Totuus elokuvasta http://aavetaajuus.fi/totuuselokuvasta HIKISEN LEFFANÖRTIN TUNNUSTUKSET Sat, 05 May 2018 15:37:17 +0000 fi hourly 1 https://wordpress.org/?v=4.9.6 HIKISEN LEFFANÖRTIN TUNNUSTUKSET Totuus elokuvasta HIKISEN LEFFANÖRTIN TUNNUSTUKSET Totuus elokuvasta http://aavetaajuus.fi/totuuselokuvasta/wp-content/plugins/powerpress/rss_default.jpg http://aavetaajuus.fi/totuuselokuvasta Kohti Cannesia 2018 http://aavetaajuus.fi/totuuselokuvasta/2018/05/05/kohti-cannesia-2018/ http://aavetaajuus.fi/totuuselokuvasta/2018/05/05/kohti-cannesia-2018/#respond Sat, 05 May 2018 14:44:25 +0000 http://aavetaajuus.fi/totuuselokuvasta/?p=707 Reilu vuosi sitten kirjoitin suurimmasta unelmastani; siitä että haluaisin tehdä elokuvia työkseni. Nyt on aika palata aiheen pariin, sillä koen olevani askeleen lähempänä unelmani toteutumista.

Vuosi sitten olimme juuri päättäneet Congratulations! You Have a New Match! -lyhytelokuvan kuvaukset ja uskoin sen toimivan hyvänä proof of concept -videona mahdollista, samasta aiheesta tehtyä pitkää elokuvaa varten. Congratulations! You Have a New Match! valittiin tämän vuoden Cannesin elokuvajuhlien ohjelmistoon ja olen matkaamassa kyseiseen tapahtumaan proof of concept -video mukanani. Proof of concept vain ei ole tästä elokuvasta tai edes sama tarina.

Tämän vuoden helmikuussa kuvasimme Kouvolan lähistöllä Iitissä lähes parinkymmenen asteen pakkasessa kaksi päivää proof of concept -videota post-apokalyptiseen toimintaelokuvaan. Pienen budjetin indie-tuotannolle olosuhteet olivat haastavat paitsi pakkasen myös valaistuksen osalta. Kuvasimme kaiken täysin luonnonvalossa ja siksi talvipäivän rajalliset tunnit määräsivät kuvauspäivien keston. Vaikka kiire tuli, saimme kuvattua kaiken haluamamme yllättävän pienillä kompromisseilla, ottaen huomioon että resurssimme olivat tällaiseen tuotantoon lievästi sanottuna rajalliset.

Last Tears of the Frozen North on ydintuhon jälkeiseen maailmaan sijoittuva kostotarina, josta haluan ohjata pitkän elokuvan. Vaikka tarinaa on järkeistetty niin, ettei sen tekeminen vaadi useita miljoonia, tarvitsemme tuotantoon rahoittajia, yhteistyökumppaneita, levittäjiä sekä mahdollisesti toisen tuotantoyhtiön tai pari jakamaan taloudellista vastuuta. Tästä syystä suuntaan Cannesiin, mistä esim. supersankarielokuva Rendelin tuotanto sai potkua muutama vuosi sitten. Onnekseni omassa projektissani mentorina toimii Rendelin primus motor ja ohjaaja Jesse Haaja.

Mitä seuraavaksi tapahtuu?

Proof of concept -video

Cannesia varten tärkein asia on proof of concept -video, joka on paras työkalu tulevan tuotannon esittelyyn. Käsikirjoituksesta ehkä selviää tarina ja mitä elokuvassa tapahtuu, mutta video konkretisoi elokuvan tunnelman ja visuaalisen ilmeen.

Meillä on nyt viisiminuuttinen video, joka käsittää käsikirjoituksen kaksi ensimmäistä kohtausta. Tämän lisäksi olemme leikanneet samasta materiaalista minuutin mittaisen teaser-henkisen videon, joka kertoo saman tarinan typistettynä.

Tiimimme koostuu elokuva-alan ammattilaisista, jotka ovat työstäneet proof of concept -videota talkoohengessä kuvauksista jälkituotantoon, sillä vielä tässä vaiheessa minulla ei ole rahaa maksaa palkkaa. Tämä video on siinä mielessä tekijöilleen sijoitus tulevaisuuteen, että pitkän elokuvan tuotannon toteutuessa ja kun meillä on oikeasti rahaa, pestaamme alusta asti mukana olleet ihmiset mukaan.

Käsikirjoitus

Myös elokuvan käsikirjoituksen ensimmäisen version tulisi olla valmis Cannesiin mennessä. Suurin haaste henkilökohtaisella tasolla tässä on ollut se, että käsikirjoituksen tulisi olla kirjoitettu englanniksi. Kirjoittaminen englanniksi on huomattavasti hitaampaa ja kuormittavampaa kuin suomeksi ja siksi kirjoitustyö on edennyt hitaasti. Ja faktahan on se, ettei englanninkielinen käsikirjoitus ehtinyt valmistua Cannesiin mennessä.

Käsikirjoituksen lisäksi tarinasta on oltava tiivistelmät: sivun mittainen synopsis sekä hieman laajempi treatment, joka avaa tarinan kohtaustasolla. Nämä ovat onneksi pian valmiit ja hiottu. Toivon että ne riittävät tässä vaiheessa.

Markkinointimateriaali

Vaikka proof of concept -video ja käsikirjoitus ovat tärkein osa uuden elokuvan markkinointia, se ei riitä. Tarvitaan myös visuaalisesti houkuttelevia julisteita ja esitteitä, joissa kaikki oleellinen löytyy pähkinänkuoressa. Ja vaikka kaikki tämä olisikin kunnossa, ei sillä ole mitään merkitystä, ellen saa elokuvaani oikeille ihmisille näytille.

Meiltä löytyykin jo kahdeksansivuinen prosyyri, joka esittelee tiiviissä paketissa elokuvan idean, tuotantosuunnitelman sekä tekijät.

Cannes määrittelee hyvin pitkälle tuotannon etenemistä ja etenkin kuvausaikatauluja. Mikäli kaikki menee nappiin ja löydämme kiinnostuneita yhteistyökumppaneita, tarkoittaa se sitä että heti Cannesin jälkeen aloitetaan tuotannon suunnittelu ihan tosissaan – pitää löytää oikeat näyttelijät rooleihin, työryhmän jäsenet, kuvauslokaatiot, suunnitella käytännön asiat niin kuvauksissa kuin ennen ja jälkeen niitä, suunnitella ja rakentaa lavasteet, puvustus, rekvisiitta jne. Mutta se on sen ajan murhe, nyt laitan kaiken keskittymiseni Cannesiin – lähtöön on enää muutama päivä. Palaan asiaan kun on taas jotain kerrottavaa.

Voit seurata Last Tears of the Frozen Northin tuotannon etenemistä myös Facebookissa.

Kuvat: Mikko Hovi

]]>
http://aavetaajuus.fi/totuuselokuvasta/2018/05/05/kohti-cannesia-2018/feed/ 0
Kansallisaarteen uudet vaatteet: Tuntematon sotilas (2017) http://aavetaajuus.fi/totuuselokuvasta/2017/10/26/kansallisaarteen-uudet-vaatteet-tuntematon-sotilas-2017/ http://aavetaajuus.fi/totuuselokuvasta/2017/10/26/kansallisaarteen-uudet-vaatteet-tuntematon-sotilas-2017/#respond Thu, 26 Oct 2017 14:49:53 +0000 http://aavetaajuus.fi/totuuselokuvasta/?p=699 !! HUOMIO !!

Sisältää pieniä paljastuksia elokuvasta Tuntematon sotilas (2017)

 

Ohjaaja Aku Louhimiehen Tuntematon sotilas saa ensi-iltansa huomenna 27.10.2017. Elokuva on ollut tapetilla koko tuotantonsa ajan erinäisistä syistä. Pitkän kuvausrupeaman aikana mm. Hietasena nähtävä Aku Hirviniemi sairastui työuupumukseen, uutisoitiin tuotannossa harjoittelijoina toimineiden rankoista kokemuksista ja heinäkuussa 2017 Vekaranjärvellä sattui ikävä onnettomuus, kun 58-vuotias avustajan toiminut mies jäi vetämiensä hevoskärryjen alle ja myöhemmin kuoli saamiinsa vammoihin.

Louhimiehen elokuva pohjautuu vuonna 2000 ilmestyneeseen Sotaromaaniin, joka on alkuperäinen, lyhentämätön versio Tuntemattomasta sotilaasta. Tuo teos joutui aikoinaan kustantajan toimesta sensuurin kouriin ja siitä poistettiin alatyylisiä vitsejä ja kiroilua sekä uskontoa ja armeijan päällystöä koskevaa kritiikkiä. Muutokset loivensivat kirjan alkuperäistä sodan vastaista sanomaa.

Yli seitsemän miljoonan euron budjetti tekee Louhimiehen Tuntemattomasta sotilaasta Suomen historian kalleimman elokuvatuotannon. Suomalaiseen tapaan kun joku tekee jotain näin isoa, se herättää myös negatiivista vastakaikua. Jo ennen ilmestymistään elokuva on saanut osakseen kritiikkiä etenkin elokuvaan kiinnitetyistä Putous-näyttelijöistä ja nousipa sieltä täältä kysymys: onko uusi Tuntematon todellakin tarpeen?

Louhimies on lähtenyt tekemään täysin omanlaistaan ja omannäköistään elokuvaa ja ottaa enemmän vapauksia lähdemateriaalista kuin Edvin Laineen ja Rauni Mollbergin versiot. Linnan materiaali on kokenut pieniä muutoksia sieltä täältä ja joitakin ikonisia kohtauksia puuttuu kokonaan. Louhimiehen Määttä, Rahikainen ja Lehto eivät seiso kovennettua, eikä Hietanen kaipaa krapulaansa suolaista silakkaa. Onpa uuteen Tuntemattomaan kirjoitettu sekaan myös uusia, kotirintamalle sijoittuvia kohtauksia.

Selkein ero aikaisempiin filmatisointeihin on se, että Louhimies on nostanut Rokan sivuhenkilöstä tarinan keskiöön ja kertoo Tuntemattoman tarinaa hänen kauttaan. Kotirintaman oloja tuodaankin esille pääasiassa Karjalankannakselle sijoittuvissa kohtauksissa Rokan ja hänen vaimonsa Lyytin kautta sekä sota-ajan Helsinkiin sijoittuvissa kohtauksissa, joissa seurataan Kariluotoa. Rokan kotitilalle sijoittuvat kohtaukset jättävät selkeästi Kariluodon kohtaukset varjoonsa ja etäisiksi.

Linnan Tuntematon sotilas on ennen kaikkea konekiväätikomppanian tarina, mutta sitä Louhimiehen Tuntematon ei ole. Rokkaan keskittyminen vie tilaa muilta komppanian miehiltä ja aikaisemmin merkittävämmissä rooleissa olleet Hietanen ja Lahtinen ovat nyt huomattavasti pienemmässä osassa, samoin Koskela. Tällä kertaa Lahtinen ei purnaa niin kuin aikaisemmin ja vaikka Määttä on useassa kohtauksessa läsnä, tuntuu kuin hahmosta olisi tehty tuppisuu. Lehdollakin tuntuu olevan vain muutama pakollinen kohtaus. Hahmona Rahikainen on kokenut suurimman muutoksen: nyt hän on vain ruumiita ryöstelevä opportunisti, jolta puuttuu pilke silmäkulmasta.

Toisaalta on täysin ymmärrettävää ettei Louhimies ole halunnut lähteä sisällyttämään kaikkia kirjan tapahtumia uskollisesti elokuvaan ja näin tekemään toisintoa Laineen ja Mollbergin elokuvista. Kuten kaksi aikaisempaa versiota, myös uusi Tuntematon on aikansa kuva ja käsittelee aihettaan siitä kulmasta, jota sopii odottaa vuonna 2017 ilmestyvältä sotaelokuvalta. Sodan kamaluus ja vaikutukset yksittäisten sotilaisen psyykeeseen kuvataan hienommin kuin missään aikaisemmin näkemässäni kotimaisessa sotaelokuvassa. Vaikka pidän Louhimiehen lähestymiskulmasta, jäin siltikin kaipaamaan uskollisempaa otetta lähdemateriaalia kohtaan.

Näyttelijätyö on kauttaaltaan hyvää, paikoitellen jopa loistavaa. Aina loistava Eero Aho toimii hyvin Rokan roolissa, mutta itselleni suurin yllättäjä oli Jussi Vatanen, joka tekee loistavan suorituksen vaatimattomana Koskelana. Myös Hannes Suominen tekee todella hyvää jälkeä hilpeänä ja poikamaisen innokkaana Vanhalana.

Pidin todella paljon siitä, että näyttelijät ovat onnistuneet löytämään tutuista hahmoista uusia puolia, eivätkä tunnu vanhan toistiolta. Uudet tulkinnat tuovat mukanaan elokuvaan myös realismia. Etenkin näytteljätyöstä tämän tunnistaa Louhimiehen elokuvaksi; karikatyyrimäisyyttä on käännetty pienemmälle ja synkistelyä isommalle.

Uusista tulkinnoista pidin eniten Samuli Vauramon Lammiosta, joka on aikaisemmin esitetty tärkeilevänä ja jopa vittumaisena esimiehenä. Nyt Lammio on vain autoritäärinen johtaja, joka lukee YlPalvO:a kuin piru Raamattua. Hän on sisäistänyt armeijan kurin ehdoitta ja vaatii sitä muiltakin. Lammio ei ole kusipää, hän on vain vaativa johtaja. Ollessaan napit vastakkain Rokan kanssa Lammio käyttää rankomista viimeisenä keinona, kun mikään muu ei enää näytä auttavan. Tämä on ollut hieno oivallus tekijöiltä ja se tekee Lammiosta samaistuttavamman hahmon kuin aikaisemmin. Jopa niin samaistuttavan, että tunnistin Lammiosta itseni omalta varusmiespalvelusajaltani.

Teknisenä suorituksena Tuntematon sotilas on kotimaisen elokuvan taidonnäyte. Se näyttää, kuulostaa ja tuntuu aivan helvetin hyvältä. Elokuvan kuvanneen Mika Orasmaan jälki on kaunista katseltavaa ja se täyttää kaikki kansainväliset kriteerit. Uudessa Tuntemattomassa sota tuntuu sodalta ja taistelut on hyvin kuvattu. Ne ovat selkeitä, mutta samalla niistä välittyy sodan  kaoottisuus.

Tämä Tuntematon tuntuukin paljon realistisemmalta ja omaan silmään historialliset faktat kaluston sekä varustuksen suhteen tuntuvat olevan enemmän kohdillaan kuin aikaisemmin.

Heti ensi alkuun elokuvan nähtyäni olin pöllämystynyt, koska eihän Louhimiehen Tuntematon sotilas ollut Tuntematon sotilas, vaan Rokan tarina, joka vain sijoittui Tuntemattoman sotilaan tapahtumiin. Syy alkujärkytykseeni juontui siitä, että kirja on tullut luettua tarkasti ja elokuvat nähty useampaan kertaan. Samalla tajusin, että Tuntemattomasta oli muodostunut minulle salakavalasti pyhä teos, kansallisaarre johon ei tulisi kajota kuin äärimmäistä kunnioitusta ja uskollisuutta noudattaen.

