Viime joulun tienoilla keskustelin kaverini Juhan kanssa kirjoihin pohjautuvista elokuvista. Puhuimme konkretian tasolla siit\u00e4, kuinka eri elokuvat k\u00e4ytt\u00e4v\u00e4t l\u00e4hdemateriaaliaan: jotkut seuraavat kirjan tarinaa ja tapahtumia hyvin tarkasti, toiset elokuvat tuntuvat ottavan l\u00e4hdemateriaalista pelk\u00e4st\u00e4\u00e4n hahmojen nimet ja tarinan viitekehyksen. Juha heitti ilmoille ajatuksen, ett\u00e4 haluaisi n\u00e4hd\u00e4 elokuvan joka on totaalisen uskollinen l\u00e4hdemateriaalilleen, jolloin voisi katsoa elokuvaa ja samalla selata kirjaa, jossa jokainen asia ja repliikki on yksi yhteen elokuvan kanssa.<\/p>\n
Ymm\u00e4rr\u00e4n ajatuksen t\u00e4m\u00e4n toiveen takana, mutta se ei ole t\u00e4ysin ongelmaton. P\u00e4invastoin.<\/p>\n
\u2234<\/p>\n
Kirja kertoo, elokuva n\u00e4ytt\u00e4\u00e4<\/strong><\/p>\n Kirja ja elokuva ovat hyvin erilaisia taideteoksia. Selkein ja helpoiten havaittava seikka on tietysti niiden erot kulutusmuotona, mik\u00e4 k\u00e4tkee sis\u00e4lleen my\u00f6s ongelman ytimen. Sek\u00e4 kirjassa ett\u00e4 elokuvassa kerronta perustuu enemm\u00e4n tai v\u00e4hemm\u00e4n Aristoteleen runousopiin<\/a> ja siksi molempien tarinalliset rakenteet muistuttavat toisiaan. Merkitt\u00e4vin ero on kuitenkin siin\u00e4, ett\u00e4 kirja nojaa lukijansa mielikuvitukseen, kun taas elokuvan on n\u00e4ytett\u00e4v\u00e4 katsojalle asioita konkreettisesti. Kirjassa esimerkiksi voidaan menn\u00e4 aivan toisella tavalla hahmojen p\u00e4\u00e4n sis\u00e4\u00e4n kuin elokuvassa. Lukijalle voidaan kertoa pienell\u00e4 sivulauseella merkitt\u00e4vi\u00e4 asioita hahmojen taustoista, motiiveista tai mielentilasta, eik\u00e4 se h\u00e4iritse ollenkaan, vaan tuntuu luonnolliselta osalta tarinankerrontaa. My\u00f6s ilmi\u00f6iden ja tapahtumien spekulointi sivukaupalla ei tuota lukijalle ongelmaa, olettaen tekstin olevan johdonmukaista ja hyvin kirjoitettua. Mutta kuinka esitt\u00e4\u00e4 t\u00e4llaista elokuvassa?<\/p>\n ”N\u00e4yt\u00e4<\/em>, \u00e4l\u00e4 kerro”<\/em> on hyv\u00e4 ohjenuora elokuvantekij\u00e4lle. Elokuvassa kyse on asioista joita katsoja n\u00e4kee, eli toiminnasta, ei siit\u00e4 ett\u00e4 katsojalle kerrotaan dialogin tai kertoja\u00e4\u00e4nen avulla mit\u00e4 hahmot tuntevat – tai mit\u00e4 katsojan tulisi tuntea. T\u00e4st\u00e4 syyst\u00e4 mist\u00e4 tahansa kirjasta totaalisen uskollisesti tehty elokuvasovitus olisi parhaimmillaankin hyvin puuduttavaa katsottavaa.<\/p>\n David Lynch<\/a> teki vuonna 1984 sovituksen<\/a> Frank Herbertin<\/a> scifi-klassikosta Dyyni<\/a><\/em>. Itse kirja sis\u00e4lt\u00e4\u00e4 hyvin paljon hahmojen sis\u00e4ist\u00e4 pohdintaa, tapahtumien spekulointia sek\u00e4 tulevien tekojen seurausten puntarointia.\u00a0 Lynch pysytteli suhteellisen uskollisena l\u00e4hdemateriaalilleen ja yritti tuoda n\u00e4it\u00e4 ajatuksia esiin kertomalla, ei n\u00e4ytt\u00e4m\u00e4ll\u00e4. Lopputuloksesta voidaan olla montaa mielt\u00e4:<\/p>\n