Rakkautta & Anarkiaa 2019: Tärppejä ja suosituksia
Helsinki International Film Festival vyöryy Helsingin teattereihin. Kriittinen cinémassa on pian ylittymässä. Miten tätä syyskuun 19. päivä alkavaa ja 29. päivään asti jatkuvaa kokonaisuutta voi hallita? Mitä näistä pitäisi tietää etukäteen? Tässä allekirjoittaneelta nippu näkemyksiä ja valistuneita arvauksia. Kuten tyypillistä, painotukseni on elokuvallisessa omalakisuudessa, omapäisyydessä ja omituisuudessa, ei niinkään teoksen muissa ansioissa.
Osa I: Ensin muutama Perusteltu Suositus©
Nyt kun maailmaan on muodostunut Agnès Vardan kokoinen tyhjiö, ei voi lohduttautua muuten kuin iloitsemalla ranskalaisen mestariohjaajan viimeisestä virrestä. Varda by Agnès piristää ja valaisee. Se on läpileikkaus loputtoman kekseliään taiteilijan urasta, jota on vaikea erottaa hänen huomionarvoisesta persoonastaan; ja se on osa samaa hyväsydämistä kapinaa, jolle Varda omisti koko elämänsä.
J-P Valkeapään sukellus tajunnan kellarikerrokseen – seksin ja kuoleman usein bugaaville rajapinnoille – on hypertyylikästä neonfantasiaa ja sellaisenaan kiinnostavinta, mitä Suomessa on tehty aikapäiviin. Päänsä hieman sekoittanut Koirat eivät käytä housuja hortoilee haudanvakavuudesta hyvinkin ruumiilliseen irvokkuuteen ja sitä kautta mustaan tilannekomiikkaan, jonka lähin ja ainoa esikuva täällä on kai Ihmebantu. Kaupunki kadottaa piirteensä ja muuttuu tunnistamattomaksi harhatilaksi. Jäljelle jää vain sen maanalaisilla käytävillä piilottelevan nautinnon metsästys. Lopulta tekee kipeää.
Realistis-feministinen Synecdoche, New York Ruotsista? Provosoiva taiteilija Anna Odell saattaa olla sietämätön ihminen, tai ainakin hän varmasti nauttii siitä, että joku kirjoittaa elokuva-arvioon hänen saattavan olla sietämätön ihminen. Mutta ehkei kukaan muu kehtaisi tehdä näin härskiä ja ankaraa metaelokuvaa itsestään ja näyttelijäkollegoistaan, joten kiitos Anna, kai? Jos konseptille matkan varrella lämpenee, X&Y alkaa mitä todennäköisimmin hiljalleen kiehtoa – ja muistoksi muuttuessaan se saattaa jopa kasvattaa arvoaan. Ehkä myös elokuvan silmitön vihaaminen pakottaa ajattelun aktivoitumiseen. Win-win.
Kuka kaipaa erikoistehosteita, kun meiltä löytyy jo kerrostaloa suurempia koneita, jotka louhivat maailmaamme pois, ja kirkkoja, joihin mahtuu sisään miljoona ihmistä? Jennifer Baichwalin ja kumppaneiden visuaalisesti ensiluokkainen katsaus modernin ihmisen tehokkuuteen ja tuhovoimaan tarjoaa kankaantäydeltä kauhistuttavaa ja lumoavaa. Tiedettiinhän jo muinaisissa maailmanloppumyyteissä, että suuresta tuhosta tulee ainakin näyttävä show. Anthropocene tarjoaa kyllä toivoakin – juuri sen samaisen ihmistehokkuuden muodossa, joka on paraikaa särkemässä planeetan.
Vanhojen tuttujen teosten saralla ohjelmistossa on muun muassa Miyazakia ja americana-outoilun maailmanmestarin Harmony Korinen ällöhöpö Gummo, mutta unohtumattomin kokemus teatteriympäristössä on todennäköisesti Terence Malickin toismaailmainen sotaeepos, joka pistää kaikki muut sotaeepokset kylmäksi. Ja 35mm filmiltä esitettynä. Jos miehen (tätä kirjoittaessa loppuunvarattu) uutuus A Hidden Life menee sivu suun, on tervettä toistella konservatiivista kansanviisautta: vanhassa vara parempi. Veteen piirretty viiva on ainutkertainen, katarttinen luonnon ja ihmismielen yhteensulautuma.
Lisää ennakkoarvioita tulossa festivaalin lähestyessä!