Sulateltuani näkemääni päivän verran, hyväksyin Louhimiehen näkemyksen ja ymmärsin paremmin mitä hänen tekemillä muutoksilla lopulta ajettiin takaa. Tuntemattomallaan Louhimies raottaa ovea suomalaisuuden kipukohtien ytimeen, joista ei edelleenkään juuri puhuta. Rokan ja Lyytin hamojen muutoksen kautta kuvataan hienosti sitä, kuinka sota vaikutti rintamalla palvelleiden miesten lisäksi myös heidän perheisiinsä ja traumatisoi kokonaista kansakuntaa. Kohtauksessa, jossa Rokka palaa takaisin kotitilalleen, voi aistia yhden sukupolven kantaman taakan, joka tahtomatta ja vaivihkaa siirtyy seuraavalle  sukupolvelle.

Vaikka olisinkin halunnut nähdä lähdeteokselle uskollisemman elokuvan, tekijöiden ottama riski näkökulman muuttamisessa kannatti. Rokasta kertova Tuntematon on elokuvallisesti eheämpi teos kuin Laineen ja Mollbergin näkemykset, ja rehellisesti sanottuna tässä on paras Tuntemattoman sotilaan filmatisointi tähän päivään mennessä. Hieno suoritus Louhimieheltä ja koko työryhmältä.

Aiheeseen liittyen annan kirjasuositukseksi historiantutkija Ville Kivimäen väitöskirjasta laajennetun opuksen Murtuneet mielet (WSOY 2013), joka käsittelee suomalaisten sotilaiden henkisiä vammoja, niiden syntymekanismeja, oireita, hoitoa ja seurauksia.

 

Kuvat: Tuntematon sotilas (2017, ohj. Aku Louhimies, Elokuvaosakeyhtiö Suomi 2017 Oy).

]]>
http://aavetaajuus.fi/totuuselokuvasta/2017/10/26/kansallisaarteen-uudet-vaatteet-tuntematon-sotilas-2017/feed/ 0
Koston liekit roihuavat Mikkelissä: Rendel (2017) http://aavetaajuus.fi/totuuselokuvasta/2017/09/27/koston-liekit-roihuavat-mikkelissa-rendel-2017/ http://aavetaajuus.fi/totuuselokuvasta/2017/09/27/koston-liekit-roihuavat-mikkelissa-rendel-2017/#respond Wed, 27 Sep 2017 19:10:57 +0000 http://aavetaajuus.fi/totuuselokuvasta/?p=681 Tällä hetkellä kotimaisen elokuvakentän epäilemättä puhutuin ja kiistellyin teos on Suomen ensimmäinen koko illan supersankarielokuva Rendel. Indie-tuotantona, ilman Suomen Elokuvasäätiön tukea syntynyt elokuva on saanut kriitikoiden keskuudessa ristiriitaisen vastaanoton; tähtiä annetaan yhdestä viiteen, osa kriitikoista perustelee mielipiteitään asiallisesti, toiset kaivavat kritiikkiä jopa valkokankaalla nähtävästä hammasrivistöstä. Olipa elokuvasta mitä mieltä tahansa, Rendelistä oli kasvanut ilmiö jo ennen ensi-iltaansa.

Elokuvan ohjaaja ja primus motor, Jesse Haaja, on ollut vahvasti esillä mediassa ja kertonut avoimesti intohimoprojektistaan, joka tuli henkilökohtaisesti kalliiksi: uupumus vei miehen lähelle burnoutia ja myös avioliitto kariutui, nyt niskassa painaa iso laina ja perseessä on pelko, tuottaako elokuva edes omiaan takaisin. Rohkeaa toimintaa, joku voisi väittää tällaista avoimmuutta typeräksi, mutta kukaan ei voi kiistää, etteikö Haajalla olisi munaa.

Rendel (Kris Gummerus) on antisankari, joka sabotoi Mikkelin alamaailmaa pyörittävän rikollisorganisaatio VALA:n bisneksiä ja siinä samalla ajaa sitä vääjäämättömään henkilöstöpulaan. Vallankahvassa kiinni ovat Erola (Matti Onnismaa) sekä Marsalkka (Aake Kalliala), mutta likaista kenttätyötä hoitaa Erolan oma poika Rotikka (Rami Rusinen) apunaan lihaksiksi palkattu Lahtaaja (Renne Korppila). VALA on julkisivultaan lääkeyhtiö, joka on kehittänyt uuden kehitysmaihin lähetettävän NH25-rokotteen, eikä arvatenkaan rokote ole sitä mitä julkisuudessa väitetään.

Supersankarielokuvana Rendel vertautuu automaattisesti muihin saman genren elokuviin. Mikäli vertailukohtana pidetään pelkästään Marvelin ja DC:n supersankarielokuvia, erottuu Rendel tästä porukasta selkeästi synkän ja väkivaltaisen otteensa ansiosta. Heti elokuvan alussa katsojalle tulee selväksi, että turpaan tulee ja lujaa. Rendelin väkivalta on suoraa ja brutaalia, sellaista mitä sietäisi odottaa vaikkapa Marvelin Tuomarilta.

Toimintaa onkin elokuvassa hyvin paljon, omaan makuuni jopa liian paljon. Vaikka näin komeaa toimintaa ei ole aikaisemmin kotimaisessa elokuvassa nähty, sen teho olisi säilynyt paremmin, mikäli toimintaa olisi käytetty hieman säästeliäämmin. Jatkuva nujakointi ja toisiaan seuraavat toimintakohtaukset alkoivat leffan edetessä tuntua toistolta ja aloin kaivata enemmän suvantokohtia ja juonenkehittelyä.

Juoni onkin Rendelin heikkous. Se on lopulta aika yhdentekevä ja ehkä turhankin sarjakuvamainen, kun sitä vertaa elokuvan muuten verrattaen realistiseen otteeseen. Toisaalta ohutta tarinaa kompensoi rullaava kerronta ja se, että valkokankaalla nähtävät tapahtuvat viihdyttävät. Esikoisohjaajaksi Haaja ohjaa hyvin sujuvaa viihdettä.

Sen minkä elokuva menettää tarinassa, se voittaa huumorissa. Suomalainen hirtehishuumori onkin Rendelin suola ja se tuo ajoittain mieleen jopa parhaan koskaan Suomessa tehdyn rikossarjan, Raidin. Nauran todella harvoin ääneen elokuvia katsoessa, mutta Rendel sai kuitenkin tämän aikaan parikin kertaa. Huumoria revitään paitsi synkistä tapahtumista, myös hahmojen henkilökemioista. Parasta antia ovat ehdottomasti Rami Rusisen ja Renne Korppilan yhteiset hetket, sekä Sami Huhtalan ja Marko Pesosen näyttelemä idioottikaksikko.

Yksi elokuvan yllättävimpiä asioita, jota trailerin perusteella ei suoraan näe, on sen onnistunut roolitus. Matti Onnismaan ja Aake Kallialan kaltaisilta konkareilta voi odottaa nappisuorituksia, mutta Rendel pitää sisällään suorituksia, jotka sietäisivät saada enemmän huomiota. Rendeliä näyttelevä Kris Gummerus puhaltaa rooliinsa lämpöä ja herkkyyttä Rämöön, mieheen joka lopulta muuttuu elokuvan nimihenkilöksi. Etenkin hahmon kannalta käänteen tekevässä kohtauksessa Gummeruksen suoritus on todella vahva ja täynnä tunnetta. Myös Renne Korppila yllättää positiivisesti jurona Lahtaajana, jonka turhautuminen amatöörimäisiin rikollispuuhastelijoihin tuntuu aidolta. Myös monessa muussa sivuosassa nähdään hienoja suorituksia, mutta Rendelin todelliseksi tähdeksi nousee Rami Rusinen, joka tekee hienon roolin itsestään epävarmana Rotikkana, joka tavoittelee samaan aikaan miestensä kunnioitusta ja isänsä hyväksyntää molemmissa enemmän tai vähemmän epäonnistuen.

Tekniseltä puolelta Rendelistä ensimmäisenä silmille hyppää kuvaus. Nimittäin se on aivan perkeleen komeaa katseltavaa. Valaisussa vastavärien käyttö ja ylilyöty valaistus varjoineen ja vahvoine kontrasteineen toimii tällaisessa sarjakuvaelokuvassa todella hyvin ja luo oikeanlaista tunnelmaa. Elokuvan kuvanneen Tero Saikkosen visuaalinen silmä on ison maailman luokkaa ja välillä Rendeliä katsoessa tuntuu kuin edessä pyörisi isompikin Hollywood-elokuva.

Siksi onkin harmi, että teknisen suorituksen toinen puoli, äänet, eivät ole tasapainossa kuvan kanssa. Etenkin toimintakohtausten foley-äänet särähtävät korvaan, kun jokainen lyöntiääni on samasta muotista ja vieläpä niin överinä, että se tuntuu välillä jopa tahattoman koomiselta. Äänitehosteiden puolella olisi saanut pitää realistisempaa linjaa. Kuitenkin plussaa on annettava äänimiksaukselle, sillä Rendel ei kärsi kotimaisten elokuvien helmasynnistä; kerrankin kaikki repliikit kuuluvat selkeästi ja niistä saa vaivatta selvää.

Rakenteellisesti Rendel olisi kaivannut tiivistämistä tai ainakin hieman toisenlaista rytmitystä elokuvan loppupuolella. Pitkä toimintakohtausten jatkumo tuntuu jopa hieman pakotetulta, koska elokuvassa on niin monta pahishahmoa, joiden on saatava selkään ennen lopputekstejä. Irralliselta tuntuvat myös ulkomaalaiset palkkasotilaat, jotka karikatyyrimäisyydessään olivat erittäin viihdyttäviä, joskin hieman ristiriidassa Rendelin suomalaisiin hahmoihin verrattaessa. Näistä etenkin Johnny Vivashin esittämä Radek olisi ansainnut enemmän ruutuaikaa, etenkin koska hahmo esitellään katsojalle eräänlaisena vastavoimana Rendelille.

Mutta mitä jää viivan alle?

Puutteistaan huolimatta Rendel jää selkeästi plussan puolelle. Vaikka tekijöiden kunnianhimon takia se tuntuu kurkottavan korkeammalle kuin minne lopulta ylttää, on se enemmän kuin osiensa summa. Jo pelkästään se, että Suomessa on tehty tällainen elokuva – ja vieläpä Elokuvasäätiön tukikoneiston ulkopuolella – on hämmästyttävä suoritus!

Rendelin sisimmässä sykkii iso sydän. Siitä huokuu tekijöidensä rakkaus projektia kohtaan, mikä tekee siitä sympaattisen ja kaikessa brutaaliudessaan myös lämpimän elokuvan. Rendel voidaan hyvin niputtaa yhteen muiden kotimaisten genre-elokuvien, ja etenkin genre-esikoisohjausten, joukkoon Jadesoturin ja Iron Skyn kanssa.

Toivon todella, että Rendel löytää yleisönsä, eikä jää pelkäksi kotimaisen elokuvahistorian kuriositeetiksi. Siinä missä Rendeliä verrataan Batmaniin, The Punisheriin ja muihin ison maailman elokuviin, muut suomalaiset elokuvantekijät tekevät elokuvia, joita voi verrata ainoastaan muihin suomalaisiin tuotantoihin – näin kärjistetysti.

Kenellekään kotimaista elokuvakenttää seuraavalle ei varmasti tule yllätyksenä, että Rendelinkin takaa löytyy Black Lion Pictures, yhtiö joka tuo tasaiseen tahtiin erilaisia kotimaisia elokuvia teattereihin (mm. Bunny the Killer Thing ja Samurai Rauni Reposaarelainen). Tällaista kotimaisen elokuvakentän monimuotoisuutta tulee tukea ja jo pelkästään siksi toivon Rendelin menestyvän taloudellisesti. Sillä katson mielummin Rendelin uudestaan, kuin 90% Marvelin ja DC:n tasapaksuista, muovisista, hengettömistä ja kaavamaisiksi laskelmoiduista rahastuskoneista. Viva la Rendel!

]]>
http://aavetaajuus.fi/totuuselokuvasta/2017/09/27/koston-liekit-roihuavat-mikkelissa-rendel-2017/feed/ 0
Avoin kirje Arnold Schwarzeneggerille http://aavetaajuus.fi/totuuselokuvasta/2017/07/30/avoin-kirje-arnold-schwarzeneggerille/ http://aavetaajuus.fi/totuuselokuvasta/2017/07/30/avoin-kirje-arnold-schwarzeneggerille/#respond Sun, 30 Jul 2017 03:54:25 +0000 http://aavetaajuus.fi/totuuselokuvasta/?p=674 Hei Arnold,

Ensinnäkin haluan onnitella sinua kunnioitettavan 70 ikävuoden saavuttamisesta ja siitä, että olet edelleen käsittämättömässä kunnossa. Harva jaksaa puskea vielä eläkeiässä samalla höyryllä eteenpäin kuin sinä. Se on mielestäni uskomatonta ja ihailtavaa.

Toiseksi haluan kertoa kuinka paljon ihailen sinua. Nimittäin aivan perkeleesti.

Jo ala-asteella olit suuri idolini. Muistan kuinka eräänä keväisenä iltana katselin tv:stä silmä kovana Commandoa ja samalla opin mitä on olla valkoinen, lihaa syövä heteromies: tärkeintä maailmassa on tehdä sellaisia valintoja, jotka itse kokee oikeiksi ja tietää toimivansa hyvien periaatteiden mukaisesti, vaikka siinä sivussa se vaatisi satojen ihmisten hengen. Tärkeää ovat myös isot ja öljytyt lihakset. Niiden eteen edelleen huhkin salilla viikottain, mutta kehitykseni on säälittävää sinuun verrattuna.

Kasvoin elokuviesi parissa ja ennen peruskoulun päättymistä osasin Predatorin vuorosanat paremmin kuin kertotaulun. Edelleen saan kylmiäväreitä kun ajattelen kuinka pistit Dillonin ruotuun hyökättyänne sissien leiriin ja paljastit kusipää-Dillonin juonen.

Setäni seinällä oli komea juliste, jossa komeili sinun kasvosi sekä teksti ”juokse tai kuole”. En vielä tuolloin, kypsässä kuuden vuoden iässä, tajunnut tämän kehotuksen koskevan myös minua. Nykyään lenkkeilenkin lähes viikoittain pysyäkseni elossa. Tässä vaiheessa pakko todeta, että Juokse tai kuole ei ole iskevästä nimestään huolimatta erityisen iskevä elokuva. Sen viihdearvo on kuitenkin sen verran kohdillaan, että menen katsomaan sen tänään syntymäpäiväsi kunniaksi elokuvateatteri Orioniin. Se tekeekin jo toisen kerran kun näen kyseisen elokuvan tämän vuoden puolella.

Ja tiedoksesi, että Tuomionpäivänä 29.8.1997 katsoin heti aamusta Terminator 2:n ennen kuin menin suorittamaan yläasteen työelämääntutustumistani Kuokkalan Kotipizzaan, sillä mikäli Tuomionpäivä todellakin koittaisi, haluaisin että T2 olisi viimeinen näkemäni elokuva. Hyvä ettei Skynet koskaan saavuttanut tietoisuutta, sillä moni hyvä asia olisi jäänyt tapahtumatta niin sinulle kuin minullekin.

Kun ryhdyit Kalifornian kuvernööriksi, olin todella harmissani, koska tiesin sen olevan jonkinlainen päätepiste elokuvaurallesi. Vasta myöhemmin tajusin politikon urasi arvon. Onkin ollut hienoa nähdä kuinka merkittävä mielipidevaikuttaja sinusta on tullut. Kun muut päättäjät uhraavat kotiplaneettaamme markkinatalouden alttarilla, sinä taistelet heitä vastaan. Ihailen kuinka olet tehnyt hartiavoimin töitä ympäristönsuojelun ja kasvissyönnin puolesta. Maailma tarvitsee enemmän idealisteja, jotka pelkän puhumisen sijaan myös käärivät hihat ja tarttuvat lapioon. Jos joku, niin sinä olet todellinen Kapteeni Planeetta!

