. Lovecraftiksi tituleerattu aloitteleva kauhukirjailija. Miehen seuraava romaani on viittä vaille pulkassa, mutta järkevä loppu ei vain ota syntyäkseen. Kustantajan huohottaessa jo niskaan Arthate vuokraa itselleen Blackwoodin kartanon, josta uskoo jälleen tavoittavansa inspiraation. Kartanossa ei kuitenkaan ole kaikki aivan kohdallaan. Sähköt eivät toimi, vesi on poikki ja yön tullen kellarista alkaa kuulua kummia… Kirjallinen työ saa jäädä, kun kartanon vähitellen avautuvat salaisuudet kietovat kirjailijan pauloihinsa. Mitä Blackwoodin perheelle todella tapahtui, ja mitä talossa tapahtuu edelleen?

Pelin tapahtumat etenevät hauskasti pelin sisäisen kellon mukaan. Aina kun Arthate on löytänyt oleellisen määrän esineitä ja tiedonjyviä menneistä tapahtumista kartanon ainoa toimiva kello nytkähtää tunnilla eteenpäin. Ajan kuluminen avaa uusia toimintamahdollisuuksia, kuten puhelimella soittamisen. Lyhyiden, ihan mukiinmenevästi näyteltyjen keskusteluiden jälkeen on yleensä vähän viisaampi, ja tietää mitä etsiä tai tehdä seuraavaksi. Välillä seisovasta kellosta oli harmiakin, kun tekemättä jäänyt juttu esti kelloa etenemästä ja minua soveltamasta keksimääni ratkaisua koska kirjailija itse ei ollut vielä hoksannut sitä.

Kouriintuntuvasti etenevä aika tuo kuitenkin pienen mutta hyvin tuntuvan lisän pelin tunnelmaan, joka olisi jo ilman sitäkin aivan omaa luokkaansa. Yksityiskohtaiset, tavaran täyttämät huoneet tekevät Blackwoodin kartanosta todella asutunoloisen paikan. Se miten lähes jokaista talosta löytyvää esinettä, taulua ja ikkunasta avautuvaa maisemaa pystyy erikseen käpälöimään ja ihmettelemään, ansaitsee erityismaininnan. Peliin eläytymistä auttaa kummasti kun pelatessaan tuntee kulkevansa todellisessa talossa pikaisesti kyhättyjen lavasteiden sijaan.

Vahva immersio lisää myös kauhun tunnetta. Kun yö alkaa laskeutua, alkaa tosissaan toivoa että mukaan tarttuneeseen tavaramäärään lukeutuisi edes yksi pyssy. Scratches ei luota säikyttelytemppuihin, vaikka niitäkin nähdään muutama, vaan hetki hetkeltä painostavammaksi käyvään tunnelmaan. Öisillä käytävillä kuuluvat äänet saavat epäröimään jokaista askelta. Aidonoloisia ympäristöjä vahvistavat vähäeleinen, taustalla pysyvä musiikki sekä hyvin kirjoitettu ja mielenkiintoinen tarina, joka aukeaa löydetyistä päiväkirjoista ja kirjeistä. Voin myöntää että Scratches tarjosi, vai pitäisikö sanoa aiheutti, syvimmät väristykset mitä olen hetkeen kokenut, mutta minähän nyt olenkin toisaalta jänishousu.

Myönnän etten ole ikänäni läpäissyt yhtäkään seikkailupeliä turvautumatta läpipeluuohjeisiin, enkä säästynyt tälläkään kertaa. Kartanoa tutkiessa saa olla todella tarkkana, sillä tarpeelliset esineet hukkuvat helposti niihin aikaisemmin kehumiini yltäkylläisiin taustoihin, etenkin kun muutamien tavaroiden kanssa hiiren pitää olla pikselintarkasti oikealla kohdalla ennen kuin kirjailija noteeraa sen. Joitakin esineitä en meinannut löytää edes ohjeiden avulla. Arvoitusten suhteen Scratches ei pääsääntöisesti horju logiikan kapealta polulta, mutta välillä maalaisjärki saa venyä äärimmilleen ja ylikin ennen kuin ratkaisu selviää, jos selviää. Itse en muutamassa paikassa edes tajunnut että jotakin olisi ollut tehtävissä, kun etsivä silmäni ei sattunut juuri sille nimenomaiselle millimetrille jossa olisi ollut jotain nähtävää. Näiden kahden tekijän ansiosta kartanossa kului tunti jos toinenkin päämäärättömässä harhailussa kun en kerta kaikkiaan tajunnut mitä minulta odotettiin. Pelissä on kyllä mukana vihjetoiminto joka saattaisi periaatteessa pelastaa tuollaisista tilanteista, mutta Arthaten muistivihkoon ilmestyvistä ”Kellariin on saatava valot” tason mietelmistä ei ole minkäänlaista käytännön hyötyä.