Osa II. Näkemättä parasta
Veit Helmer on vastuussa sarjasta veikeitä ja vauhdikkaita erikoiselokuvia: Tuvalu, Absurdistan ja Baikonur sijoittuvat kaikki oudoille rajaseuduille, joilla ihmiset sekoilevat sympaattisesti. Nyt paikkana Azerbaidžan. Eiköhän sympaattinen sekoilukin jatku räiskyvän värikkäissä puitteissa.
Quentin Dupieux tekee mitä sattuu ja vaihtelevalla menestyksellä, mutta jokainen uusi outous on kuitenkin Tapaus omassa lajissaan. Deerskinissä takki alkaa käskyttää epäonnista keski-ikäistä miestä. Jos satut saamaan kiksejä riivatuista vaatteista, festari taitaa olla räätälöity sinulle (kts. In Fabric).
Taide yhteiskunnallisena kommentaarina voi hyödyntää mitä vain laajalti omaksuttua kuvastoa ja luoda siltä pohjalta jotain poikkeavaa. Tässä tapauksessa kaiketi lähestytään pikkukaupungin toimintamekaniikkoja kummitusjuttujen kielellä. Soopaa vai syvällisiä havaintoja aivan uudenlaisessa rekisterissä? Selvitän katsomalla.
Claire Denisin aluevaltaus scifin puolelle tekee avaruudesta pitkästä aikaa jotain suurta ja katsojaa haastavaa. Sille päälle sattuessaan Denis tekee asioita aivan omalla tavallaan, niin hyvässä kuin pahassa, joten tuskin on etukäteen arvattavissa, mitä ylistetty ja parjattu High Life tarkalleen ottaen edes “on”.
2010-luvun tärkein (ja ainoa oikea?) pastissitaiteilija Peter Strickland tuo festivaalille uusimman visuaalisesti lumoavan kauhusatunsa. Tällä kertaa liikutaan pukujen kohtalokkaassa maailmassa, materian kirjaimellisissa kiroissa. Ja tyylikkäästi tietenkin, vanhasta eurokauhusta obsessoituneen Stricklandin nimi on sen tae. Jos satut saamaan kicksejä riivatuista vaatteista, festari taitaa olla räätälöity sinulle (kts. Deerskin).
Eteläamerikkalainen, eksistentialistinen sotamysteeri. Muu informaatio: tarpeetonta.
Virolainen esikoisohjaaja Kaur Kokk on tehnyt jotain synkkää, karua ja armotonta maansa historiasta 1700-luvulla. Rappioromantiikka ja inhorealismi kamppailevat jo still-kuvissakin. Onko tämä enemmän kauhua vai runoutta? Tietyssä pisteessä ne eivät eroa toisistaan. Viro on nykyään todella oleellinen elokuvamaa.
Maailmojen ja kulttuurien kohtaamista sanojen ja kielen kautta, railakkaasti ja rajoja kaihtamatta, joka suuntaan kritiikkiä syytäen – näin on kuvailtu israelilaisen Nadav Lapidin kovin kirjaimellista eurodraamaa, joka käsittelee elämää vieraalla maalla.
Kiina-noir voi oikein hyvin ja tuntuu vain kasvattavan kierroksiaan. Tämä on sen uusin edustaja. Ohjaajan aiempi rikosdraama Black Coal, Thin Ice on saanut tukevan jalansijan muistoissani. Se upposi syvälle tummiin vesiin – upotaanko nyt vielä syvemmälle?
Tässä yhteydessä olisi syytä mainita myös elokuva nimeltä The Lighthouse, mutta se on varattu loppuun aikoja sitten, tulossa myöhemmin levitykseen – ja teidän kaikkien tiedossa jo, vai mitä?
Osa III. Vinkkauksia vastuuta ottamatta
Belgialaiset oireilevat metsässä. Vainoharhaisuus mainittu. Voi olla mitä tahansa, mutta ohjaaja Fabrice du Welzillä on kokemusta ja hillitysti mainetta lajityypin “rankka eurotrilleri” saralla.
Brasilialaista, genrerajat ylittävää arthousea-mutta-myös-eksploitaatiota, mukana Udo Kier. Verikinkerit ovat monin tavoin yllättävä, ja yllättävyydessään arvostettava, veto lähinnä leppoisasta “sosiaalisesta realismista” tunnetulta Kleber Mendonça Filholta.