Mutta mikä tärkeintä, olen oppinut sinulta tärkeitä periaatteita, joiden mukaan pyrin elämään joka päivä. Olet inspiroinut minua omalla polullani etenkin sen suhteen, että itseensä pitää luottaa ja ettei koskaan saa luovuttaa. Mieleeni on jäänyt etenkin tarina ajalta jolloin vasta pyrit elokuvabisnekseen, kun tuottajat sanoivat sinulle, että näytät isojen lihastesi takia epämuodostuneelta ja kuuluisit valkokankaan sijaan sirkukseen. Mutta kuinka vähän he tiesivätkään! Sinusta tuli historian suurin toimintatähti juurikin esteettisesti täydellisen vartalosi ansiosta. Kasarin puolivälissä määrittelit millaiselta toimintatähden tulee näyttää: nykyään kaikki vindieselit ja dwaynejohnsonit pumppaavat salilla yötä päivää saavuttaakseen yhtä täydellisen kehon kuin sinulla. Sinä muutit elokuvateollisuutta pysyvästi!

Vaikka olet Conan, Terminaattori, John Matrix, Dutch ja monta muuta hienoa hahmoa, olet minulle ensisijaisesti menestyksen ruumiillistuma. Mitä tahansa elämäsi aikana oletkaan päättänyt saavuttaa, olet siinä myös onnistunut. Ensin olit voittamaton kehonrakentaja, sen jälkeen maailman suurin toimintatähti, ja väitän että mikäli Yhdysvaltojen perustuslakia muutettaisiin, sinä istuisit Valkoisessa talossa sen kiukuttelevan koulukiusaajan sijaan. Minulle sinä edustat ihailtavaa määrätietoisuutta ja tinkimätöntä asennetta. Juuri sitä, mitä minäkin haluan edustaa.

Kuusi sääntöäsi menestykseen toimiikin nykyään ohjenuoranani elämään. Kertaan nuo säännöt tasaisin väliajoin muistuttaakseni itselleni mikä on tärkeää elämässä.

Arnold, ilman sinua en olisi se ihminen joka tänä päivänä olen. Kiitos kaikesta ja hyvää syntymäpäivää!

 

Rakkaudella suurin ihailijasi,

Rauli

]]>
http://aavetaajuus.fi/totuuselokuvasta/2017/07/30/avoin-kirje-arnold-schwarzeneggerille/feed/ 0
358 x vittu: Sairaan kaunis maailma (1997) http://aavetaajuus.fi/totuuselokuvasta/2017/05/01/358-x-vittu-sairaan-kaunis-maailma-1997/ http://aavetaajuus.fi/totuuselokuvasta/2017/05/01/358-x-vittu-sairaan-kaunis-maailma-1997/#respond Mon, 01 May 2017 12:31:49 +0000 http://aavetaajuus.fi/totuuselokuvasta/?p=613 1.5.1997 klo 18.00. Istun Jyväskylän Finnkino Fantasian salissa 2 serkkuni Jonin vieressä. Tunnelma kahdella nuorella pojalla on odottava, sillä pian näkisimme elokuvan, josta olemme kuulleet hurjia juttuja. Sairaan kaunis maailma kertoo kahdesta, meitä vain pari vuotta vanhemmasta nuoresta, joiden elämä pyörii huumeiden ympärillä. Luvassa olisi väkivaltaa ja pöyristyttävä määrä kiroilua, josta paikallinen aviisi Keskisuomalainenkin oli osannut varoittaa. Valot salissa himmenevät ja elokuvaa edeltänyt trailer-show päättyy…vittu, nyt se alkaa!

Ippe (Joonas Bragge) ja Papu (Arttu Kapulainen) ovat 90-luvun lopun Helsingissä asuvia 15-vuotiaita kaveruksia, joiden elämä pyörii huumausaineiden ympärillä. Päivisin poltellaan pilveä, mutta juhlatunnelma saavutetaan kemikaaleilla. Rahat tähän harrastukseen hankitaan hakemalla jälleenmyyntiarvolla varustettuja hyödykkeitä kaupasta ja viemällä pankkikortteja pahaa-aavistamattomilta mummoilta. Päänvaivaa tuottaa kaksikon vähemmän mukava diileri, Kalle (Ilkka Koivula), jolle Ippe ja Papu ovat velkaa vitusti tonnia. Kuitatakseen velat nuorukaiset suunnistavat Tukholmaan hakeakseen Kallelle lastin LSD:tä. Matkaan tulee kuitenkin mutkia, kun Ipen ja kuvioihin ilmestyneen Mian (Pihla Penttinen) välille alkaa syntyä orastava ja hauras suhde.

Vaikka Sairaan kaunis maailma pyörii vahvasti huumeiden ympärillä, se ei loppujen lopuksi kerro päihteistä. Tarinassa on kyse vaikutuksille alttiiden nuorten selviytymisestä elämän karikoissa, aivan kuten edellisessä varteenotettavassa suomalaisessa sukupolvikuvauksessa Täältä tullaan, elämä! (1980). Sairaan kaunis maailma on elämänmakuinen urbaani nuorisoelokuva, jollaisia Suomessa tehdään aivan liian vähän. Elokuvassa hienointa onkin se, että se todellakin kertoo millaista elämä on, kun nuori on tehnyt omat valintansa, jotka eivät ole menneet aivan nappiin. Minua on aina kiinnostanut tällaiset vähemmän iloiset ja riemukkaat kasvutarinat, jotka tosin valitettavan usein luisuvat korniuden ja tragikoomisuuden puolelle. Sairaan kaunis maailma on herkän ja hienovaraisen tulkintansa ansiosta erinomainen tyylilajinsa edustaja. Se seuraa päähenkilöitään elämän rajapinnassa tarkkaillen sortumatta saarnaamaan päihteiden vaaroista, vaikka elokuvan loppuratkaisua myös sellaisena voidaan pitääkin.

Uskottavan Sairaan kauniista maailmasta tekee erinomaiset näyttelijäsuoritukset. Etenkin elokuvaa kannatteleva kaksikko, Joonas Bragge ja Arttu Kapulainen, tekevät todella uskottavat suoritukset ilman häivähdystäkään ylinäyttelemisestä. Nuoret lupaukset olivat molemmat hahmojensa tavoin vasta 15-vuotiaita elokuvan kuvausten aikana, Pihla Penttinenkin vasta 17-vuotias.

Bragge oli kiinnitetty elokuviin Rukajärven tie (1999) ja Häjyt (1999), mutta jouduttuaan keväällä 1998 vakavaan liikenneonnettomuuteen, hän luopui rooleista. Molemmissa elokuvissa Braggelle kaavailluissa rooleissa nähdään Kapulainen, joka nähtiin pian myös sivuosassa mainiossa itähelsinkiläisistä pikkurikollisista kertovassa Bad Luck Lovessa (2000). Seuraavaksi Kapulainen tullaan näkemään Aku Louhimiehen ohjaamassa Tuntemattomassa Sotilaassa (2017) sotamies Suden roolissa. Ipen rooli jäi Braggen ensimmäiseksi ja viimeiseksi valkokankaalla, ja hän vetäytyi julkisuudesta. Pihla Penttinen työskentelee edelleen näyttelijänä.

Sairaan kauniin maailman antagonistina, diileri-Kallena nähtävä Ilkka Koivula tekee myös hyvin energisen suorituksen, joka huokuu pahuutta. Vaikka Koivula tulisi tekemään mitä rooleja tahansa, hän tulee aina olemaan minulle ensisijaisesti Sairaan kauniin maailman Kalle. Hänen suorituksensa on sen verran väkevä, että se on alitajuisesti innoittanut minua omissa projekteissani. Vaikka hahmot ovatkin erilaisia, Koivulan suoritus toimi pohjana Näädän hahmolle omassa elokuvassani Rasvainen tiistai (2014). Koivula itse teki Liljeroosin roolin Rasvaisessa tiistaissa.

Elokuva kuvaa monella tapaa hienosti aikaansa. Paitsi että se heijastelee ilmestymisajankohtansa tuntoja, se on myös audiovisuaalisesti lähempänä vuotta 1997 kuin yksikään toinen kotimainen elokuva. Visuaalisesti kuvaus muistuttaa ajoittain siltä, miltä monien nuorien elämässä tärkeää roolia näytelleet Music Television ja tuolloin ilmestynyt nuoriso- ja populaarikulttuurin makasiiniohjelma Jyrki näyttivät. Sääntöjä rikkova kuvaus ja leikkaus yhdistettynä rohkeaan ja hyvin runsaaseen värifilttereiden käyttöön tukee saumattomasti elokuvan kerrontaa. Nuorten hengittämä urbaani syke välittyy katsomoon vahvasti ja vangitsevasti. Kaikkien osa-alueiden kellontarkka yhteistyö tekee Sairaan kauniista maailmasta todellakin kauniin ja eheän teoksen. Ei siis ihme, että elokuva voitti vuoden 1998 Jussi-gaalassa parhaan elokuvan, parhaan kuvauksen (Harri Räty), parhaan leikkauksen (Kimmo Taavila) ja parhaan tuottajan (Mika Ritalahti) palkinnot.

Papu on jättänyt pikkuveljensä (Jyri Ojansivu) tutustumaan elämään Helsingin keskussa. Ippe-täti (Joonas Bragge) on Papun kanssa eri mieltä kasvatusmetodeista.

Ilmestyessään Sairaan kaunista maailmaa verrattiin rapakontakaiseen Larry Clarkin elokuvaan Kids (1995). Ihmekkös tuo, sillä molemmat elokuvat kuvaavat oman aikansa nuorten arkea, ja nimenomaan sitä nuoruuden nurjaa puolta. Sairaan kaunis maailma taitaakin olla ensimmäinen kuvaus suomalaisesta rave-sukupolvesta, jolle pilven polttaminen tai bilehuumeiden käyttö ei automaattisesti lyönyt otsaan narkkarin leimaa. Näissä elokuvissa tärkeää ei ole juoni tai se mitä elokuvassa näemme tapahtuvan, vaan mielentila ja se mitä hahmot todellisuudessa kokevat. 2010-luvun amerikkalaiseksi vastineeksi nostaisin Harmony Korinen aliarvostetun mestariteoksen Spring Breakers (2012), joka ennen kaikkea kuvaa sitä maailmaa ja mielentilaa, jossa Z-sukupolvi elää. Sairaan kaunis maailma teki saman einespizzoilla ja Gameboylla kasvatetulle Y-sukupolvelle Suomessa.

Herää kysymys: missä ovat elokuvat, jotka kertovat millaista nuorison elämä on 2010-luvun Suomessa?

Palataan ajassa kaksikymmentä vuotta taaksepäin. 1.5.1997 noin klo 18.35 kaksi hiljaista esiteiniä kävelee ulos elokuvateatterista Jyväskeskuksen takapihalle, jonne Finnkino Fantasian uloskäynnit johdattavat kaikki asiakkaansa. Takana on elokuva, joka on mullistanut kaksikon käsitystä elokuvasta ikuisiksi ajoiksi. Sairaan kaunis maailma on upea ja puhutteleva kokemus. Tämä välähdys helsinkiläisnuorten elämästä tuntuu samanaikaisesti pelottavalta, mutta myös hyvin kiehtova. Olemme molemmat innoissamme. Elokuvan maailma on saanut meistä vahvan otteen, vittua sinkoilee ympäriinsä niin ettei mitään rajaa. Olemme molemmat sitä mieltä, että Sairaan kaunis maailma on paras koskaan tehty kotimainen elokuva.

Ja nyt kaksikymmentä vuotta myöhemmin olemme molemmat edelleen samaa mieltä.

Loppuun on pakko mainita, että nyt keväällä 2017 ilmestyy Saana Katilan esikoisromaani Maanalaiset tanssivat aamuisin. Tämä kirja kuvaa juurikin 90-luvun lopun rave-kulttuuria, sitä maailmaa josta Sairaan kauniin maailman kaltaiset tarinat kumpuavat. Itse olen jo oman kappaleeni ennakkotilannut, enkä malta odottaa kirjan ilmestymistä. Suosittelen tutustumaan projektiin.

]]>
http://aavetaajuus.fi/totuuselokuvasta/2017/05/01/358-x-vittu-sairaan-kaunis-maailma-1997/feed/ 0
Ghost in the Shell – menestystään parempi elokuva http://aavetaajuus.fi/totuuselokuvasta/2017/04/09/ghost-in-the-shell/ http://aavetaajuus.fi/totuuselokuvasta/2017/04/09/ghost-in-the-shell/#respond Sun, 09 Apr 2017 16:16:24 +0000 http://aavetaajuus.fi/totuuselokuvasta/?p=597 !! VAROITUS !!

Teksti sisältää pieniä juonipaljastuksia elokuvasta Ghost in the Shell.

Kaikki vuosituhannen taitteessa nuoruutensa eläneet länsimaalaiset ovat varmasti törmänneet Ghost in the Shell -anime-elokuvaan muodossa tai toisessa. Mikäli itse elokuva ei ole tuttu, varmasti siitä pätkiä käyttävä Wamdue Projectin King of My Castle -musiikkivideo sen sijaan on.

Ennen kuin näin alkuperäisen animen joskus 2000-luvun alkuvuosien RopeConissa, olin ehtinyt jo höyrähtää scifiin ja etenkin sen alagerneen: kyberpunkiin. Ghost in the Shell onkin hyvin tyylipuhdasta kyberpunkia sekä visuaaliselta ilmeeltään, että teemoiltaan; likaisessa lähitulevaisuuden suurkaupungissa kyberbuustatut yksilöt pohtivat olemassaolon ja ihmisyyden todellista luonnetta. Nämä ovat asioita, jotka puhuttelevat myös minua.

Olen aina sanonut, ettei kyberpunk-elokuvia ole tehty liikaa ja jo pelkästään siinä mielessä koen uuden Ghost in the Shellin enemmän kuin tervetulleeksi. Olen myös jonkin asteen fanipoika alkuperäiselle franchiselle ja etenkin vuoden 1995 animelle, joten seuraava teksti kannattaa lukea pienellä varauksella nämä seikat huomioon ottaen.

Ennakko-odotukset ja -asenteet

Ennakkotiedot kertoivat, että elokuva pohjautuisi Ghost in the Shell: Stand Alone Complex -animaatiosarjan toisen tuotantokauden juonikuvioihin. En ole katsonut Stand Alone Complexia jaksoakaan, joten tiedossa olsi minulle entuudestaan tuntematon juonikuvio. Traileri kuitenkin sisälsi monta tuttua elementtiä vuoden 1995 elokuvasta, mikä nostatti muutaman kysymysmerkin. Oletinkin näiden pätkien olevan mukana vain mielenkiinnon herättämiseksi, onhan alkuperäinen elokuva se kaikista tunnetuin teos tästä franchisesta. Trailerin perusteella elokuva näytti myös visuaaliselta ilmeeltään suht uskolliselta esikuvalleen, joskin dystooppisen tulevaisuuden nuhjuisuutta oli korvattu öisen kaupungin neonvalojen hehkulla.

Trailerin perusteella odotin aika tavanomainen toimintaelokuva, joka käyttää scifiä vain keinona tuoda valkokankaalle ”hienoja futuristisia elementtejä”. Koska kyseessä on myös ison budjetin tuotanto, oletin että siitä on riisuttu suurin osa alkuperäisen animen filosofisesta pohdinnasta ja juonessa keskityttäisiin enemmän vain muodostamaan aasinsiltoja toimintajaksojen välille, mikä on valitettavan yleistä tämän päivän Hollywoodissa.

