Arttu Haglundin esikoistäyspitkä Poissa edustaa suomalaista spekulatiivista fiktiota maanläheisistä lähtökohdista. Se kertoo kiteeläisen lapsiperheen arjesta sisältäen vain yksittäisen – ja yksinkertaisen – yliluonnollisen elementin, joka kuitenkin ohjaa ja määrittää tarinaa kauniisti, kaikkien taiteen sääntöjen mukaan.

Perheenisä Matti (Panu Tuomikko) alkaa teleporttailla. Tämä tapahtuu hänen tahdostaan riippumatta: sattumanvaraisesti, kiihtyvää tahtia ja aina vain yhä kauemmas. Vaimo Teija (Eeva Putro) ja tytär (Emma Koski) jäävät lehdelle soittelemaan, kun isä päätyy kiertämään maailmaa satunnaislukugeneraattorin määrittämin koordinaatein. Ennen pitkää hän oppii varustautumaan hyppyihin, sitten nauttimaan uudesta elämästään.

Siirtyminen tilassa on helposti tajuttava mutta monia mahdollisuuksia tarinankerronnalle tarjoava spekulaatio. Aukkojen puhkominen yliluonnollisen elementin logiikkaan olisi vaivatonta – ja sekä julmaa että tarpeetonta. Poissa tottelee sääntöjä, jotka toimivat juonenkuljetuksen vaatimuksiin nähden tarpeeksi uskottavasti. Ennen kaikkea tärkeää on se, ettei näitä sääntöjä elokuvan edetessä räikeästi rikota vain jonkin kaivatun käänteen tai tunnetilan saavuttamiseksi, mikä on tyypillistä etenkin vähämieliselle Netflix-scifille. Poissa on, toisin sanoen, eheä.

Avi Heikkisen käsikirjoitus on muutenkin tarkkaa työtä ilman, että se vaikuttaa jonkin helvetillisen konsulttiryhmän toimesta Optimoidulta Katselukokemukselta. Elokuva etenee selkeästi vaiheesta toiseen: voisi sanoa kehityksen tapahtuvan kevein hypäyksin. Vain yksi niistä tuntuu ainakin hahmokehityksen näkökulmasta pikemminkin hätiköidyltä loikalta. Tällaisissa yhden ajatuksen maanisesti ajamissa juonissa alkaa väkisinkin jossain puolivälin paikkeilla miettiä sitä, mihin tästä pisteestä voi enää mennä – mutta meneepä elokuva silti koko ajan jonnekin. Viimeisen kolmanneksen aloitus on usein vaikeaa, vaan jotenkin Poissa kantaa senkin yli ilman uusia ideoita.

Siinä missä elokuvan ympäristö on kirjaimellisesti maailmanlaajuinen, tarinan mittakaava ei ikinä kasva suureksi muuten kuin emotionaalisesti. Toisinkin olisi voinut tehdä, ehdottomasti: luulenpa, että japanilaiset olisivat väsänneet tästä konseptista eeppisen kymmentuntisen animen, jonka lopussa pelastetaan maailma. Vaikka tällaisen väsyneen suurieleisyyden välttäminen on raikasta, jäin kaipaamaan jonkinlaista laajempaa kontekstia – ainakin Matin ja tämän matkoillaan kohtaamien ihmisten välistä interaktiota. Se olisi valottanut myös päähenkilön sisäistä (muuttuvaa) maailmaa muutamaa montaasia paremmin.

Poissa on sellainen tapaus, jossa loppu huutaa analyysia, koska tapahtumien ratkaisu määrittää pitkälti jo sen, millaista lajityyppiä elokuva edes edustaa – vaan toisaalta loppu vaatii myös olemaan paljastamatta itsestään mitään etukäteen. Hankala homma kriitikolle. Tyydyn vain sanomaan, että Haglund & kumppanit olisivat voineet päätyä niin moneen huonompaan ratkaisuun (ja Suomessa monet olisivat epäilemättä päätyneet), että arvostukseni tehtyä valintaa kohtaan on suuri ilman sen tarkempaa pohdintaakin. Poissa ei muuta sanomallaan maailmaa, mutta toivon mukaan se avaisi kenttää muillekin vakaville spekulaatioille.

Jos jostakin pitää motkottaa, niin siitä, että näin arkiseen – reaalifantastiseen? – kertomukseen olisivat sopineet paremmin aidosti mukavat hahmot. Eeva Putron taitavasti esittämä Teija on esimerkki koettelemusten alla murtuvasta mutta läpikotaisin kiltistä henkilöstä, mutta iso osa sivuhahmoista, ja päähenkilö Matti itsekin, tuntuvat monissa tilanteissa tarpeettoman aggressiivisilta, ikään kuin eriskummallinen skenaario olisi vaatinut vielä hieman lisää konfliktia pyöriäkseen täydellä teholla (ei, ei olisi). Tämä hahmojen tarpeeton konfliktihakuisuus on yleinen vika suomalaisessa draamassa. Näkisinkin mielelläni joskus kertomuksen, jossa koettelemuksiin joutuvat toisiinsa lähtökohtaisesti empaattisin tavoin suhtautuvat henkilöt.

Poissa herättelee (ilmeisten “läsnäolon” ja “poissaolon” kysymysten lisäksi) miettimään sitä, mikä hauras vyöhyke sijaitsee elämän yllätyksettömyyden ja täydellisen satunnaisuuden välillä. Ilman uusia virikkeitä ja muutoksia ihmiselämä muuttuu nopeasti harmaaksi kauhuksi. Sen tilalle jostain ilmestyvä arvaamattomuus ensin järkyttää, sitten alkaa ilahduttaa, lopulta viekottelee puolelleen – ja näin muuttuu uudeksi rutiiniksi, jota pitäisi päästä pakoon. Tarvitsemme muutosta mutta vain hillitysti ja hallitusti. Tämä on perustavanlaatuinen olemassaolon ongelma, joka on muuttumassa yhä ajankohtaisemmaksi, globaalisti. Onhan koko maailmasta tullut meille yhtä rajaton ja yhtä hallitsematon kuin Matille.

 

Poissa esitetään Rakkautta & Anarkiaa 2019 -festivaalilla 28.9. (lauantaina). Teatterilevitykseen se tulee 29.11.2019.