Kuva: Mari Mur, HIFF:n kuvapankki

Tässä ovat tiivistetyssä muodossa lempielokuvani tämän vuoden Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla, josta onkin tullut jo useampi yksittäinen arvio kirjoitettua. Festivaalin päättyessä mittari näytti omalla kohdallani 27 kokopitkää ja seitsemää lyhyttä elokuvaa. Aivan hyviä näistä oli useampikin kuin kymmenen plus yksi – mutta seuraavalla listalla ovat ne tärkeimmät.

Toisin kuin aiemmat kirjoitukseni Aavetaajuudella, tämä kokoelma ei ole yksinomaan spekulatiivinen. Oli kuitenkin ilo huomata, että mainitut realistisemman suuntauksen edustajat eivät nekään kaikki täysin noudattaneet tiukkaa “todellisuuteen” sitoutumista: pienet nyrjähdykset ja tulkinnanvaraisuudet kertovat jonkin yliaistillisen läsnäolosta listan tapauksissa 2, 5, 6, 7 ja 10 – ainakin ne kertovat elokuvan taiasta, siitä miten kuvaa voi manipuloida tavalla, joka siirtää katsojan pois arkitodellisuudesta. Puhtaasti spekulatiivisia ovat kohdat 3, 4 ja 8.

#10: Daughters of the Dust (1991)

Afroamerikkalaisen naiselokuvan merkkiteos on tulevan ihmisen muisto ajasta jota hän ei elänyt: hauras, ihmeellinen ja kuvankaunis kuvitelma, joka kertoo sukupolvien ketjusta ja naiseuden eri puolista arvokkaasti ja monipuolisesti. Ajat muuttuvat, perinteet katoavat ja uusiutuvat, yksilöt tekevät kipeitä valintoja, ajautuvat erilleen ja yhteen. Näemme tämän jättimäisen prosessin vain yksittäisten, pois virtaavien hetkien ilmentyminä – kuin haparoivana muistelmana. Julie Dashin elokuvan ysäriestetiikka on eritoten musiikin ja kuvan yhdistelmänä melko passé ja jopa vaarallisen lähellä kornia, mutta tarinankerrontana ja ajatuskuviona teos on oikeastaan aika mestarillinen.

#9: Swinging Safari

Nousukausi on saavuttanut Australian ja suonut loputtomasti rahaa sijoitettavaksi huonoon makuun ja häiriökäyttäytymiseen. Lopputulos on joko epäkorrekti komedia tai kauhuelokuva. Jälkimmäistä se on ainakin ohjaajalleen Stephan Elliottille johtuen siitä, että hän eli nämä tapahtumat oikeasti. Swinging Safarissa lapset yrittävät kasvaa aikuisiksi ilman yhtäkään aikuista roolimallia – mikä ei tarkoita, etteikö täyskasvuisia ihmisiä olisi joka puolella heidän ympärillään… Keskiluokan rappion seuraaminen on aina hauskaa, mutta Swinging Safari esittää myös asiallisen kysymyksen: “Miten kukaan näistä tyypeistä edes selvisi hengissä 70-luvusta?”

#8: Mandy

Panos Cosmatosin hyperesteettinen, järkeä uhmaava tribuutti 80-luvulle on hidas ja raskas, murskaava kuin syvänmeren paine. Se on myös elokuva, jonka edessä kritiikki katkaisee oman kaulansa; elokuva, josta on vaikea sanoa yhtään mitään enempää kuin mitä jokainen näkee, sillä kaikki on pintaa, esillä ja osoitettua. Jos pinnan alla on mysteeri, sen kätkeminen on ohjaajan suurin uroteko. Mandy ei ole kaikille – se on vuoden selkein kahtiajakaja. En kykene vihaamaan mitään, mikä on näin piinkovasti omaan visioonsa sulkeutunutta ja omaan happomaailmaansa eksynyttä… Nicolas Cage. King Crimson. Amerikka. Vanhatestamentillinen jumala. Näistä on tämä uskonto tehty.

#7: The Wild Pear Tree (Ahlat Ağacı)

Turkkilaisen konkarin Nuri Bilge Ceylanin uusin työ on pitkä ja vangitseva kuvaus toiveiden ja realiteettien riuhtomista taviksista. Sen hahmot ovat pikkumaisia, tekopyhiä, tärkeileviä ja patologisia valehtelijoita, eikä heihin voi olla mieltymättä. Tämä johtuu siitä, että heillä on pyrintöjä, jotka selvästikään eivät voi onnistua taikka onnistuessaankaan johtaa onnellisuuteen. Siitä syntyy pieniä tragedioita. Kamera leijuu ja viuhtoo ympäri sekä kaupunkia että maaseutua tavoittaen satunnaisesti jotain häikäisevän kaunista – kuten me kaikki täällä tallustaessamme. Tämä on runojen ainesta, tarpeeksi paljon parempaa kuin lannistava arkitodellisuus.

#6: First Reformed

Paul Schraderin (kirjoittanut muun muassa Taxi Driverin) uusin ohjaus pureutuu uskon ongelmiin ilmastonmuutoksen ravisuttaessa ihmisten vakiintuneita käsityksiä elämän jatkuvuudesta. Kylmää ja lohdutonta pohdintaa siitä, pitäisikö sittenkin vain valinta radikalismi, että jättäisi edes jonkin jäljen maailman. Ethan Hawken moniongelmaiseen pappiin ruumiillistuu paljon ahdistuksen aiheita, ja vaikka First Reformed hieman pistääkin masentamaan, sen laatua ja monitasoisuutta ei käy kiistäminen.