Batou, kyberpunkin ruumiillistuma.

Mitä  elokuvan roolitukseen tulee, pääosaan Majuri Motoko Kusanagin rooliin kiinnitetty Scarlett Johansson ei saanut minussa aikaan riemunkiljahduksia. En tarkoita tällä nyt roolituksen aiheuttamia whitewashing-syytöksiä, vaan näytteljätärtä itseään. En pidä ScarJo’ta erityisen hyvänä näyttelijänä, mutta toisaalta kyberneettisen Majurin rooliin ScarJo’n ajoittain hieman puunaamainen näyttely voisi sopia. Myöskään aina kyberpunk-cooliuden ruumiillistumana pitämäni Batoun rooliin valittu, Game of Thronesissa Euron Greyjoyna nähty Pilou Asbæk ei herättänyt minussa suurempia tunteita. Sen sijaan näyttelijälistalla komeilleet nimet Takeshi Kitano sekä Michael Wincott herättivät minussa pientä innostusta.

Oletuksena lähdin siis katsomaan elokuvaa, joka tarjoaisi Ghost in the Shellin maailmaan sijoittuvaa kevyttä, mukafilosofista pohdintaa cgi-kyllästettyjen toimiintakohtausten välissä. Odotukseni olivat vähintäänkin maltilliset.

Ghost in the Shell (2017)

Ghost in the Shell alkaa hyvin samalla tavalla kuin alkuperäinen anime-elokuvakin; ensin näemme kuinka Majurin keinotekoinen vartalo kasataan, jonka jälkeen siirrytään pilvenpiirtäjän katolle, mistä majuri hyppää alas suorittamaan tehtävää. Tuttujen elementtien ja maltillisten odotusteni ansiosta Ghost in the Shell pääsi yllättämään heti alkumetreillä, visuaalisesti ja tunnelmaltaan elokuva oli nimenomaan Ghost in the Shelliä. Elokuvan edetessä mielikuvani ei päässyt muuttumaan, kerrankin valkokankaalta on tarjolla elokuva, joka on uskollinen lähdemateriaalilleen muutenkin kuin kontekstuaalisesti.

Ghost in the Shell on kaunista katseltavaa. Visuaalisesti elokuva on rakennettu taiten ja se on uskollinen alkuperäiselle elokuvalle myös nuhjuisuuden osalta. Alkuperäisen elokuvan ysäri-kyberpunk-estetiikka on hyvin vahvasti läsnä ja sen maailma on rakennettu aivan kuten vuoden 1995 animessa. Elokuvan maailma tuntuu aidolta, se on todellakin kehittynyt siihen pisteeseen, eikä kaikkea ole ”rakennettu uudestaan”, kuten hyvin monessa muussa 2010-luvun scifi-elokuvassa.

En  ole järin innoissani cgi-tehosteista, mutta lähes kokonaan green screeniä vasten kuvattu Ghost in the Shellissä tehosteilla on tarkoitus ja ne tukevat hienosti tarinankerrontaa olematta itsetarkoituksellista silmäkarkkia. Ainoana poikkeuksena lopun taistelu, jonka aikana nähdään kömpelö cgi-Majuri uhmaamassa fysiikanlakeja loikkiessaan luonnottoman kevyesti.

Sama pätee toimintaan. Olen kyllästynyt Hollywood-toimintaelokuvien loputtomilta tuntuviin toimintajaksoihin, joissa katsomoon ryöpytetään takaa-ajoa, ammuskelua ja isoja räjähdyksiä parhaimmillaan jopa yli puolen tunnin ajan ilman tuntuvaa tarkoitusta. Ghost in the Shellissä toiminta on maltillista ja sitä on juuri sen verran kuin tarinan kannalta on tarpeellista. Tämä osoittaa tyylitajua sekä ohjaajalta että studiopomoilta – onkin vaikea uskoa, että tämä on vasta toinen Rupert Sandersin pitkä ohjaustyö, etenkin kun ottaa huomioon herran debyyttiohjauksen olevan sellaista kuraa kuin Snow White and the Huntsman (2012). Kuten jo aikaisemmin mainitsin, nykyään tosi moni iso elokuva käyttää scifiä vain elementtinä, jotta saataisiin mielenkiintoisempia ja lennokkaampia toimintakohtauksia, Ghost in the Shell tekee tähän poikkeuksen.

Elokuva kuitenkin tuottaa pettymyksen juuri sillä osa-alueella, jota etukäteen osasin odottaakin: kerronnassa. Etenkin elokuvan alussa katsojaa pidetään kädestä kiinni ja sorrutaan monesti täysin turhaan selittelyyn, aivan kuin katsoja ei osaisi päätellä asioita itse. Alkuperäisen Ghost in the Shellin ihmisyyttä ja identiteettiä käsittelevä eksistentiaalinen pohdinta on tässä uudemmassa versiossa hyvin pintapuolista. Muutenkin tarinallisesti mennään todella mustavalkoisessa maailmassa, missä hyvät ovat hyviä ja pahat pahoja. Välillä tuntuukin, etteivät tekijät ole uskaltaneet lähteä tutkimaan Ghost in the Shellin sisintä peläten ettei katsoja pysy kärryillä.

Roolituksen suhteen näytän varovaista peukkua. ScarJo on näyttelijäkaartin heikoin lenkki, jonka huonoryhtinen ja tönkkö preesens pisti silmään. Toisaalta hänen suorituksensa on riittävä, mutta vain rimaa hipoen. Tämä onkin ikävä kontrasti loistavalle Pilou Asbækin Batoulle, joka tavoittaa animesta tutun Batoun ytimen, mutta tuo rooliin myös uutta herkkyyttä tulkinnallaan. Pilou Asbæk on rosoisen karismaattinen, aivan kuin Kiefer Sutherlandin coolimpi pikkuveli. Nautin suuresti myös Takeshi Kitanon suorituksesta, joka oli juuri niin tunteeton ja misantroopiaa huokuva kuin herralta voi odottaa. Elokuvan muut roolisuoritukset ovat enemmän tai vähemmän ”ihan ok” -tasoa. Harmillista kyllä, Michael Wincott on alikäytetyssä roolissa vain elokuvan alussa.

Odotusten lunastus

Ghost in the Shell pääsi yllättämään ja jää selkeästi plussan puolelle. Tavanomaisesta scifi-räiskimisestä ei ole tietoakaan, vaan nyt mentiin vahvasti tarina edellä. Harmi, että tarina oli juuri niin yksinkertaistettu mitä odotinkin, ja Majurin sisäistä konfliktia lähestytään eri kulmasta, mikä mielestäni oli ikävän tavanomainen ratkaisu. Siinä missä vuoden 1995 anime pohtii sitä missä kohtaa ihminen loppuu ja robotti alkaa, live-action-versiossa keskitytään enemmänkin siihen kuka Majuri oli ennen kuin hänestä tuli kyborgi. Omasta mielestäni olisikin ollut mielenkiintoisempaa pohtia Majurin identiteettiä ja sitä kuka hän on nyt ja kuinka hänen identiteettinsä määrittyy tulevaisuudessa, kuin lähteä selvittämään hämärän peitossa olevaa menneisyyttä. Toki tällainen straight forward kostotarina varmasti uppoaa suureen yleisöön paremmin.

En ole nähnyt Stand Alone Complex -sarjaa, joten vertailupohjani lähdemateriaaliin on heikko. On kuitenkin todettava, että tämä elokuva muistutti muodoltaan todella paljon alkuperäistä animea. Mistään remakesta ei kuitenkaan voida puhua. Paremman vertailupohan saavuttamiseksi aion katsoa Stand Alone Complexin kokonaisuudessaan ennen live-action-version uudelleenkatselua. Ehkä palaan asiaan myös blogissani kunhan olen tämän suhteen hieman viisaampi.

Visuaalisesti Ghost in the Shell on upea ja edustaa hyvää makua ja tyylitajua. Elokuvan maailma on yksi parhaita ja uskottavimpia scifi-miljöitä joita olen elokuvissa nähnyt. Se oli kyberpunkia, se oli Ghost in the Shelliä ja se tuntui aidolta. Myös kuvaukselliset ratkaisut esim. slow motion -kuvien käytöstä toimintakohtauksissa olivat perusteltuja ja niitä käytettiin maltillisesti.

Kuitenkaa mistään mestariteoksestahan tässä ei ole kyse. Mikäli antaisin tälle jonkin arvosanan, se olisi vahva kolme ja puoli tähteä, fanipoikalisän kanssa neljä tähteä. Kaikki muu on mennyt nappiin, paitsi itse tarina ja pääosan roolitus. Olisin kaivannut tekijöiltä enemmän rohkeutta katsojien älyllisessä haastamisessa, vaikkapa vain samalla tavalla mitä Arrival teki. Ghost in the Shellillä olisi jo lähdemateriaalinsa ansiosta potentiaalia olla kaunis hybridi pohtivaa draamaa ja perseelle potkivaa toimintaa, mutta nyt se putoaa aika puhtaasti scifi-toimintaelokuvien loputtomaan laariin.

Jatko-osaa Ghost in the Shellille ei kuitenkaan kannata odottaa, sillä elokuva floppasi komeasti Amerikassa. Harmi, sillä tämä oli harvinaista herkkua, mitä haluaisin nähdä lisää. Nähtäväksi jää kuinka Ghost in the Shellin heikko menestys lippuluukuilla vaikuttaa kaavailtuun Akiran live-action-sovitukseen.

 

]]>
http://aavetaajuus.fi/totuuselokuvasta/2017/04/09/ghost-in-the-shell/feed/ 0
Kirjasta elokuvaksi: Väkivallan vihollinen http://aavetaajuus.fi/totuuselokuvasta/2017/03/21/kirjasta-elokuvaksi-vakivallan-vihollinen/ http://aavetaajuus.fi/totuuselokuvasta/2017/03/21/kirjasta-elokuvaksi-vakivallan-vihollinen/#respond Tue, 21 Mar 2017 15:34:33 +0000 http://aavetaajuus.fi/totuuselokuvasta/?p=506 Charles Bronson tunnetaan tiukan katseensa ja viiksiensä lisäksi klassikoista kuten Huuliharppukostaja (1968), 7 rohkeata miestä (1960) ja Likainen tusina (1967), mutta parhaiten hänet muistetaan Paul Kerseynä, omankädenoikeutta toteuttavana miehenä Väkivallan vihollinen -elokuvasarjasta (1974-1994).

Tässä tekstissä käsittelen Brian Garfieldin kirjoittamaa Väkivallan vihollinen -romaania sekä siitä tehtyä, Michael Winnerin ohjaamaa samannimistä elokuvasovitusta vuodelta 1974.

KIRJA: VÄKIVALLAN VIHOLLINEN

Karisto Oy 1975
Käännös: Ahti Laine

Brian Garfiel on Suomessa vähemmän tunnettu amerikkalainen kirjailija, joka kirjoitti ensimmäisen julkaistun kirjansa vasta kahdeksantoista vuoden ikäisenä. Hänen tuottelias uransa (yli 60 julkaistua romaania) voidaan katsoa sijoittuvan vuosien 1960-1990 väliin. Garfieldin kirjoista on tehty useita elokuvasovituksia, joista tunnetuin kantaa nimeä Väkivallan vihollinen.

Kirja kertoo Paul Benjaminista, newyorklaisesta kirjanpitäjästä, jonka vaimo ja tytär pahoinpidellään pahoin kolmen miehen tunkeuduttua heidän asuntoonsa. Hänen vaimonsa kuolee saamiinsa vammoihin ja tytär traumatisoituu pahasti vetäytyen kuoreensa. Paulin välit vävyynsä, Jackiin, tulehtuvat kun Jackin tapa suojella vaimoaan ei miellytä Paulia.

Tapahtumien seurauksena Paul kokee olonsa turvattomaksi ja mahdollisia hyökkääjiä vastaan hän tekee itselleen lyömäaseen sukkaan laitetusta kolikkorullasta. Pian sukalle tuleekin käyttöä, kun hänet yritetään ryöstää kotimatkalla. Taltutettuaan ryöstäjän Paul kokee voimakkaan, jopa seksuaalisen tunteen.

Paulissa alkaa herätä linkolalaisia ajatuksia ihmisarvosta, siitä kuinka vain harvalla ihmisellä on oikeus elää. Hän jopa päätyy johtopäätökseen, että hänen olisi pitänyt olla natsi 1930-40-lukujen Saksassa. Paulin mielestä väkivaltaan on vastattava väkivallalla.

Ives, Gregson & co. tilintarkastustoimisto, jossa Paul työskentelee, saa toimeksiannon Americon-yhtymältä: Americon on fuusioitumassa Jainchill Industriesin kanssa, ja Paulin on käytävä Jainchillin tilintarkastus läpi varmistaakseen kaiken olevan kunnossa. Paul saa työkomennuksen Tusconiin, Arizonaan, missä kirjanpidon läpikäyminen tapahtuu käytännössä. Tusconissa Paul hankkii aseen, jonka salakuljettaa mukanaan New Yorkiin.

Paul alkaa kierrellä Manhattanin syrjäkatuja etsien ongelmia. Hän tappaa ampumalla ryöstäjiä, jotka hyökkäävät hänen tai jonkun viattoman kimppuun. Hän jopa vuokraa auton ja parkkeeraa sen huonolle seudulle houkutellakseen puoleensa rikollisia ja järjestääkseen heille ansan. Tilanne päättyy siihen, että Paul ampuu kaksi 17-vuotiasta poikaa. Vaikka Paulia ahdistaa, eikä hän saa nukuttua, hän kokee tekonsa oikeutetuiksi.

Paul Benjaminin toteuttama ”omankädenoikeus” alkaa ajatustasolla levitä uutisoinnin myötä ja jalkautuu New Yorkin kaduille synnyttäen lisää rikollisiin kohdistuvia väkivallantekoja.

Kirja päättyy siihen, kun Paul tappaa kolme nuorta kujalla. Paikalle saapuu poliisi, joka tajutessaan kuka Paul on, ottaa lakin päästään ja kääntää selkänsä, jotta Paul pääsee pakenemaan paikalta.

ELOKUVA: VÄKIVALLAN VIHOLLINEN

Vain kaksi vuotta Garfieldin romaanin julkaisun jälkeen ilmestyi Michael Winnerin ohjaama elokuva-adaptaatio, joka niin ikään kantoi nimeä Väkivallan vihollinen (Death Wish, 1974). Pääosassa nähtiin tuolloin 52-vuotias Charles Bronson. Väkivallan vihollisessa elokuvadebyyttinsä teki myöhemmin suuren yleisön tietoisuuteen noussut Jeff Goldblum yhtenä Paulin perheen kotiin tunkeutuvana rikollisena.

Elokuvan alussa nähdään Paul Kersey vaimonsa, Joannan, kanssa lomalla Hawailla. Heidän rakkautensa kukoistaa ja kaikki on paremmin kuin hyvin. Mutta kaikki kiva loppuu aikanaan, joten Kerseyt palaavat takaisin New Yorkin ruuhkaiseen ja hektiseen arkeen.

Eräänä päivänä Joannan ja Carolin (Paulin ja Joannan aikuinen tytär) palatessa ruokaostoksilta kolme miestä seuraa heitä kotiin asti. He tunkeutuvat asuntoon sisään, pahoinpitelevät Joannan ja raiskaavat Carolin. Sairaalassa Joanna kuolee vammoihinsa ja tapauksen johdosta Carol vetäytyy kuoreensa.

Paulin naapurusto alkaa vaikuttaa turvattomalta ja todistettuaan kotitalonsa vieressä tapahtuvan öisen automurron, Paul hakee pankista kolikkorullan, josta tekee aseen laittamalla rullan sukkaan.