Brittifilmi kalastajaperheen kärsimyksentäytteisestä elämästä kuulostaa pelottavan arkirealistiselta, mutta kuva- ja äänikerronnassa käytetyt erikoiset ratkaisut tekevät siitä mitä ilmeisimmin jotain poikkeuksellista. Kokeellisuutta kaihtamattomille.
Bunuel in the Labyrinth of Turtles
Animaatio, jonka päähenkilö on surrealistisen elokuvan mestari uransa alussa. Menisin katsomaan tämän joka tapauksessa, mutta oikein miellyttävältä näyttävä piirrosjälki on iso plussa.
Jos muistatte vielä eeppisen oudon Swiss Army Manin, niin tietäkäätten, että sen ohjaajakaksikon toinen puoli on tehnyt nyt paluun. Ja Yhdysvaltojen Syvään etelään, hämäryyden alkulähteille, vieläpä! Tässä Daniel Scheinertin elokuvassa voi siis tapahtua mitä vain.
Lisää spekulatiivista Brasiliasta; jos ylempänä mainittu Bacurau tutkii kriisiytyvää maata väkivallan näkökulmasta, tämä lähitulevaisuuteen sijoittuva kuvitelma ounastelee kai uskonnollisen konservatiivisuuden nousua uudessa, hypersensaatiomaisessa muodossa. Zeitgeist hönkii.
Dokumentti tutkii Yhdysvalloissa vaikuttavan ja monia riepovan The Satanic Templen toimintaa. Aihe on itsessään niin kiinnostava, että toivon Hail Satanin kykenevän välttämään nykydokumenttien haukottavat kliseet ja sudenkuopat, joita kyllä riittää.
Jesus Shows You the Way to the Highway
Omalaatuisella Crumbsilla minut taannoin lumonnut Miguel Llansó on vastuussa festarin ehkäpä höyrypäisimmästä kasaripastissi-virtuaalitodellisuus-agenttiseikkailu-läpästä. Maistunee rajatulle yleisölle, joka tunnistaa itsensä kyllä. Tulossa ennakkoarvio.
Mielipiteitä nähtävästi hyvin tasaisesti jakava katoamiskertomus yhdistää teini-iän kipuilun, noir-henkisen rikoskuvion ja jenkkiläisen pikkukylätunnelmoinnin. Lupaavansuuntaista kyllä!
Jokainen festivaalivuosi tarvitsee tiettävästi oman kohahduttavan ja taidelähtöisen sarjamurhaajatutkielmansa. Se on tänä vuonna tämä. Vieläkö fiktiolla on sarjamurhaajista jotain sanottavaa Lars von Trierin jälkeen?
Itävaltalainen Jessica Hausner on kerännyt jo aikansa mainetta idiosynkraattisilla eurodraamoilla. Tämä kuulostaa paperilla villimmältä: psykodraamaa, tiedekauhua, vainoharhaa, uhkaavia organismeja. Kyseessä saattaa siis olla Invasion of the Body Snatchers, mutta idiosynkraattisena eurodraamana…
The Comedy ja Entertainment ovat oudoimpia elokuvia Amerikan itärannikon muminaskenessä. The Mountain on niistä vastaavan Rick Alversonin käsialaa. Odotan innolla jotain, mikä jättää lievästi ärtyneeksi mutta myös… hieman vaikuttuneeksi?
Kauhuelokuvien ystävien ykköstärppi The Lighthousen jälkeen on Babadookin ohjaajan uutuus. Jennifer Kentin historiallinen kostoräimintä sijoittuu Tasmaniaan, joten tietystä varautuneisuudestani huolimatta oletan ainakin maisemien ja tunnelmien olevan matkan arvoisia.
Aasia ja varsinkin sen genreosasto on tänäkin vuonna hieman katveessa festivaalilla, mutta löytyy sieltä sentään yksi todellisuuden tasoja sekoittava, feministinen elokuva-alan kritiikki. Mikä kuulostaa tietysti heti Kiinan Perfect Bluelta ja on siten todella positiivisesti kutkuttavaa.
Suomalainen mies teleporttailee tahtonsa vastaisesti. Spefielokuvat ovat vieläkin tässä maassa sellainen harvinaisuus, että eiköhän tämän katso ihan jo tukemistarkoituksessakin. Mutta Poissa vaikuttaisi pitävän jalat sen verran tukevasti maassa, vertauskuvallisesti siis, että valinta tehdä ihmisläheistä maagista realismia voi kääntyä voitoksi.
(artikkelin kuvituskuva elokuvasta Monos)
Vastaa