samurairaunireposaarelainenJoitakin vuosikymmeniä sitten Suomen elokuvateollisuus sairastui vakavasti. En ole tässä yhteydessä kiinnostunut kartoittamaan tietä taudin alkulähteille. Tuon myyttisen syntymän saattaa nähdä parhaiten Jörn Donnerin voimakkaasti kantaaottavissa dokumenteissa, Mikko Niskasen Kahdeksassa surmanluodissa tai Mika Kaurismäen Zombie ja Kummitusjuna -elokuvassa – tai jossain aivan muualla. Joka tapauksessa näiden onnistuneiden ja hyvien elokuvien seuraukset olivat väistämättömät ja traagiset: esiin marssivat itämisajan jälkeen 2000-luvulla Aku Louhimies ja hänen klooninsa, sieluttoman suomalaisen säälipornoteollisuuden legioona. Ne koneet, jotka jauhavat maailmaan sellaista kivuliasta mutta läpikotaisin epäaitoa paatosta, jossa kaiken tukahduttava pimeyskin on pelkkä erikoisefekti eikä todellakaan seuraus ainakaan minkään dogman noudattamisesta. Edes Salmenperä ei välttänyt tautia muuten mainiossa Miehen työssä.

Sairaus on tietenkin kertomus suomalaisen miehen väistämättömästä alamäestä, itsetuhoisesta syöksykierteestä. Alussa ollaan onnen kolminaisuuden keskipisteessä: löytyy vaimo, työ ja koti, vaikka olisikin vuokrakämppä. Sitten vie viina, rikos tai kiivas luonne – ne menneisyyden demonit, joita vastaan epäonninen päähenkilömme on koko ikänsä käynyt kamppailua. Elokuvan alussa saavutettu keskiluokkainen unelma on tämän henkilökohtaisen talvisodan ihme, lyhytikäinen harha. Sota on jo hävitty, vaikka puolustustaisteluita välillä voitetaan, ja jostain syystä meidän täytyy tietää, millaisten käänteiden kautta kaikki päättyy. Lopussa jokainen kuiskaa oman kotinsa tai elokuvateatterin lämmössä sympaattisen, särkyneen “perkeleen” ja on tyytyväinen osaansa.

Tämä on kehityskulku, jonka Meri-Porin mies Rauni Reposaarelainen (Mika Rättö) on kieltänyt ja ajanut pois juuri niin mitättömänä ja säälittävänä kuin mitä se on. Jos hän onkin tällaisena suomalaisen miehen perikuvana, viinan ja väkivallan vietävänä, tuomittu tuhoon, se tulee kantaen katanaa ja noudattaen muinaisia japanilaisia kunniasääntöjä. Saman periaatteen on ottanut elokuvan tekijäryhmä (Mika Rättö ja Sami Sänpäkkilä, muun muassa). Jos kerran tämä miehinen kärsimys on silkkaa itsepetosta, olkoon se sitten niin epäaitoa, että edes katsojat tajuavat, näkevät kaiken läpi ja viihtyvät! Samurai Rauni Reposaarelainen pettää vain päähenkilöään eikä häntäkään loputtomasti.

Elokuvan merkittävin – ja ehkä myös hauskin – repliikki hujahtaa visuaalisessa karnevaalissa helposti ohi. Kun koston tietä kulkeva Rauni mittelee vanhan opettajansa kanssa siitä, kumpi on voimallisempi viisaudessa, kamppailua seuraavat lapset raportoivat käänteet eteenpäin. Eräs heistä ilmoittaa Raunin olevan häviöllä: “Se ei ees tienny mikä on Nagasaki!”

Siinä on totuus, joka väistelee antisankariamme ainoaan mahdolliseen loppuun saakka; kaukaa haettu totuus, joka paljastuu käärmeöljyksi; elokuvateollisuuden myymä nippu kuvia ja käsitteitä; pintaa ja kimallusta ilman syvällistä ymmärrystä. Se ei pelasta ketään. Raunin Japania on vain vääristynyt heijastus keskiolutpullon kyljestä.

Samurai Rauni Reposaarelaisen suuruus on siinä, kuinka sekä kamera että käsikirjoitus orjallisesti toteuttavat tätä visiota miltei elokuvan keston verran. Pieni budjetti ja amatöörimäiset lähtökohdat eivät merkitse mitään, kun tavoite on selkeä ja kompromisseihin ei ryhdytä.

Tavallaan Rättö oli oikeassa kertoessaan R&A-esityksessä, että hän näkee yhteyden suomalaisen ja japanilaisen kulttuurin välillä – tavallaan hän oli perusteellisesti väärässä. Vain se, kuinka kaukana toisistaan kaksi maailmaa ovat, mahdollistaa sen, että niiden välille rakentuu tällä tavoin hillitön fantasia molempien rajojen takana, ei-kenenkään-maalla. Jos kulttuurit olisivat aidosti pohjimmiltaan samankaltaisia, ne synnyttäisivät hybridejä, eivät jotakin uutta ja vierasta, ja Samurai Rauni Reposaarelainen todellakin on jotakin uutta ja perinpohjaisen vierasta. Tämä ilmenee monilla tavoilla lähtien siitä, etteivät muut hahmot tiedä olevansa olemassa myös Raunin luoman kertomuksen ulkopuolella ja siksi näyttelevät uskollisesti osansa loppuun. Seikka on myös syytä ottaa huomioon elokuvan naiskuvaa arvioitaessa. Se on onneton, mutta kaikki muut ratkaisut olisivat kuljettaneet elokuvan kohti jotakin todellisempaa.

Piti elokuvan tematiikasta ja juonenkaaresta tai ei – ja on perusteltu syy olla pitämättä, mikä tiivistyy tämän arvostelun kahteen ensimmäiseen kappaleeseen – teos erottuu kotimaisen elokuvan kentällä juuri rohkeudellaan, joka lähentelee jo röyhkeyttä. Sitä kaivataan jatkossakin. Toivon, että seuraavalla kerralla tekijät jälleen toimivat kaikkien rajojen tuolla puolen, siellä missä käsitys yhdestä yleisesti hyväksyttävästä todellisuudesta on hämärtynyt, mutta etsivät inspiraationsa muualta kuin myytistä, jonka olisi jo syytä kadota.

https://i1.wp.com/aavetaajuus.fi/wp-content/uploads/2016/10/samurairaunireposaarelainen.jpg?fit=1024%2C576https://i1.wp.com/aavetaajuus.fi/wp-content/uploads/2016/10/samurairaunireposaarelainen.jpg?resize=150%2C150Toni SaarinenElokuva-arvostelutPoiminnatelokuvat,fantasia,kulttielokuvat,mika rättö,samurai rauni reposaarelainen,toimintaJoitakin vuosikymmeniä sitten Suomen elokuvateollisuus sairastui vakavasti. En ole tässä yhteydessä kiinnostunut kartoittamaan tietä taudin alkulähteille. Tuon myyttisen syntymän saattaa nähdä parhaiten Jörn Donnerin voimakkaasti kantaaottavissa dokumenteissa, Mikko Niskasen Kahdeksassa surmanluodissa tai Mika Kaurismäen Zombie ja Kummitusjuna -elokuvassa – tai jossain aivan muualla. Joka tapauksessa näiden onnistuneiden ja hyvien...