Paul työskentelee arkkitehtitoimistossa, joka haluaisi lähettää Paulin työmatkalle Tusconiin, Arizonaan, mutta Paul haluaa vielä pohtia asiaa, koska joutuisi jättämään traumatisoituneen tyttärensä liian pitkäksi aikaa. Kun Carolin mies, Jack, kertoo Paulille psykiatrin sanoneen, että Carolin parantumiselle on tärkeää eliminoida kaikki elementit jotka muistuttavat tapahtuneesta (eli Paul ei saisi nähdä tytärtään), alkaa Paulia vituttaa. Viimeinen niitti on ryöstöyritys Paulin kotimatkalla, joka päättyy kolikkosukan osuessa ryöstäjää naamaan ja tämän paetessa paikalta. Paul päättää ottaa Tusconin keikan vastaan.

Tusconissa Paul käy tutustumassa asiakkaansa, Ames Jainchillin, omistamaan tonttiin ja osoittaa ammattitaitoaan suunnittelemalla asuinalueen, joka on enemmän kuin Jainchill oli toivonut. Jainchill vie Paulin myös ampumaradalle, missä Paul osoittautuu todella tarkaksi ampujaksi. Paul saakin Janichillilta läksiäislahjaksi .32-kaliiperin revolverin, jonka Paul kuljettaa salaa New Yorkiin.

Paulin palatessa kotiin posti on tuonut hänen ja Joannan lomakuvat Hawailta. Tämä saa Paulin lähtemään öisille Manhattanin kaduille Jainchillilta saama revolveri mukanaan. Vaeltelu alkaa tuottaa tulosta ja yö toisensa jälkeen Paul hankkituu ongelmiin tappaen kylmäverisesti rikollisia, jotka kohdistavat toimenpiteitään joko häneen tai sivullisiin.

Poliisi alkaa kiinnostua .32-kaliiperisella pistoolilla tehdyistä murhista, joissa uhreina on aina poliisin tuntemia rikollisia. Tutkintaa johtava komisario Frank Ochoa antaa myös lausunnon medialle, joka tekee kiimassa juttuja New Yorkin katuja puhdistavasta Kostajasta.

Paulin jakaessa omankädenoikeutta yksi ryöstöä yrittävistä miehistä onnistuu viiltämään häntä selkään. Paulin jäljille päässyt virkavalta tekee hänen asuntoonsa kotietsinnän ja löytää roskiksesta verisen paperin. Ochoa olettaa Kerseyn olevan Kostaja, mutta syyttäjä ei halua Kerseytä pidätettävän, sillä kaupungin rikostilastot ovat laskeneet hurjasti. Ochoa päätyykin vain pelottelemaan Kerseytä nimettömällä puhelulla.

Paulia poliisin ahdistelu ei kuitenkaan hetkauta ja hän suuntaa jälleen öisille kaduille ampumaan rosvoja naamaan ja selkään. Paul kuitenkin saa luodin jalkaansa erään ryöstäjän pyssystä. Ryöstäjä pakenee nilkuttava vanhaukko Kersey perässään. Tilanne päätyy kaksikon kohtaamiseen, mutta haavoittunut Kersey menettää tajuntansa.

Kersey päätyy sairaalaan, missä tapaa Ochoan, jolla on hallussaan Kerseyn .32-kaliberinen revolveri. Ochoa haluaa tehdä Kerseyn kanssa sopimuksen: Kerseyn on lähdettävä pysyvästi New Yorkista ja Ochoa heittää .32:n jokeen.

Paul tarttuu tilaisuuteen ja muuttaa Chicagoon, mutta jo heti juna-asemalla törmää ongelmanuoriin. Elokuva loppuu pysätyskuvaan, jossa Kersey ampuu nuoria sormipyssyllä.

‍∴

EROJA JA YHTENEVÄISYYKSIÄ

Winnerin elokuva on kerronnaltaan yllättävän uskollinen lähdemateriaalille, mutta tietyt – mahdollisesti tiivistämisen piikkiin menevät – seikat muuttavat elokuvan sävyä aika paljon. Käsikirjoitusvaiheessa kirjan sisältö koki paljon pieniä muutoksia; mm. kirjanpitäjä Paul Benjaminista tuli arkkitehti Paul Kersey. Charles Bronsonin mielestä esimerkiksi Dustin Hoffman olisi sopinut paremmin kirjanpitäjäksi. Lopulta Winner suostutteli Bronsonin rooliin muuttamalla Kerseyn hahmon viriilimmäksi ja vaihtamalla ammattin arkkitehdiksi.

Myös Paulin vaimon nimi koki muutoksen Estheristä Joannaksi.

Päähenkilön nimen lisäksi myös ulkonäkö ei aivan täsmää:
”Hänen kellanpunainen tukkansa oli käymässä sangen harvaksi pään päältä. Poskia ja käsiä peittävät kesakot näyttivät lisääntyneen ja voimistuneen kummalliseksi makkaramaiseksi pinnaksi. Hänellä oli punainen ihopoimu silmiensä alla; hän näki veltot juonteet kasvoissaan ja kaulallaan, alkavan riippuvatsansa ja ihrapoimut pitkin kylkiään. Täysin valmis loppuun kulunut ruumis.” (s. 59)

Kirjassa Paul Benjamin on toisen maailmansodan veteraani, joka toimi sodan aikana armeijan kirjanpitäjänä, kun taas elokuvan Paul Kersey toimi Korean sodassa lääkintämiehenä ja oli aseistakieltäytyjä.

Paulin vaimon ja tyttären kohtalot ovat aavistuksen eroavat: kirjassa heidät pahoinpidellään, elokuvassa vaimo pahoinpidellään ja tytär raiskataan. Tapahtumien seuraukset ovat kuitenkin hyvin lähellä toisiaan. Pienenä erona se, että kirjassa Carol ei tunnista tekijöitä poliisin tunnistuskuvien perusteella, kun elokuvassa hän ei käy katsomassa kuvia laisinkaan.

Kirjassa komisario Ochoa on pienessä roolissa, oikeastaan vain lehtiartikkelissa, jonka Paul lukee. Kirjassa ei myöskään kerrota poliisin työskentelytavoista Kostajan henkilöllisyyden selvittämiseksi, kun taas elokuvassa näytetään Ochoan toimintaa rikospaikalla sekä kuinka hän johtolankoja yhdistelemällä profiloi Kostajaa.

Sisällöllisesti merkittävimmät eroavaisuudet koskevat Tusconia ja kaikkea mikä siihen liittyy. Kirjassa Paulin yhtiön toimeksiantaja on Americon, kun taas elokuvassa Jainchill. Jainchill myös antaa Kerseylle aseen, kun taas Benjamin hankkii sen itse. Tusconin tapahtumista on leikattu pois myös Paulin käynti paikallisessa baarissa ja päätyminen toisen yksinäisen sielun kanssa samojen vällyjen väliin.

Teosten luonnetta ajatellen suurimpana muutoksena (Garfieldin suureksi pettymykseksi) kirjan väkivallan vastainen henki muuttui enemmän väkivaltaa ihannoivaksi. Vaikka mistään suoranaisesti väkivaltaa ihannoivasta elokuvasta ei voidakaan puhua, tappamisen vaikutukset päähenkilön psyykeeseen eivät välity elokuvassa aivan samalla tavalla kuin kirjassa. Kirjassa Paulista alkaa kuoriutua esiin psykoottisiakin piirteitä tappamisen muuttaessa häntä ihmisenä.

”[…]mutta tuo väkivallan vihainen hekuma oli todellista, hekumaa, jollaista useimmat ihmiset eivät olleet edes etäisesti maistaneet, eivätkä koskaan ymmärtäisi…” (s. 171)

Elokuvan Paul taas tuntuu välillä jopa nauttivan tappamisesta. Tämä on nähtävissä kohtauksessa, jossa Paul on työkaverinsa järjestämissä juhlissa, missä hän seisoo terassilla katsellen tyytyväisenä auringonlaskua ja Manhattanin ylle laskeutuvaa yötä; vuorokauden aikaa, jolloin on huono aika olla rikollinen.

Molempia teoksia silmälläpitäen huomionarvoista on, ettei Paul koskaan saa kostettua vaimonsa ja tyttärensä päälle käyneille miehille, vaan tappaa sen sijaan muita ihmisiä, jotka hänen mielestään ansaitsevat kuolla.

Sekä kirjaa että elokuvaa on pidetty yhteiskunnallisesti merkittävinä teoksina, koska ne kuvastavat 70-luvun alun amerikkalaisissa suurkaupungeissa eläneiden ihmisten pelkoja ja niistä kumpuavia väkivaltafantasioita. Brian Garfieldia innoitti kirjaan hänen omat kokemuksensa, kun hänen vaimoltaan vietiin käsilaukku ja hänen oma autonsa varastettiin. Garfield olisi halunnut ”ampua ne paskiaiset”, mutta sen sijaan hän kirjoitti Väkivallan vihollisen.

Koska Garfield koki elokuvasovituksen sivuttaneen hänen väkivallan vastaisen sanomansa, hän kirjoitti kirjalle jatko-osan, joka jatkoi Paul Benjaminin tarinaa. Kuoleman pyörteissä ilmestyi jo vuonna 1975. Myös tästä kirjasta on tehty elokuvasovitus: James Wanin ohjaama Death Sentence (2007), jonka pääosassa nähdään Kevin Bacon. Elokuva perustuu hyvin löyhästi kirjaan. Myös Winnerin ohjaama ja Bronsonin tähdittämä Väkivallan vihollinen II (1982) perustuu hyvin löyhästi kirjan jatko-osaan.

Winnerin Väkivallan vihollinen sai myöhemmin neljä jatko-osaa, joissa Bronson jatkoi Paul Kerseynä rikollisten teilaamista. Viimeistään jatko-osissa karsiutui pois kaikki Garfieldin kirjoittama kritiikki siitä, kuinka väkivalta vain synnyttää lisää väkivaltaa. Elokuvasta ja sen jatko-osista keskustellaan lyhyesti MoonTv:n Hikisten leffanörttien jaksossa, joka käsittelee Cannon Groupin elokuvia.

Väkivallan vihollisesta on myös tulossa remake, jonka tähän tietoon ohjaa Eli Roth ja siinä Paul Kerseytä näyttelee Bruce Willis.

 

]]>
http://aavetaajuus.fi/totuuselokuvasta/2017/03/21/kirjasta-elokuvaksi-vakivallan-vihollinen/feed/ 0
Unelma nimeltä elokuva http://aavetaajuus.fi/totuuselokuvasta/2017/03/02/unelma-nimelta-elokuva/ http://aavetaajuus.fi/totuuselokuvasta/2017/03/02/unelma-nimelta-elokuva/#respond Thu, 02 Mar 2017 14:45:49 +0000 http://aavetaajuus.fi/totuuselokuvasta/?p=487 Onko sinulla unelmia? Tai onko sinulla sitä yhtä unelmaa, jonka puolesta olisit valmis tekemään mitä tahansa? Mitä haluaisit tehdä elämälläsi?

Minulla on yksi suuri unelma ja se on elokuva. Tai paremminkin monta elokuvaa. Haluaisin tehdä – tarkemmin sanottuna käsikirjoittaa ja ohjata – elokuvia elääkseni. Mikään ei olisi siistimpää kuin herätä joka päivä todellisuuteen, missä ei tarvitsisi käydä ”oikeissa töissä” ansaitsemassa rahaa, jotta voisin tehdä vapaa-ajalla elokuvia.

Paras paikka maailmassa on setti. Kaikista siisteintä on nähdä kuinka käsikirjoitus ja esituotannossa tehdyt valmistelut muuttuvat näyttelijöiden kautta todellisuudeksi kameran tallentaessa hetken. Setissä tunnen eläväni, se on sitä mitä haluan oikeasti tehdä. Kuvata elokuvaa.

Kun muut suunnittelee lomareissuja ulkomaille, minä suunnittelen uutta lyhytelokuvaa. Rahaa molempiin sijoituskohteisiin menee suunnilleen saman verran. Mutten valita, koska se on oma valintani. Aion jatkaa valitsemallani tiellä kunnes lyön itseni läpi tai elämääni hiipii jokin elokuvaa suurempi intohimo.

Setissä. Apulaisohjaamassa amerikkalaisen Michael Hallin Stand Alone -lyhytelokuvaa helmikuussa 2017.
kuva: Pekka Lehtosaari

Tein ensimmäisen elokuvani 9-vuotiaana. Elokuvan nimi oli Headbangers ja siinä kaksi kovaa erikoisjoukkojen kommandoa pelastivat kidnapatun presidentin roistojen kynsistä. Nimi otettiin MTV:n Headbangers Ball -ohjelmasta, sillä luulimme sen tarkoittavan kallonmurskaajia, ja mikään ei ole kovempi kuin 9-vuotias joka murskaa kalloja! Vaikka Headbangersissa on helposti seurattava juoni, oli se enemmänkin kahden pikkupojan pyssyleikkiä kameran edessä. Vuosi oli 1993 ja siitä lähtien on edetty pienemmillä ja välillä vähän isommillakin askeleilla eteenpäin.

Jokaista elokuvaa tehdessä olen aina pyrkinyt kehittymään jollain osa-alueella. Yläasteikäisenä etenkin luovempien kamerakulmien ja kuvakokojen käyttö, vauhdikkaamman toiminnan kuvaaminen sekä uskottavampi rekvisiitta ja lavastus veivät minua eteenpäin. Sittemmin olen panostanut aina vain entistä enemmän tarinaan ja ohjaamiseen. Tuottajan ominaisuudessa olen hankkinut ympärilleni luovia ja lahjakkaita ihmisiä, jotka ovat ottaneet vastuun teknisestä toteutuksesta niin kuvauksissa kuin jälkituotannossakin.

Olen koulutukseltani tuottaja. Yksi suurimmista taidoistani onkin saada asioita tapahtumaan, oli kyse sitten niminäyttelijän pestaamisesta tai vaikka kuvauslupien hankkiminen johonkin ”kiellettyyn paikkaan”. Kaikki järjestyy.

En kuitenkaan työskentele alalla. Suurin ongelmani onkin se, että kävin kouluni Jyväskylässä ja muutin Helsinkiin vailla alan kontakteja. Jos minulla olisi käytössäni aikakone ja voisin käydä kertomassa yhden neuvon kymmenen vuotta nuoremmalle Raulille, se kuuluisi näin: nyt muutat heti Helsinkiin ja suoritat opintosi loppuun paikallisessa oppilaitoksessa. Tee mahdollisimman monta projektia ja kaikki työharjoittelut isoissa ja varteenotettavissa tuotannossa.

Muussa tapauksessa mahdollisuudet on rakennettava itse. Ja sillä polulla nyt ollaan.

Congratulations! You have a new match!
Kuvassa: näyttelijät Martti Nikamaa ja Emilia Jansson sekä kuvaaja Tero Saikkonen.

Moni elokuvatuotanto käynnistyy ns. proof of concept -videosta. Eli lyhyestä pätkästä, joka kertoo rahoittajille mistä elokuvassa on kyse, miltä se näyttää ja tuntuu. Se on lupaus elokuvasta, joka vain kaipaa rahoitusta valmistuakseen. Tavallaan pidän omia lyhytelokuviani proof of concept -videoina, tai ehkä jopa proof of talent -videoina.

