Melko aikaisessa vaiheessa Peter Stricklandin huikeaa In Fabricia on kohtaus, joka sittemmin näytellään uudelleen monin variaatioin (sillä tässä nimenomaisessa maailmassa kaikki toistuu esoteeristen sääntöjen mukaan).

Marianne Jean-Baptisten vakuuttavasti esittämä yksinhuoltajaäiti Sheila on ostamassa alennusmyynnistä uutta vaatetta tulevia treffejä varten. Siellä häntä houkuttelee erään verenpunaisen iltapuvun hankintaan nuori ja kaunis Oudon laakson asukki Miss Luckmoore (Fatma Mohamed). Naisten keskustelu on kuin ensimmäinen kontakti kahden eri planeetan olioiden välillä. Keski-ikäinen työläisrouva on käytännönläheinen ja epävarma puvun koosta, hinnasta, tarpeellisuudesta… Miss Luckmoore vastaa okkultistisella kapulakielellä, että maailman ulottuvuudet ja mittasuhteet ylittävät ihmisten käyttämien mittarien asteikot. Sheila taipuu pian.

Stricklandin omaperäisessä taidekauhussa, joka on vuoden merkkitapaus millä tahansa ihmismittarilla, päähenkilön virkaa toimittaa mainittu verenpunainen iltapuku, mutta elokuvan ydin tiivistyy edellä kuvattuun keskusteluun. Synopsiksen tasolla kyse on niinkin hupsusta asiasta kuin riivatusta mekosta; käytännössä ohjaaja-käsikirjoittaja hahmottelee sitä, miten perinpohjaisen kirottua hintalapun saanut materia voikaan olla.

Kirouksen luonne on kapitalistinen, ja meidät kaikki on ommeltu langoiksi sen Kudokseen. In Fabricin myyntituotteet ovat käsittämättömien loitsujen synnyttämiä – niiden ominaisuuksien kuvailu onnistuu näköjään vain metafysiikan avulla. Näissä kulutusyhteiskuntaa pyörittävissä loitsuissa luodaan fetissejä (sanan monessa merkityksessä) kaikesta, mikä saa valuutan virtaamaan. Koneisto menestyksekkään kaupankäynnin takana on pitkälti noituus, ja tuotteen palautus rikkoo todellisuuden perimmäisiä lakeja. Sheila, kuluttaja jolla ei ole syvempää ymmärrystä aineen saloista, puhuu kirjaimellisesti eri kieltä kuin Miss Luckmoore, materian salatieteisiin vihitty tehomyyjä.

Klassisen eurokauhutyylin imitaatio saavuttaa huippunsa aivan ensimmäisessä kuvassa ja jää sitten onneksi toissijaiseksi houkuttimeksi. Argento ei ikinä ajattelisi asiaa – mitään asiaa – näin pitkälle. In Fabricin tuttu ilmiasu on siten vain portti maailmaan, jota ei ole elokuvissa vielä täysin kartoitettu: täällä mallinukkejen ja ihmisten väliset rajat hämärtyvät, televisiomainos on itsessään hypnoottinen huume ja pyörivä pesukone muistuttaa veden armotonta kurimusta. In Fabricin outous syntyy erityisesti siitä, että arkipäiväisiksi koetut asiat, kuten näyteikkunat, alkaa käsittää joksikin osaksi salatieteen teorioita, vaikka katsojaa ei Sheilan tapaan kunnolla vihitä tuohon tietoon.

Yliluonnolliseen häiriökäyttäytymiseen johtavalla materialismilla kyllästetyn elokuvan voi nähdä melko loogisena jatkona ensimmäisen Dawn of the Deadin kulutuskritiikille: mutta kun 70-luvun vastakulttuuri katsoi kuluttajien massaa ja näki vain aivottomien epäkuolleiden lauman, In Fabric on kiinnostunut siitä, millainen häijy taika synnyttää kuluttajazombiet. Olen entistä vakuuttuneempi ajatuksesta, että kauhun kieli on tehokkaimpia välineitä oikeiden järjestelmien epäkohtien osoittamiseen.

