Rakkautta & Anarkiaa 2019 on päättynyt. Kärkikymmenikön kokoaminen – ja varsinkin järjestykseen asettaminen – oli haastava urakka, mutta kykenin siihen silti. Kas tässä.

10. Knives and Skin

Elokuvan ilmeiset esikuvat tunnistaa vaivatta: Jennifer Reederin pikkukyläoutoilussa on Twin Peaksista tuttu tragedian haavoittama ja hämmentämä yhteisö ja Donnie Darkon teinien masentava todellisuus. Sieltä karataan välillä mitättömien nyrjähdysten kautta johonkin toiveikkaampaan fantasiaan. Värimaailma vaiheilee violetin ja vaaleanpunaisen sävyjen välillä. Kadonneen teinitytön ruumis liikkuu itsestään, välttelee löytäjiä – ehkäpä katoaminen on jännittävintä mitä ihmiselle voi tässä kylässä tapahtua. Taustalla voisi aivan hyvin soida Gary Jules: The dreams in which I’m dying are the best I’ve ever had… Mutta Reederin postmoderniin melankoliaan upotettu teinidraama tekee silti omaperäisiäkin havaintoja. Se ikään kuin osoittelee kaikkea sellaista, mitä Lynch unohti käsitellä omassa myyttisessä saippuaoopperassaan. Sillä tavalla se huvitti ainakin minua.

9. A Hidden Life

Nykyisin hyvinkin aktiivisen Terence Malickin uutuus piirtää jälleen hengästyttävän mittakaavan visioita. Natsi-Saksan vainoama itävaltalainen aseistakieltäytyjä ja tämän perhe ovat kolmetuntisen eepoksen keskiössä, mutta vähintään yhtä suuria rooleja näyttelevät ihmiskunnan kohtalokas historia ja sitä vastaan asettuvan yksilön henkilökohtainen usko. Ennen kaikkea Malick-elokuvissa tuntuu siltä, että maailma on niin paljon suurempi kuin mitä kameraan mahtuu – edes kalansilmälinssi ei saisi vangittua kokonaisuutta, johon uppoaminen tuntuu tosiaan miltei uskonnolliselta kokemukselta. Tyyli on paikoitellen liiankin tuttu ja yllätyksetön, eikä A Hidden Life siksi kohoa ohjaajan mahtavimpien teosten tasolle. Mutta melkoinen saavutus se kuitenkin on.

8. The Bra

Azerbaidžanin maisemiin sijoittuva satu kertoo sanaakaan pukahtamatta veturikuskin uutterista yrityksistä löytää junaansa takertuneiden rintaliivien oikea omistaja. Pieniä kummallisuuksia tekevä Veit Helmer maalailee jälleen kerran kutkuttavia kuvia etäisten seutujen asukkaista, ja satukin on söötti: se opettaa ennen kaikkea sen, ettei elämästään kannata tehdä väkisin satua. Ja että vaatteita ei ehkä kannattaisi ripustaa ratakiskojen päälle kuivaamaan.

7. The Riddle of Jaan Niemand

Virolainen historiallinen mysteeri kääntyy kauhuksi, kun kuolemaa tekevän pikkukylän rapistuvaan kartanoon raahatun, pahasti loukkaantuneen miekkosen muisti alkaa palailla. Jotain pahaa on sekä tapahtunut että tulee vielä tapahtumaan, ehkä: aika on (noidan)kehä. Elävät eivät pysy hengissä eivätkä kuolleet hengettöminä. Umpimieliset kyläläiset palvovat kuumottavia horisevaa näkijätärtä. Esikoisohjaaja Kaur Kokkin runollisen kolho matka menneisyyteen painostaa pitkillä kuvillaan ja hiljaisuuksillaan. Kuinka lohdutonta helvetissä onkaan – jos on päästy edes sinne asti vielä.