Viime viikonloppuna kuvasimme kahden päivän ajan tulevaa lyhytelokuvaani, joka valmistuessaan tulee olemaan noin kymmenen minuutin pituinen. Se kantaa tällä hetkellä nimeä Congratulations! You have a new match! ja kertoo siitä todellisuudesta, missä sinkut elävät vuonna 2017. Luvassa ei ole hulvatonta tinder-treffikuvastoa, vaan nyt käsitellään sitä, mitä tinder-treffit, Netflix & chill ja kukasta kukkaan lentäminen tekee ihmisen sisimmälle. Tämä lyhytelokuva on vain pintaraapaisu aiheeseen, mutta minua kiinnostaa kovasti kertoa tarina kokonaisuudessan, esimerkiksi 80 minuutin mittaisessa audiovisuaalisessa paketissa. Sellaisen projektin käynnistämiseen ja rahoituskuvioiden selvittämiseen näen tämän lyhytelokuvan olevan täydellinen proof of concept.

Entä jos yksikään tuotantoyhtiö tai rahoittaja ei kiinnostu projektista? Tämä on asia, joka pelottaa minua suuresti: entä jos? Mutta toisaalta: mitä sitten? Olen laskenut, että tuon projektin voisi toteuttaa helposti alle kymmenellä tuhannella eurolla, mikäli kenellekään ei tarvitsisi maksaa palkkaa. Palkkakulujen jälkeen puhutaankin jo elokuvasta, jonka budjetti ilman markkinointia asettuu jonnekin viidenkymmenen ja sadantuhannen euron väliin. Se on aika paljon rahaa omasta mielestäni.

Mutta mikäli mikään muu ei auta, perustan vaikka oman tuotantoyhtiön ja hoidan rahoituksen sen kautta kuntoon. Jos en tähän elokuvaan, niin sitten johonkin toiseen. Minulla on mielessäni useampikin idea, jotka haluan palavasti toteuttaa. Esimerkiksi pitkä versio Rasvaisesta tiistaista, kirjoittamastani ja ohjaamastani lyhytelokuvasta, joka sai ensi-iltansa vuonna 2014. Katsokaa alta tuo lyhytelokuva ja ajatelkaa sen olevan vain elokuvan ensimmäinen näytös, eli tarina vasta alkaisi siitä mistä nyt lopputekstit käynnistyvät:

Töitä unelmien eteen on tehtävä. En ole saanut mitään helposti, vaan tehnyt hartiavoimin töitä omien unelmieni eteen. Välillä minut valtaa riittämättömyyden tunne, ja koen tietynlaista epäonnistumista elämässäni: olen kohta 34-vuotias, enkä ole edelleenkään saavuttanut mitään liikkuvan kuvan saralla.

Mutta vielä jonain päivänä työskentelen täyspäiväisesti elokuvien parissa. Jos jokin, niin se on varmaa. Tähän minut on saanut uskomaan suurin idolini, Arnold Schwarzenegger sekä hänen menestymisen kuusi sääntöä, joita noudattaen pyrin etenemään urallani.

]]>
http://aavetaajuus.fi/totuuselokuvasta/2017/03/02/unelma-nimelta-elokuva/feed/ 0
Katsaus elokuvavuoteen 2017 http://aavetaajuus.fi/totuuselokuvasta/2017/01/10/katsaus-elokuvavuoteen-2017/ http://aavetaajuus.fi/totuuselokuvasta/2017/01/10/katsaus-elokuvavuoteen-2017/#respond Tue, 10 Jan 2017 15:56:33 +0000 http://aavetaajuus.fi/totuuselokuvasta/?p=478 Vuosi 2016 ei ollut loppujen lopuksi kovin kaksinen elokuvavuosi, vaikka se pitikin sisällään myös muutamia oikein mainioita elokuvia, eikä näin tammikuusta käsin tutkailtuna vuosi 2017 näytä kokonaisuutena yhtään sen valoisammalta. Kuitenkin näköpiirissä on muutama mainitsemisen arvoinen tapaus:

John Wick: Chapter 2

Vuonna 2014 ilmestynyt John Wick yllätti minut todella positiivisesti. Elokuvassa Keanu Reevesin esittämä, eläkkeelle jäänyt ja normaalia elämää haikaileva palkkatappaja John Wick päätyy tappamaan venäläisiä mafiosoja ja siinä sivussa vähän muitakin. John Wick sisälsi makuuni sopivan fyysistä ja jopa brutaalia toimintaa, ja oli asenteeltaan sen verran anteeksipyytelemätön, että erottui edukseen nykypäivän munattomasta erikoistehostetoiminnasta.

Itse en jäänyt kaipaamaan elokuvalle tarinallisesti jatkoa ja valitettavasti Luku 2 näyttääkin paperilla perinteisen kehnolta jatko-osalta. Etenkin kun jatko-osan ohjaajana toimii Chad Stahelski, joka on aikaisemmin toiminut stunttina ja stunt-koordinaattorina. Tämä on hänen ohjausdebyyttinsä, mikäli apulaisohjaajan pestiä ensimmäisessä John Wickissä ei lasketa. Vaaranmerkit ovat ilmassa, mutta jään odottamaan elokuvaa avoimin mielin.

Ensi-ilta: 10.2.2017

Logan

Supersankarielokuvien osakkeet ovat olleet laskussa jo hyvän tovin, ainakin minun silmissäni. Nämä elokuvat toistavat samaa kaavaa ja tuppaavat olemaan aina vain tylsempiä kuin edeltäjänsä. Siksi vähänkin kaavaa rikkovat teokset herättävät vanhan sarjakuvadiggarin mielenkiinnon. Näin teki myös Old Man Logan -sarjakuvaan (ilmeisen löyhästi) perustuva Logan.

Elokuvan ohjaa James Mangold, jonka uralta löytyy sekä hittejä että huteja. Hän mm. vastasi edellisestä Wolverine-elokuvasta, joka mielestäni oli todella kehno teos, vaikkei päässytkään aivan X-Men Origins: Wolverinen tasolle. Haluan kuitenkin uskoa, että traileri lunastaa sen mitä lupaa.

Ensi-ilta: 3.3.2017

Ghost in the Shell

Olen aina sanonut, ettei kyberpunk-elokuvia ole koskaan liikaa, ja dystooppiseen lähitulevaisuuden Japaniin sijoittuva Ghost in the Shell edustaa juurikin tätä minulle hyvin rakasta scifin alagenreä. Japanilaisesta mangasta alkunsa saanut, maailmalla ehkä parhaiten vuoden 1995 anime-elokuvasta tunnettu Ghost in the Shell saa vuonna 2017 live-action-version. Ainakin trailerin perusteella luvassa on alkuperäisteokselle uskollista menoa, mikä on vain ja ainoastaan hyvä asia:

Elokuvan pääosassa majuri Motoko Kusanagina (elokuvassa pelkkä Majuri) nähdään Scarlett Johansson, jonka valinnan myötä elokuva sai osakseen whitewashing-syytöksiä. En ole itsekään roolivalintaan täysin tyytyväinen, mutta näin elokuvakoneisto toimii; suurien budjettien elokuviin valitaan pääosaan näyttelijöitä, jotka houkuttelevat katsojat teattereihin – on syytä muistaa, että elokuvabisnes on lopulta todellakin bisnestä. Johanssonin lisäksi elokuvassa nähdään mm. Game of Thronesin Euron Greyjoy Pilou Asbæk, 90-luvun Hollywood-elokuvien luottopahis Michael Wincott sekä legendaarinen Takeshi Kitano.

Ensi-ilta: 31.3.2017

All Eyez on Me

1980-luvun vaiheet Comptonissa bloodseineen ja cripseineen sekä poliisin harjoittama väkivalta ovat aina kiehtoneet minua. Ehkä juuri siksi vuonna 2015 ilmestynyt Straight Outta Compton iski minuun todella lujaa. N.W.A.:n tarinalle olikin luonnollista odottaa jonkinlaista jatkoa, jota enemmän tai vähemmän edustaa Tupac Shakurin urasta ja kuolemasta kertova, elämänkerrallinen All Eyez on Me. Siinä missä Straight Outta Compton kertoi gangstaräpin kasvusta ja siihen liittyvistä ilmiöistä sekä ongelmista 80-luvulla, keskittyy All Eyez on Me 1990-luvun alun Jenkkilän East Cost vs. West Coast -meininkiin, mikä kulminoituu 7.9.1996 tapahtuneeseen ampumavälikohtaukseen, jonka seurauksena Tupac Shakur menehtyi.

Elokuvan ohjaa paremmin musiikkivideo-ohjaajan tunnettu Benny Boom ja pääosassa nähdään tuntematon Demetrius Shipp Jr. Trailerin perusteella Shipp Jr. on kuin ilmetty Tupac, aivan kuten Straight Outta Comptonin pääviisikko, toivottavasti elokuva ei kuitenkaan kaadu kokemattomaan ohjaajaan.

Ensi-ilta: 16.6.2017

Blade Runner 2049

Alkuperäinen Blade Runner on mahdollisesti maailman paras elokuva. Olen nähnyt siitä useamman leikkausversion ja niistä suosikkini yli kymmenen kertaa. Olenkin hieman pelonsekiaisin tuntein seurannut uutisointia tänä vuonna ilmestyvästä jatko-osasta, joka sijoittuu 30 vuoden päähän ensimmäisen elokuvan tapahtumien jälkeen. Kaikesta huolimatta elokuvan ensimmäinen teaser näyttää ja kuulostaa juuri siltä kuin pitääkin:

Blade Runner 2049:n ohjaa yksi aikamme parhaista ohjaajista, kanadalainen Denis Villeneuve, joka hälvensi omat huoleni hänen taidoistaan viimeistään viime vuonna ilmestyneellä Arrivalilla. Kameran takana toimii legendaarinen ja palkittu Roger Deakins, jolle tämä on jo kolmas yhteistyö Villeneuven kanssa. Elokuvan pääosassa nähdään Ryan Gosling, josta on tullut yksi tämän hetken suosikkinäyttelijöistäni. Ainoa asia mikä minua pelottaa on se, että tämä elokuva sortuisi selittelemään onko Deckard replikantti vai ei.

Ensi-ilta: 6.10.2017

Kotimaisen elokuvan rintamalla suurinta mielenkiinto herättävät taiteilija Touko Laaksosesta kertova Tom of Finland sekä loppuvuodesta teattereihin vyöryvä mammuttiprojekti Tuntematon Sotilas. Mainstream-elokuvien lisäksi Suomesta on tulossa kaksi mielenkiintoista underground-elokuvaa: peikkoelokuva Backwood Madness sekä ensimmäinen kotimainen täyspitkä supersankarielokuva Rendel.

Näiden elokuvien lisäksi vuosi 2017 tuo tullessaan muitakin yleisesti odotettuja elokuvia. Itse en kuitenkaan jakso innostua esim. Guardians of the Galaxyn tai vaikka Transformersin jatko-osista. Ja koska Prometheus oli todella suuri pettymys, Ridley Scottin Alien: Covenantin sijaan minua kiinnostaisi ennemmin nähdä Neill Blomkampin ”Alien 5”. Odotukseni seuraavaa Star Warsia kohtaan ovat myös aika maltilliset, aivan kuten Trainspotting 2:ta ja Christopher Nolanin Dunkirkia kohtaan. Onneksi vuoden edetessä uusia ja mielenkiintoisia ensi-iltoja varmasti alkaa ilmestyä. Niitä odotellessa…

 

]]>
http://aavetaajuus.fi/totuuselokuvasta/2017/01/10/katsaus-elokuvavuoteen-2017/feed/ 0
Terminologia kuntoon: reboot vai remake? http://aavetaajuus.fi/totuuselokuvasta/2016/12/25/terminologia-kuntoon-reboot-vai-remake/ http://aavetaajuus.fi/totuuselokuvasta/2016/12/25/terminologia-kuntoon-reboot-vai-remake/#respond Sun, 25 Dec 2016 17:26:11 +0000 http://aavetaajuus.fi/totuuselokuvasta/?p=459 Rogue Onen ilmestyttyä törmäsin kaverini Facebook-seinällä keskusteluun, jossa tästä elokuvasta sekä The Force Awakenista käytettiin termejä remake ja reboot. Koska ihmiset ymmärtävät nämä termit selvästikin hyvin eri tavoilla, on syytä kerrata mitä nämä sanat oikeasti merkitsevät. Tässä definitiivinen selvennys mistä niissä on kyse:

Remake

Sana remake on englantia ja suoraan käännettynä tarkoittaa uudelleen tekemistä. Elokuvan suhteen tämä tarkoittaa uutta versiota vanhasta, saman tarinan kertomista tarkoituksena päivittää sitä uudelle yleisölle sopivammaksi. Tässä uudella yleisöllä voidaan tarkoittaa joko uutta sukupolvea, jolloin elokuva yleensä päivitetään myös ”nykyaikaan” tai toisenlaista kulttuuria, esim. kun aasialainen elokuva päivitetään länsimaiselle katsojalle tutumpaan kerrontamuotoon.

Remakessa siis itse tarina ja sen uudelleen kertominen on selkein tunnuspiirre. Usein remakessa seikkailevat myös (enemmän tai vähemmän) samat hahmot sekä suurimmat juonielementit on otettu suoraan alkuperäisteoksesta.

Esimerkkejä remakeista:

  • A Nightmare on Elm Street (2010) on oppikirjaesimerkki uuden sukupolven katsomiskokemuksiin räätälöidystä remakesta, kun 26 vuotta vanha alkuperäisteos on tekniseltä toteutukseltaan vanhentunut. 2000-luvulla etenkin useat klassikkokauhuelokuvat ovat saaneet remakeja, kun uusi sukupolvi janoaa elokuvissa jump scare-säikäyttelyä, eivätkä niinkään piinaavaa tunnelmaa.
  • The Departed (2006) on jenkki-remake hongkongiliasesta Infernal Affairsista (2002). Remake kertoo saman tarinan kuin alkuperäinen elokuva, mutta sovitus on suoraviivaisempi ja sitä kautta länsimaisempi. Elokuvaan on myös lisätty ripaus huumoria ja loppuratkaisua on muutettu länsimaiselle katsojalle tutumpaan ja helpommin hyväksyttävään muotoon.
  • Maniac (2012) on remake samannimisestä teoksesta vuodelta 1980. Remaken perustana on uusi tekninen oivallus, jolloin tarina on kerrottu täysin ensimmäisen persoonan kuvakulmasta, katsojan päästessä kuulemaan myös päähenkilön ajatuksia ja näin lähemmäs hänen mieltä ja sielunmaisemaa.

Reboot

Sana reboot on niin ikään englantilaista alkuperää oleva lainasana, joka tarkoittaa kirjaimellisesti uudelleenkäynnistystä. Termiä voidaan käyttää ainoastaan, kun kyse on jatkumosta, franchisesta. Reboot siis käynnistää uudestaan jonkin suuremman kokonaisuuden, jolloin uskollisuus alkuperäisteosta (tai teoksia) kohtaan ei ole pääasia. Syy rebootiin (taloudellisten intressien ohella) on usein uusi suunta tarinalle.

Alkuperäisteokseen verrattaessa rebootissa usein alkuasetelma, hahmot ja toisinaan myös koko taustatarina ovat hyvin erilaisia, ainoastaan viitekehys pysyy samana. Reboot ei koskaan sijoitu samaan elokuvamaailmaan kuin alkuperäisteos, vaan rakentaa täysin itsenäisen jatkumonsa.