Strickland ei ole asialla ensimmäistä kertaa. Sekä Berberian Sound Studio että The Duke of Burgundy – joista jälkimmäistä tosin ei ole syytä laskea kauhuksi – ovat aivan samassa hengessä historiallisten lajityyppien, giallon ja eksploitaation, pastisseja ilman, että mikään niiden tarinoissa on lainaa tai genren lainalaisuuksille nöyrtymistä. Tavoite ei tällöin ole ollut “uuden elokuvan saaminen vaikuttamaan vanhalta” (typerää ja hyödytöntä!) vaan vanhojen, hyödyntämättä jääneiden mahdollisuuksien löytäminen. Peter Strickland erottuu edukseen aikana, jolloin ikävän monet haluavat tarjota yleisölle vain kopioita omista lempikokemuksistaan. In Fabric ei ole kaavojen vanki vaan niiden hyväksikäyttäjä parhaalla mahdollisella tavalla.

Elokuvan tarina muodostuu käytännössä kahdesta puoliskosta, joista jälkimmäinen on saanut jonkin verran rapaa niskaansa. Kieltämättä siinä on liian helppoa huumoria ja muutama irrallinen yksityiskohta, jotka tuntuvat viime hetken ideoilta. Mutta ei Strickland olisi saanut mitenkään hahmoteltua kirouksen koko kaarta pysyttelemällä yhdessä perspektiivissä, ja tiettyjen elementtien toisto uudessa tilanteessa sekoittaa pakkaa positiivisella tavalla. Riivauksen kiihtymisestä kohti kliimaksiaan voi löytää vielä reippaasti ironiaa ja uusia harmaan sävyjä.

Taustalla luikertelevat Cavern of Anti-Matter -yhtyeen pahaenteiset elektroniset musiikit suoraan haamujen tanssiaisista repäistyinä. Spiraalikuvioita alkaa havaita vähän kaikkialla kuin Uzumakissa ikään. Vaikka mekko on aina menossa mukana, suurin osa kiinnostavista asioista tapahtuu sen välittömän vaikutusalueen rajoilla: unien muisteluissa, pesukoneen mekaniikan kuvauksissa, huolestuttavissa esimieskeskusteluissa…

Englannin (latinasta periytyvä) sana possession on varsinkin tässä tapauksessa sekä henkien haltuunsa ottamia esineitä että ihmisten tarvetta omistaa. “Possessoiko” ihminen esineen vai esine ihmisen? Ovatko alennusmyynnit demonien orgioita? Onko kaupankäyntiin ryhtyminen edes oma valintamme? The hesitation in your voice, soon to be an echo in the recess in the spheres of retail…

In Fabric esitetään Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla lauantaina 21.9., sunnuntaina 22.9. ja tiistaina 24.9.

https://i0.wp.com/aavetaajuus.fi/wp-content/uploads/2019/09/In-Fabric-1.png?fit=800%2C450https://i0.wp.com/aavetaajuus.fi/wp-content/uploads/2019/09/In-Fabric-1.png?resize=150%2C150Toni SaarinenElokuva-arvostelutPoiminnatelokuvat,kauhu,rakkautta & anarkiaa 2019,uuskummaMelko aikaisessa vaiheessa Peter Stricklandin huikeaa In Fabricia on kohtaus, joka sittemmin näytellään uudelleen monin variaatioin (sillä tässä nimenomaisessa maailmassa kaikki toistuu esoteeristen sääntöjen mukaan). Marianne Jean-Baptisten vakuuttavasti esittämä yksinhuoltajaäiti Sheila on ostamassa alennusmyynnistä uutta vaatetta tulevia treffejä varten. Siellä häntä houkuttelee erään verenpunaisen iltapuvun hankintaan nuori ja kaunis Oudon...