Turhat vihjeet ja itsepintaisesti kadoksissa pysyvät tavarat ärsyttävät, mutta eivät kuitenkaan pilaa kokemusta, sillä Scratchesin tarina on pätevin kauhujuttu mihin olen hetkeen törmännyt. Muutamassa illassa pelattu peli on juuri sopivan mittainen, ja runsaat kirjeet, päiväkirjat sekä lehtileikkeet luovat taitavasti ehyen ja vaikuttavan tarinan, jonka lukee välillä varsin pitkiksi venyvistä merkinnöistä huolimatta mielellään. Tekisikin mieli sanoa, etten niinkään pelannut peliä, vaan luin erinomaisen, interaktiivisen kauhujutun.

JUO KURAVETTÄ PÄÄLLE

Blackwoodin kartanon tarina ei kuitenkaan pääty tähän, sillä ohjaajan versioon kuuluu jatko-osa, The Last Visit. The Last Visit tapahtuu ajallisesti noin kaksikymmentä vuotta Scratchesin jälkeen. Entisestään ränsistynyt kartano ollaan aikeissa purkaa, ja paikalle lähetetään epäonninen reportteri kirjoittamaan juttua jälleen ajankohtaisiksi nousseista vanhoista huhuista. Michael Arthate ei ole suostunut kertomaan kellekään omista kokemuksistaan, joten lehtimiehen on pakko suunnata korkeimman omakätisesti ennen niin hienoon kartanoon, jonka yhdeksänkymmentäluvun villitsemät huligaanit ovat turmelleet tyystin.

Erinomaisen pääpelin jälkeen odotin innolla mitä Blackwoodin rappiotilasta saataisiin irti, mutta ikäväkseni jouduin pettymään. Pelaaja ei pääse enää kulkemaan muualla kuin etupihassa ja vain vähän yli puolessa kartanon huoneista, monet ovet kun ovat maagisesti juuttuneet kiinni ikiajoiksi, tiluksille ei pääse lainkaan. Ne huoneet joissa päästään käymään ovat autioita ja paljaita, suoraan sanoen melko tylsiä, vailla merkkiäkään siitä yksityiskohtaisuutta jolla Scratchesin ympäristö oli luoto.

Huoneiden paljaus näkyy myös inventaarion laajuudessa. Kun Scratchesissä mukaan tarttui kottikärryllinen avaimia ja muuta mukavaa, The Last Visitissä ei tarvitse löytää kuin tasan neljä tavaraa. Tämä puolestaan heijastuu älypähkinöiden määrään ja haasteeseen. Niitä ei ole.

Pelin vajavaisuudesta ei onneksi tarvitse kärsiä kauaa, sillä vihoviimeinen vierailu on juostu läpi alle tunnissa. Pelin lyhyyttä painottaa entisestään se, ettei mitään tutkita kuin silmämääräisesti. Arthate käsitteli ja ihmetteli lähestulkoon jokaista talosta löytämäänsä esinettä, mutta hutkiva reportterimme kommentoi vain harvoja ja valittuja kohteita. Toisaalta tämä on hyväkin, sillä lehtimiehen jokainen sisäinen ajatus on ääninäytelty. Lausujan suoritus on aivan kelvollinen, mutta jatkuva kevyt höpinä taittaa olemattomalta jännitykseltä sen vähänkin terän. Peli onnistuu tarjoamaan tasan yhden hyytävän hetken, eikä se kerta kaikkiaan riitä.

Kuten tarkkaavainen lukija arvaakin, on The Last Visit erinomaisen Scratchesin jälkeen melkoinen pettymys. En tahtoisi kuulostaa tarpeettoman ilkeältä, mutta en suoraan sanoen oikein ymmärrä miksi The Last Visit on oikein tehty. Sen ainoa virka tuntuisi olevan tarjota vaihtoehtoinen selitys kartanon tapahtumille, minkä olisi aivan hyvin voinut sisällyttää varsinaiseen peliin päivityksen muodossa. The Last Visit on täysin turhanaikainen mutta onneksi myös niin lyhyt, ettei siitä tarvitse kauaa kärsiä.