Esimerkkejä rebooteista:

  • Casino Royale (2006) rebootasi Bond-jatkumon, jonka voidaan katsoa jatkuneen Dr. No’sta (1962) aina Die Another Day’hin (2002) asti. Casino Royale palautti Bondin juurille ja aloitti tarinan hetkestä jolloin Bond ansaitsee 00-statuksensa, joka edellisessä jatkumossa hänellä oli ollut aina. Tämä reboot päivitti Bond-elokuvat 2000-luvulle tehden niistä vakavampia ja realistisempia kuin edeltäjänsä.
  • Friday the 13th (2009) on reboot vuonna 1980 alkaneelle samannimiselle kauhuelokuva-franchiselle jossa oltiin nähty jopa yksitoista elokuvaa, joiden sijoittumisesta samalle aikajanalle on erilaisia näkemyksiä. Vuoden 2009 reboot oli kuitenkin selvästi eri jatkumoa mm. tehden muutoksia elokuvan ikoniseen pääantagonistiin. Reboot kuitenkin onnistui sen verran hyvin, ettei se saanut ensimmäistäkään jatko-osaa. Friday the 13th-franchise saa ilmeisesti uuden rebootauksen vuonna 2017.
  • Ghostbusters (2016) teki listani kolmesta franchisesta suurimman muutoksen vaihtamalla päähenkilöiden sukupuolia päikseen ja rebootissa nähtiin miesten sijaan neljä newyorkilaista tiedenaista jahtaamassa haamuja. Kuten rebooteissa yleensä, tässäkin tuntuu olevan taustalla pelkästään ison elokuvastudion taloudelliset intressit, sillä sukupuolien vaihtamisen lisäksi se ei tarjonnut varsinaisesti mitään uutta. Surullisinta tässä on se, että päänelikko on kirjoitettu hyvin karikatyyrimäiseksi joukkioksi vahvistaen näin jo ennestään elokuvista tuttuja stereotypioita naishahmoista. Mitä ilmeisimminkin elokuva tulee saamaan lähitulevaisuudessa jatkoa.

Joissakin tapauksissa alkuperäisteokseen vahvasti nojannut remake voi olla myös reboot uudelle jatkumolle. Esimerkkinä Rob Zombien Halloween (2007), joka tarinallisesti (Michael Myersin kehityksen lähempää tarkastelua lukuun ottamatta) mukailee John Carpenterin Halloweenia (1978), mutta jonka jatko-osa Halloween II (2009) vei sarjan uuteen suuntaan. Ilmeisesti myös vuoden 2010 A Nightmare on Elm Street oli tarkoitettu myös franchise-rebootiksi, mutta epäonnistui.

Tapaus: The Thing

the-thingMonesti puhutaan, että John Carpenterin The Thing (1982) on remake Christian Nybyn ohjaamasta scifi-klassikosta The Thing from Another World (1951), mutta itse olen vahvasti eri mieltä.

Syy miksen näe Carpenterin versiota remakena on se, että molemmat elokuvat pohjautuvat John W. Campbellin novelliin Olento (Who Goes There?, 1938) ja käyttävät lähdemateriaalista eri elementtejä ja ottavat myös eri tavalla vapauksia. Esimerkiksi Nybyn elokuvassa itse olento on vain isokokoinen hirviö, joka on uhka pelkästään fyysisen ylivertaisuutensa takia, kun taas Carpenterin versiossa olento pyrkii imitoimaan uhriaan ja sulautumaan väestöön, aivan kuten Campbellin teoksessa. Nyby tappaa myös olion käyttämällä sähköä, aivan kuten Campbell ja vuoden 1951 elokuva on myös tunnelmaltaan lähempänä alkuperäisteosta. Näissä suhteissa Carpenter on ottanut oman suuntansa, mikä osoittautui oikeaksi ratkaisuksi.

Carpenterin The Thingissä on siis kyse enemmän uudesta kirjaan perustuvasta elokuvasovituksesta kuin vuonna 1951 ilmestyneen elokuvan remakesta.

Tästä on kyse myös monessa muussa tapauksessa, jossa elokuvat pohjaavat kirjoihin, sarjakuviin tai muihin elokuvasta poikkeaviin taidemuotoihin. Monet pitävät vuoden 2012 Dreddiä remakena vuoden 1995 Judge Dreddistä. Molemmat elokuvat kuitenkin kertovat täysin eri tarinan ja pohjautuvat samaan sarjakuvaan. Kyse on siis uudesta sovituksesta, ei remakesta, eikä edes rebootista.

Rogue One ja The Force Awakens: reboot vai remake?

Palatakseni alkuperäiseen kysymykseen: mitä Rogue One ja Force Awakens edustavat? Onko kyseessä reboot, remake vai jotain muuta? Käsitellään elokuvat yksi kerrallaan:

Star Wars: The Force Awakens

star-wars-original-castTekstin alussa mainitsemassani facebook-keskustelussa The Force Awakensia kuvailtiin rebootiksi ja remakeksi, koska se ”käynnistää saagan uudestaan” ja ”kertoo täysin saman tarinan kuin A New Hope”.

Vaikka elokuvan virallisessa nimessä ei mainita episodin numeroa, on kyseessä Star Wars-jatkumon seitsemän osa. Reboot-ajatusta vastaan sotii jo pelkästään se, että The Force Awakens ei varsinaisesti aloita mitään alusta, vaan nimenomaan jatkaa samaa tarinaa, joka alkoi vuonna 1977. Vaikka elokuvan juonessa on yhtäläisyyksiä aikaisempiin Star Wars-elokuviin, se ei kuitenkaan sijoitu eri aikajanalle kuin aikaisemmat saagan osat, kyseessä ei siis voi olla myöskään remake. Mikäli kuitenkin vielä epäilys asiasta kalvaa, kysy itseltäsi: ovatko elokuvassa nähdyt Luke Skywalker, Leia Organa, Han Solo ja Chewbacca samoja hahmoja kuin alkuperäisessä trilogiassa? Mikäli vastasit ’kyllä’, voit olla varma että kyseessä on varmasti jatko-osa.

Rogue One: A Star Wars Story

Onko Rogue One sitten reboot? Vai kenties episodi 3,5?

Ei kumpaakaan. Rogue One on Star Wars-universumiin, episodien 3 ja 4 väliin sijoittuva elokuva. Onko kyseessä sitten esiosa eli prequel? Ei ole, sillä se ei sijoitu varsinaiseen saagaan, siihen jatkumoon jonka osista puhutaan episodeina. Rogue One on spin-off,  elokuva joka sijoittuu samaan elokuvamaailmaan, on yhteydessä muiden elokuvien tapahtumiin, mutta seisoo omilla jaloillaan ja on selvästi oma elokuvansa, joka ei vie eteenpäin pääsaagan juonikuviota.

Ja nyt kun tämä on selvitetty, voimme kaikki jatkaa normaalia elämäämme ja käyttää näitä termejä oikein.

 

]]>
http://aavetaajuus.fi/totuuselokuvasta/2016/12/25/terminologia-kuntoon-reboot-vai-remake/feed/ 0
Meri-Porin samurai puree ja lyö http://aavetaajuus.fi/totuuselokuvasta/2016/11/13/meri-porin-samurai-puree-ja-lyo/ http://aavetaajuus.fi/totuuselokuvasta/2016/11/13/meri-porin-samurai-puree-ja-lyo/#respond Sun, 13 Nov 2016 15:00:18 +0000 http://aavetaajuus.fi/totuuselokuvasta/?p=449 !! VAROITUS !!

Sisältää juonipaljastuksia elokuvasta Samurai Rauni Reposaarelainen.

Suomalainen elokuva elää ja voi hyvin. Suuret massat käyvät katsomassa Luokkakokouksen jatko-osaa ja muita tutuilla kasvoilla markkinoitavia elokuvia – onneksi myös marginaalisempaa kotimaista elokuvaa päätyy teattereihin. Olen itse enemmän kiinnostunut tästä marginaalista, kokeilevammasta ja vähemmän suurta yleisöä kosiskelevasta kotimaisesta elokuvasta, jota myös Mika Rätön ohjaama Samurai Rauni Reposaarelainen edustaa. Kyseessä onkin valtavirtaelokuvaa vaikeampi teos, joka vaatii katsojaltaan enemmän kuin istumista paikoillaan ja valkokankaalla nähtyjen tapahtumien sisältämistä. Ei, Samurai Rauni Reposaarelainen kutsuu alusta asti pohtimaan ja analysoimaan. Se ei ole viihdettä, vaan taidetta. Ja hyvä niin, sillä tällaista elokuvaa kotimainen elokuvakenttä kaipaa enemmän.

rauni-mika-ratto

Rauni Reposaarelainen on samurai, joka joutuu salamurhayrityksen kohteeksi. Raunin hengiltä haluaa salaperäinen pseudonyymi Häpeekyynel, jonka todellisen henkilöllisyyden selvittääkseen Raunin on tapettava yllättävän iso osa Meri-Porin väestöstä. Alkaa matka, jonka aikana tapetaan, ryypätään ja nussitaan – lähinnä elokuvan nimihenkilön toimesta.

Näennäisesti itämaista samuraifilosofiaa ja suomalaista inhorealismia yhdistävä elokuva on hämmentävä sekä visuaalisesti että sisällöllisesti. Alkukohtauksen perusteella oletin elokuvan olevan Turkan viitoittamalla tiellä räkä poskella saastassa pyörimistä ja meuhkaamista, mutta juuri ennen loppuhuipennusta tajusin tuijottavani yllättävänkin filosofista taideteosta. Rätön tyylissä on jotain halosmaista, eivätkä viittaukset Jodorowskyyn ole kaukaa haettuja. MoonTv:lle tekemässäni Totuus elokuvasta -ohjelmassa vieraanani ollut elokuvaohjaaja Jarno Harju julistikin Samurai Rauni Reposaarelaisen olevan Suomen El Topo (1970).

Elokuva perustuu porilaisen taiteilijakollektiivin, Modernin Kanuunan, vuonna 2010 kantaesityksensä saaneeseen samannimiseen tragikoomiseen näytelmään. Näytelmä on paremmin muusikkona tunnetun Mika Rätön käsialaa, joka myös ohjasi elokuvan ja näytelee sen pääosaa. Elokuvan tuotti niin ikään Moderni Kanuuna ja sen levityksestä vastaa kainuulainen Black Lion Pictures, johon palaan vielä myöhemmin.

Samurai Rauni Reposaarelainen sai kriitikoiden keskuudessa hyvin ristiriitaisen vastaanoton. Osa pitää sitä mestariteoksen, osa taas haukkuu sen syvimpään helvettiin tekotaiteellisena paskana. Ottamatta kantaa siihen, kumpaa tämä elokuva edustaa, on todettava, että näin paljon mielipiteitä jakava teos ei voi olla merkityksetön.

raunin-arvostelut

Taide ja raiskausnarratiivi

Varsinaisten elokuva-arvostelujen ulkopuolelta silmiini on osunut etenkin elokuvan raiskauskuvastoon kohdistuvaa keskustelua ja kauhistelua. Erään kaverini Facebook-seinällä todistin jopa keskustelua, jossa elokuva tuomittiin näkemättä pelkästään yhden teosta käsittelevän blogikirjoituksen perusteella. Blogissa pureuduttiin elokuvan naiskuvaan ja esitettiin sen raiskauskohtaukset ”vahingollisena ja täysin tarpeettomana” sekä heitettiin ilmoille kysymys: onko raiskauksen esittäminen tässä elokuvassa tarpeellista?

Mielestäni on. Tai paremminkin, miksei olisi?

Rauni on kusipää ja huono ihminen, joka sekoilee ja terrorisoi yhteisöä jossa asuu. Hän on läpeensä huono ihminen, joka vain oikeuttaa itselleen käytöksensä juomalla viinaa ja syyttämällä viinapiruja siitä, että on persoonana oikeasti ihan perseestä. Tähän samaan tuntuu uskovan niin Raunin koko suku kuin muutkin tutut ja kylänmiehet. Varmasti tuttu ilmiö monelle suomalaiselle; viinaan menevä setä sekoilee kylillä viinapäissään tai naapuri, joka kännissä hakkaa (ja mahdollisesti raiskaa) vaimoaan. ”Ihan hyvä tyyppi se on, mutta viina vain ei oikein sovi sille.” Ja miksi raiskaus? Koska lyöminen, tai edes murhaaminen, ei kerro niin paljon hahmon sisimmästä kuin raiskaus. Pahemmaksi olisi voitu vetää enää sijoittamalla naisen tilalle kohteeksi lapsen.

Kysymys ei kuulu onko tämä kuvasto tarpeellista, sillä ohjaajan mielestä se selvästi on. Oikea kysymys kuuluu: miksi se on tarpeellista?

Elokuvan aloittavassa kohtauksessa Rauni raiskaa naisen. Rauni ei kuitenkaan ole pimeydessä vaaniva puskaraiskaaja, vaan hän selvästi tuntee uhrinsa entuudestaan. Kohtaus alkaa leikkimielisesti, aivan kuin nuoren parin esileikkiä muistuttavalla hippaleikillä. Molemmat osapuolet ovat mukana tässä seksuaalisesti jännittyneessä hetkessä. Rauni kuitenkin haluaa enemmän kuin mihin nainen on halukas, eikä ota eitä vastauksena. Oppikirjaesimerkki date rapesta. Reposaaressa asuva Rauni ei ole pelkkä kuvitteellinen hahmo, se on heijastus todellisuudesta.

rauni-vokottelee-reetta-geishaa-reetta-turtiainen-mika-ratto

Koen itse, ettei taiteen tulisi heijastaa pelkästään taiteen tekijöiden ja kuluttajien asenteita ja maailmankuvaa, vaan sen pitäisi tutkia maailmaa ja esitellä sen eri puolia. Taiteen tulisi herättää ajatuksia ja keskustelua, pohdintaa siitä mikä on oikein ja mikä väärin. Tämäkin teos on osa kulttuurihistoriaa ja peilaa maailmaa jossa elämme juuri nyt. Taidetta saa kritisoida ja on tervetullutta nostaa esiin kysymyksiä, jotka kyseenalaistavat taiteilijoiden valintoja, mutta muuttaako se lopulta mitään, mikäli Pekka ja Pätkä eivät saa olla enää neekereitä?

Itse en näe vahingollisena tai varsinkaan tarpeettomana elokuvan valitsemaa tapaa esitellä sen protagonisti. Se tekee tehtävänsä tehokkaammin kuin mikään muu mieleeni tuleva ratkaisu. Se myös tehostaa elokuvan päämäärää, sillä onhan kyseessä lopulta Raunin matka minuuteen ja häpeään, ja katharsikseen.

Suomalaisen elokuvan musta lammas

Samurai Rauni Reposaarelaisen kotimaisena levittäjänä toimii Miika J. Norvannon luotsaama elokuvatuotanto- ja levitysyhtiö Black Lion Pictures. Kyseinen yhtiö tekee merkittävää työtä, sillä se tuottaa ja levittää kotimaisia elokuvia, jotka muuten jäisivät vähemmälle huomiolle. Esimerkiksi Miika Ullakon ohjaama, vain 10 000 euron budjetilla tuotettu indie-elokuva Mitä meistä tuli (2009) sai teatterilevityksen Black Lionin ansiosta. Lopulta elokuva sijoittui toiselle sijalle yleisöäänestyksessä vuoden 2010 Jussi-gaalassa, jolloin yleisö-Jussin vei Aleksi Mäkelän ohjaama Rööperi (2009), jonka budjetti oli yli satakertainen Ullakon elokuvaan verrattuna.

Mitä meistä tuli ja Samurai Rauni Reposaarelaisen lisäksi Black Lion on tuottanut ja/tai levittänt sellaisia suurempaakin huomiota saaneita elokuvia kuten Anselmi – Nuori ihmissusi (2014), Bunny the Killer Thing (2015) sekä ensi vuonna ensi-iltansa saava, ensimmäinen suomalainen supersankarielokuva Rendel.