6. The Wild Goose Lake

Kiinalaisessa neo-noirissa piristävät käänteet seuraavat toistaan, kun rikolliset ja poliisit käyvät vuorokausia jatkuvaan piiritanssiin. Erilaiset jengikahinat ovat jo niin nähty juttu, että The Wild Goose Lake olisi helposti voinut vajota harmaaseen massaan: mutta Diao Yinan, joka kunnostautui joitakin vuosia sitten perin kiehtovalla rikosdraamallaan Black Coal, Thin Ice, hoitaa hommat jälleen tarpeeksi omaperäisesti. Kikkaileva ja yllättävä kuvaus kiskoo katsojan mukanaan öiseen alamaailmaan, jossa neonvaloääriviivoin piirretyt noir-arkkityypit ovat kasvaneet ihmistä suuremmiksi. Toimintakin toimii.

5. Ghost Town Anthology

Kanadalainen kylä joutuu selviytymään nuoren miehen itsemurhasta. Ihan kuin maaseutu ei muuten jo vanhenisi tarpeeksi työikäisten etsiessä parempaa elämää kaupungeista… Mutta tällä kertaa jokin kriittinen trauman raja ylittyy, surun saturaatiopiste saavutetaan: hiipuva kyläyhteisö alkaa hiljalleen saada takaisin vanhoja asukkaitaan – vaan henkiin se ei silti herää, sillä valokeilan reunoilla ja routaisilla pelloilla huojuvat tyypit ovat edesmenneitä. Äärimmäisen realistisesti ja minimalisesti kuvattu kummitusdraama on enemmän draamaa ja vähemmän kummittelua, siis varsin virkistävä kokeilu. Urbaanien legendojen aineksia uusiokäytetään kiinnostavin tavoin, ja sosiopoliittinen sanoma tarjoillaan sydämellä. 16mm filmille kuvaaminen oli myös kunnollinen ratkaisu.

4. The Death of Dick Long

Pikantisti henkiin herätetyssä jenkkilän Syvässä Etelässä käynnistyy outo ja idioottimainen rikoskuvio, jossa ei ehkä ole edes rikosta eikä ainakaan kunnollisia rikollisia. Kaljaa juovat Nickelback-skenen jätkät tekevät kaiken väärin: varhaisten Coen-leffojen noviisirikolliset ovat tämän dudebro-sektorin rinnalla Arsene Lupineja. Oman hölmöyden lisäksi koko universumi tuntuu asettuneen surkeudessaan sympaattisia kaveruksia vastaan. Piina viedään äärimmäisyyksiin, venytetään kuin parhaassa kidutuspenkissä, eikä se lakkaa naurattamasta. Jään odottelemaan ohjaajan nelituntista versiota. (Ei, ei sellaista ole kai olemassakaan. Mutta aina saa haaveilla.)

3. Ruben Brandt, Collector

Unkarilaiset asialla. Taiteen, rikollisten ja taiderikollisten maailmaan sijoittuva tykittelevä animaatio on hillitön seikkailu vanhan ajan hengessä. Yksityiskohtien ja visuaalisten keksintöjen määrä tekee vaikutuksen. Ruben Brandtin maapallo on eri tyylisuuntien vääristämien, mitä monipuolisempien asukkien kansoittama: kuin tehosekoittimeen olisi heitetty ihmiskunnan historian kaikki maalaustaide ja syntyneestä massasta muovattu kokonaan uusi maailma. Heist-kollaasi ei jätä mitään kuvataiteen nurkkaa koluamatta, mutta ennen kaikkea se on hyvin kirjoitettu, yllättävä ja alusta loppuun viihdyttävä vuoristorata. Taideviittauksia ei edes tarvitse etukäteen tuntea, ne oppii kyllä matkalla.

2. In Fabric

In Fabric ei ole Peter Stricklandin paras elokuva mutta silti parempi kuin melkein mikään pastissi ikinä. Kulutuskulttuuri on noituutta! Tarkempi arvio löytyy täältä.