Suomalainen elokuva elää oikeastaan Suomen Elokuvasäätiön (SES) varassa. Esimerkiksi vuonna 2015 ilmestyneen Luokkakokouksen kokonaisbudjetiksi on ilmoitettu 1 281 500 euroa, joka on aika normaali kotimaisen elokuvan budjetti tänä päivänä. Elokuvaa SES tuki yhteensä 795 115 eurolla, joka on budjetista reilusti yli puolet. Suurin osa kotimaisista elokuvista, jotka eivät saa SES:n tukea, eivät päädy tuotantoon. On huomionarvoista, että Black Lion on saanut SES:n tuotantotukea ainoastaan kahteen elokuvaan, yhteensä 15 000 euroa. Siltikin yhtiö puskee ulos mielenkiintoisia elokuvia vuosittain. Nykyään Black Lion Pictures onkin minulle syy mennä katsomaan elokuva. Samurai Rauni Reposaarelaisen lisäksi suosittelen vahvasti tarkastamaan myös Black Lionin tuottaman inhorealistisen draaman Äpärä (2016). Vaikka elokuva kärsii debyyttiohjauksen ongelmista, kyseessä on vahva, erilainen ja ennen kaikkea yllättävä elokuva. Elokuva joka valaa uskoa kotimaisen elokuvan tulevaisuuteen.

Tällaisia toimijoita tarvitaan lisää.

]]>
http://aavetaajuus.fi/totuuselokuvasta/2016/11/13/meri-porin-samurai-puree-ja-lyo/feed/ 0
Kirjasta elokuvaksi: Ilmestyskirja. Nyt http://aavetaajuus.fi/totuuselokuvasta/2016/10/16/kirjasta-elokuvaksi-ilmestyskirja-nyt/ http://aavetaajuus.fi/totuuselokuvasta/2016/10/16/kirjasta-elokuvaksi-ilmestyskirja-nyt/#respond Sun, 16 Oct 2016 16:08:53 +0000 http://aavetaajuus.fi/totuuselokuvasta/?p=388 Kirjoitin aikaisemmin kirjoista tehtyjen elokuva-adaptaatioiden problematiikasta; kuinka erilaisen kerrontatyylin takia lukijaa koukuttava kirja ei välttämättä käänny suoraan koukuttavaksi elokuvaksi, ja kuinka elokuvaa tehdessä on otettava taiteellisia vapauksia juurikin siitä syystä, että elokuvassa kerronta toimii aivan eri tavalla kuin kirjassa.

Seuraavassa tekstissä käsittelen Joseph Conradin teosta Pimeyden sydän, johon Francis Ford Coppolan noin kahdeksankymmentä vuotta myöhemmin ohjaama elokuva Ilmestyskirja. Nyt (1979) löyhästi perustuu.

KIRJA: PIMEYDEN SYDÄN

Kustannusosakeyhtiö Otava 1968
Käännös: Kristiina Kivivuori

Joseph Conrad (1857-1924) oli venäläissyntyinen, mutta sittemmin Englantiin asettunut kirjailija, jonka kaksikymmentä vuotta kestänyt ura merimiehenä näkyy vahvasti hänen teoksissaan. Alunperin jatkokertomuksena Blackwood’s Magazine -lehdessä vuonna 1899 ilmestynyt Pimeyden sydän kertoo englantilaisesta miehestä, joka matkaa pimeimpään Afrikkaan tavatakseen mystisen norsunluukauppiaan, Kurtzin, joka matkan aikana muuttuu pikku hiljaa kirjan päähenkilölle pakkomielteeksi.

Pimeyden sydän alkaa Englannista, pieneltä puurelta joka seilaa Thames-jokea. Purren kyydissä on joukko miehiä, joista yksi, kirjan päähenkilö Charlie Marlow, alkaa kertoa tarinaa tekemästään matkasta Afrikkaan.

Kirja on suurelta osin suoraa sitaattia Marlow’n puheesta. Tarina kulkee tajunnanvirtana, kadottaen välillä punaisen lankansa Marlow’n uppoutuessa kertomukseensa ja syvimpiin tuntemuksiinsa. Virkkeiden ollessa pitkiä ja kappaleiden jopa sivujen mittaisia, väittäisin tekstin olevan ajoittain suht raskasta luettavaa.

Marlow kertoo halunneensa töihin höyrylaivan kapteeniksi Afrikkaan, jonne lopulta pääseekin erään belgialaisen norsunluuta hankkivan kauppayhtiön leivissä. Asiat eivät mene aivan kuten Marlow oli suunnitellut, eikä Afrikka, tarkemmin Kongo, osoittaudu hänen odotustensa mukaiseksi, vaan villimmäksi ja vaarallisemmaksi maailmankolkaksi. Hän tapaa kauppayhtiön edustajia, joilta kuulee ensimmäistä kertaa Kongojoen varrella tukikohtaansa pitävästä norsunluuagentti Kurtzista.

Marlow aloittaa matkansa Kongojokea ylös tavatakseen herra Kurtzin, josta kuulee matkan edetessä lisää. Ajatus Kurtzin tapaamisesta muuttuu Marlow’lle pakkomielteeksi. Vaikkei Marlow ole tavannut Kurtzia, tai ehkä juuri siksi, Kurtz saa hänen mielessään eeppiset mittasuhteet samalla kun Marlow alkaa menettää otettaan todellisuudesta.

Matkallaan Marlow kohtaa muita norsunluukauppaan liittyviä henkilöitä, joilla on erilaisia agendoja sekä mielipiteitä Kurtzista ja siitä mitä hänelle tulisi tehdä. Yksi hänen kohtaamistaan henkilöistä on nuori venäläinen mies, jonka Marlow kohtaa rantauduttuaan Kurtzin leiriin lähettyville. Mies on aivan Kurtzin pauloissa ja pitää häntä lähes jumalanaan. Tulee selväksi, että Kurtz on kova mies puhumaan, hän on Ääni, josta virtaa rauhoittava totuus.

Lopulta Marlow kohtaa Kurtzin, joka on kuihtunut ja jostain eksoottisesta taudista kärsivä, lähes voimaton mies. Kurtz vaikuttaa kuitenkin ymmärtävän maailmaa paremmin kuin kukaan, mikä synnyttää Marlow’ssa sisäisiä ristiriitoja. Kurtzia ympäröi alkuasukasheimo, joka pitää häntä jonkinlaisena johtajanaan.

Marlow lähtee viemään Kurtzia kohti Kongojoen suistoa, mutta Kurtz kuolee matkalla. Myöhemmin Marlow käy tapaamassa Kurtzin Englannissa asuvaa kihlattua, jonka kanssa keskustelee siitä, kuinka suuri ja hyvä ihminen Kurtz oli.

Marlow’n tarina päättyy tähän.

ELOKUVA: ILMESTYSKIRJA. NYT

apocalypseposterFrancis Ford Coppolan ohjaama, vuonna 1979 julkaistu elokuva Ilmestyskirja. Nyt pohjaa tarinansa löyhästi Conradin teokseen. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat Vietnamin sodan aikaiseen kaakkois-Aasiaan, missä amerikkalainen erikoisjoukkojen sotilas saa salamurhatehtävän. Pimeyden sydämen lisäksi Ilmestyskirja. Nyt on ammentanut Michael Herrin kirjasta Dispatches (1977), jossa kuvataan Vietnamin sotaa siellä olleiden amerikkalaisten sotilaiden näkökulmasta. Herr oli itse Vietnam-veteraani, samoin kuin kaikki kirjaa varten haastatellut henkilöt. Dispatches ei ole kaunokirjallisuutta, vaan sen kertomat tarinat ovat totta. Dispatchesista elokuva käyttää ainoastaan henkilökuvauksia.

Elokuvan alussa kapteeni Ben Willard (Martin Sheen) saa tehtävän: hänen on matkustettava Kambodzaan ja tapettava eversti Walter E. Kurtz (Marlon Brando), jonka oletetaan tulleen hulluksi. Willard saa avukseen pienen jokilaivan kapteenin miehistöineen, jonka tehtävä on kuljettaa hänet Kambodzaan ja aina määränpäähänsä asti. Alkaa matka kohti ihmisyyden kuolemaa, pimeyden sydäntä.

En rupea referoimaan elokuvaa, vaan oletan, että tätä tekstiä lukeville Ilmestyskirja. Nyt on tuttu teos. Mikäli näin ei ole, suosittelen katsomaan elokuvan heti ensitilassa. Kyseessä on täyden viiden tähden elokuva ja mestariteos.

EROJA JA YHTENEVÄISYYKSIÄ

Kuten aikaisemmin mainitsin, Ilmestyskirja. Nyt pohjautuu vain löyhästi Pimeyden sydämeen. Teoksissa on kutenkin selviä yhtäläisyyksiä.

willardLähdetään ajatuksesta, että kirjan Marlow ja elokuvan Willard ovat yksi ja sama henkilö, sillä he tavallaan kokevat saman kohtalon ja ennen kaikkea ovat teoksiensa protagonisteja. Vaikka molemmille Kurtzista tulee pakkomielle, hahmojen motivaatio on ensimmäinen ja suurin eroavaisuus: Marlow haluaa välttämättä tavata Kurtzin, koska uskoo tapaamisen tuovan hänelle henkistä pääomaa, jotain suurta, jonka alitajuisesti tietää kasvattavan häntä ihmisenä. Kurtz on Marlowlle ikään kuin mentori, jota hän ei ole koskaan tavannut. Vietnamin sotaan kyllästyneelle ja PTSD:stä kärsivälle Willardille tehtävä, Kurtzin eliminointi, antaa merkityksen ja syyn elää. Ilman tätä hän kokee olevansa hyödytön. Kurtz on molempien päämäärä, mutta eri syistä.

Elokuvan alkupuoliskolla on vain muodollisia yhtäläisyyksiä Conradin kirjaan. Voidaan ajatella, että Marlow’n matkaa rytmittävät pysähdykset Kongojoen varrella sijaitsevilla kauppa-asemilla ja kohtaamiset eri henkilöiden kanssa on esitetty myös elokuvassa, kun Willard tapaa eri Yhdysvaltojen armeijan, ilmavoimien ja merijalkaväen henkilöstöä sekä redux-versiossa kumipuuplantaasilla asuvat ranskalaiset matkan edetessä. Näillä kohtaamisilla ei kuitenkaan ole minkäänlaista sisällöllistä yhtäläisyyttä. Pimeyden sydämessä kohtaamisissa keskitytään hyvin vahvasti Kurtziin henkilönä, kun taas Ilmestyskirja. Nyt kuvaa käynnissä olevaa konfliktia eri näkökulmista.

Selkeästi tunnistettavat yhtäläisyydet löytyvät teosten loppupuoliskolta, kun saavutaan Kurtzin vaikutuksen piiriin:

Ensimmäisenä elementtinä alkuasukkaiden ampuma nuolisade, johon jokilaiva joutuu. Tämä esiintyy molemmissa teoksissa hyvin samankaltaisena. Elokuvassa Dennis Hopperin näyttelemä amerikkalainen kuvajournalisti huudattaa sireeniä, joka karkoittaa alkuasukkaat syvemmälle viidakkoon. Kirjassa Marlow huudattaa jokilaivan höyrypilliä, vaikutuksen ollessa täysin samanlainen. Molemmissa teoksissa alkuasukkaat jumaloivat Kurtzia.

tribe

Ilmestyskirja. Nytin kuvajournalisti on humaltunut Kurtzista. Pimeyden sydämessä esiintyy myös vastaavanlainen hahmo, hän tosin on nuori, venäläinen merimies, joka kuvajournalistin tavoin jää nimettömäksi. Molemmat hahmot ovat maanisia, Kurtzin ylivertaisuuden vallassa, he molemmat ovat menettäneet otteensa minuudestaan ja ovat astuneet hulluuden reunan yli – tai toisesta näkökulmasta ovat saavuttaneet yhteyden maailmaan ja elämään hukkaamalla egonsa. Konkretian tasolla hahmoja yhdistää myös tupakan pummiminen Marlowlta/Willardilta.

Huomioitava yhtäläisyys elokuvan ja kirjan välillä ovat myös Kurtzin majapaikan edessä komeilevat irtileikatut päät. Elokuvassa päät on sijoitettu temppelin portaille, kun taas kirjassa päät on lyöty seipään päihin, jotka muodostavat aidan Kurtzin tukikohdan ympärillä.

Itse Kurtz on hyvin erilainen kun verrataan kirjaa ja elokuvaa keskenään. Kirjassa Kurtzia kuvaillaan:

”Hän näytti ainakin seitsemän jalkaa pitkältä. Peite oli valahtanut pois hänen päältään, ja hänen ruumiinsa kohosi sen alta surkeana ja karmivana kuin käärinliinojen sisästä. Minä näin, miten kylkiluiden muodostama häkki kauttaaltansa kohoili, miten käsivarren luut heiluivat. Hän oli kuin eloonherännyt kuoleman kuva, vanhasta norsunluusta veistetty, heristämässä uhkaavasti kättään liikkumattomalle miesjoukolle, joka oli tummaa, välkkyvää pronssia. Näin hänen avaavan suunsa ammolleen – se teki hänet omituisen ahneen näköiseksi, ikää kuin hän olisi halunnut nielaista kaiken ilman, kaiken maan, kaikki ihmiset silmiensä edestä.” (s. 122)

Frakurtzncis Ford Coppola pestasi Marlon Brandon näyttelemään elokuvaan Kurtzia. Coppola koki suuren yllätyksen, kun Brando saapui kuvauksiin pöhöttyneenä ja isomahaisena. Tästä syystä Coppola päätyi kuvaamaan Brandoa ainoastaan varjojen peittämänä, joka tekee hänen kohtauksistaan ikimuistettavia. Kohtaus jossa Kurtz nähdään seisomassa öisen temppelinsä suuaukolla, Kurtzina ei nähdä Brandoa vaan häntä muistuttava sijaisnäyttelijä. Tästäkin huolimatta elokuvan Kurtz näyttää olleen ruoka-aikaan kotona, eikä hyvällä tahdollakaan muistuta kirjan riutunutta ja sairauden näännyttämää Kurtzia.

Myös Kurtzin viimeiset hetket ovat sekä kirjassa että elokuvassa täysin identtiset:

”Hän huusi kuiskaten jollekin mielikuvalle, jollekin näylle – kaksi kertaa hän huudahti, ja hänen huutonsa oli tuskin muuta kuin henkäys -:
”Kauhu! Kauhu!”

Pimeyden sydän on kirjoitettu yli puoli vuosisataa ennen Vietnamin sodan alkua, ja koska Ilmestyskirja. Nyt sitoo tapahtumat vahvasti itse sotaan, voisi äkkiseltään kuvitella, ettei näillä teoksilla ole juuri mitään yhteistä. Tämä on tavallaan totta ja tavallaan ei. Ilmestyskirja. Nyt perustuu löyhästi Pimeyden sydämeen, mutta molempien teosten ydin ja sanoma on sama. Ne käsittelevät itsensä kadottamasti ja suuremman kontekstin ymmärrystä, missä omalla itsellä ja omalla elämällä ei ole merkitystä. Kurtzin oppien ja ajatusten henki on molemmissa teoksissa sama ja näissä tarinoissa lopulta on kyse elämän paradoksista. Hulluudesta.

Mikäli knoppitieto Ilmestyskirja. Nytistä kiinnostaa, kannattaa katsoa MoonTv:ltä Hikisten leffanörttien jakso, joka käsittelee Vietnamin sotaan sijoittuvia elokuvia.

]]>
http://aavetaajuus.fi/totuuselokuvasta/2016/10/16/kirjasta-elokuvaksi-ilmestyskirja-nyt/feed/ 0