1. Monos

Vaikuttavin ja monipuolisin elokuvallinen visio tämän vuoden festivaaleille tuotiin Kolumbiasta. Lapsisotilaiden hidas muodonmuutos joksikin epäinhimilliseksi – tai sitten vain luonnonmukaiseksi – on upeasti kuvattu, kuumeinen kertomus ihmisten lakien katoamisesta. Hyytävän kylmää ja trooppisen kuumaa vuorotellen. Lapsisotilaiden pankkivankina riutuva tohtori tuo tarinaan toisen puolen: länsimainen korkeasti koulutettu nainen pitää kiinni moraalisesta ylemmyydestään mutta sortuu itsekin osana selviytymiskamppailua. Sota tarkoittaa hyvällekin ihmiselle loputtomia ristiriitoja, alkukantaisuuden syleilyä.

Näin ollen Alejandro Landes on luonut jotakin, mitä voi pinnallisesti verrata Werner Herzogin tuotantoon, Ilmestyskirja. Nytiin tai Elem Klimovin Idi i smotriin (Come and See), mutta mikään näistä klassikoista ei tee Monosia turhaksi, koska se on aivan oma toimijansa. Kuin luonnonvoima, jonka äärellä nöyrtyy. Elokuvan ytimeen sisältyy harkiten kirjoitettu tragedia, joka sijaitsee juuri sopivan etäisyyden päässä todellisuudesta: tämä on rujoa runoutta, varoitus äärimmäisen tehokkaan vallankäytön seurauksista – painajainen jossa oikeasti tapahtuvat kauheudet toistuvat, hieman vääristyneinä vain.

 

”Kunniamaininnan” ilman suositusta ansaitsee:

 

Kultainen hansikas

Fatih Akinin extreme-komedia saattaa olla vuoden tai vuosikymmenen saastaisin elokuva. Akin on oivaltanut hyvin sen, ettei vaikkapa uuden ranskalaisen ekstremismin jälkeisenä aikana graafinen ja häiritsevä väkivalta ole enää avain šokeeraukseen: pahin mahdollinen on jo tehty ihmiskeholle, monta kertaa ja näyttävästi. Siispä Akin ottaa askeleen eteenpäin ja tekee pahimman mahdollisen tavalliselle ihmiselämälle, ja oivan välineen siihen hän on saanut Heinz Strunkin tositapahtumiin pohjaavasta romaanista. Kultainen hansikas piehtaroi 70-luvun saksalaisen alkoholismin sakeimmissa jättöaltaissa: onhan se ns. sarjamurhaajaelokuvakin, mutta roskainen elämä, jota Kultainen hansikas -nimisessä baarissa ja sen lähiympäristössä eletään, saattaa olla kuolemaa kauheampi kohtalo. Irvailu kanta-asiakkaiden poikkeaville kehoille, ihmisvihalle, moraalittomuudelle ja sileäksi juoduille aivoille tekee Kultaisesta hansikkaasta ennen kaikkea sisältä ruman elokuvan. Mutta ei sille vain voi olla nauramatta. Joko kävelet ulos kesken tai naurat. Tätä täytyy arvostaa, vaikka on hyvinkin mahdollista, ettei elokuvalla ole mitään muuta annettavaa kuin kuvottavuutensa. No, lopetusbiisi myös, jos sinne asti jaksaa.

https://i0.wp.com/aavetaajuus.fi/wp-content/uploads/2019/10/hiff2019.png?fit=1024%2C576https://i0.wp.com/aavetaajuus.fi/wp-content/uploads/2019/10/hiff2019.png?resize=150%2C150Toni SaarinenElokuva-arvostelutPoiminnatelokuvat,fantasia,rakkautta & anarkiaa 2019,scifi,uuskummaRakkautta & Anarkiaa 2019 on päättynyt. Kärkikymmenikön kokoaminen – ja varsinkin järjestykseen asettaminen – oli haastava urakka, mutta kykenin siihen silti. Kas tässä. 10. Knives and Skin Elokuvan ilmeiset esikuvat tunnistaa vaivatta: Jennifer Reederin pikkukyläoutoilussa on Twin Peaksista tuttu tragedian haavoittama ja hämmentämä yhteisö ja Donnie Darkon teinien masentava todellisuus....