#5: The Manslayer, The Virgin, The Shadow (Mehetapja/Süütu/Vari)

Virolainen episodielokuva käsittää kolme eri aikaa ja tilaa: esimodernin kylän, neuvostovirolaisen työyhteisön ja nykypäivän globaalin, otteesta lipsuvan, postmodernin paikattomuuden. Episodeja yhdistää jokaisessa tapauksessa se, että järjestelmä, mikä sen muoto sitten onkaan, vie naisilta (tai arkkityyppiseltä naiselta: kaikkia päähenkilöitä esittää mainio Rea Lest) mahdollisuuden päättää omasta elämästään. Ensimmäinen jakso jättää vain vähän kyseenalaiseksi – se on yhtä julma ja suoraviivainen kuin vanhakantaiset perinteet, joita ei saateta kyseenalaistaa. Toisessa ajassa ollaan jo muutoksen tilassa: ihmiset tuntevat olonsa ja asemansa epävarmoiksi totalitaarisessa yhteiskunnassa, jossa Valtio päättää viime kädessä jokaisen kohtalon. Viimeinen episodeista on epäilemättä paheksutuin mutta myös haastavin. Se onkin ehdottomasti pakollinen idean täydentämiseksi esittäessään absurdein kuvin ja hahmoin maailman, jossa kaikki on alkanut hiljalleen viitata kaikkeen sitä edeltäneeseen, jossa jokainen voi tehdä mitä haluaa ja tekeekin niin, ja jossa on helppo eksyä ilman tienviittoja. Ajattelu- tai teoriaelokuva, mutta myös varteenotettavaa taidetta.

#4: The House That Jack Built

Lars von Trierin uusin kohahduttaja on paljon parempi kuin sen naurettava hype antaa ymmärtää. Hurjiin mittasuhteisiin kasvava, yhä abstraktimpia häiritsevyyden tasoja tavoittava sarjamurhaajateos välttää kliseet ja romantisoinnit. Matt Dillonin taitavasti esittämä kameleonttimainen Jack on hirveä, hauska, älykäs, epälooginen, arvaamaton ja säälittävä hahmo – mutta hän on pelkkä sapluuna, jota von Trier käyttää ruotiakseen sitä, miten ihmiskunta on tehnyt sadismista ja murhaamisesta taidetta, jotakin perinpohjin käsittämätöntä mutta samalla hiljaisesti aivan hyväksyttyä. Tunnelmasta ja mielialasta toiseen katsojaa tempova eläinrääkkäyksen, misogynian, nihilismin ja yli-ihmiskuvitelmien tuomio (suorastaan helvetillisessä mittakaavassa), jossa von Trier ei päästä itseäänkään helpolla. ”Tästä kyllä tulee sanomista.”

#3: Sorry To Bother You

Boots Rileyn humoristis-dystopisen protestielokuvan ansioista kirjoitin yksityiskohtaisemmin jo aiemmin. Katsohan nyt!

#2: Ash Is Purest White (Jiang hu er nv)

Jia Zhangke on eräs tärkeimpiä aasialaisohjaajia, Kiinan nykypäivän ja kehityksen uuttera mallintaja. Hänen elokuvansa kattavat yleensä useita vuosikymmeniä, niin myös Ash Is Purest White. Etukäteen tympeäksi alamaailmadraamaksi kuvittelemani teos asettuu kuitenkin Jian parhaiden joukkoon vyöryttämällä ruudulle upeita, monoliittisiä kaupunkikuvia, tarkkaavaista ajan hengen symboliikkaa ja kiinnostavia päähenkilöiden kehityskaaria. Eikä elokuva jää myöskään Kiinan rajojen sisäpuolelle pyörimään. Se pyrkii muutaman hyvin taktisesti valitun kuvan kautta asettamaan ihmiskohtalot todella universaaliin mittakaavaan, mikä tarkoittaa tässä tapauksessa kirjaimellisesti maailmankaikkeutta. Suuri teos muuttuvista elämistä muuttuvassa maailmassa.

#1: Leave No Trace

Debra Granik on kirjoittanut ja ohjannut hienon, amerikkalaisittain hämmästyttävän tasapuolisen selviytymistarinan. Selviytyminen ei tässä tapauksessa ole vaikeinta luonnonpuistossa, jossa isä (Ben Foster) ja tytär (Thomasin McKenzie) salaa asustelevat omissa oloissaan, vaan myöhemmin yhteiskunnassa, jonne heidät väkisin kiskotaan takaisin. Järjestelmää on miltei mahdoton paeta omaan rauhaan, vaikka aina löytyy ihmisiä, jotka eivät kykene yhteiskunnan puitteissa elämään. Vapauden pitäisi olla ihmisoikeus – siltikään Granikille tilanne ei ole millään lailla yksiselitteinen: pitämällä tytärtään rinnallaan epätavallisessa elämässä isä toimii lopulta aivan samoin kuin yhteiskunta. Kuka sitten saa tehdä valinnat, millä ehdoin, ja onko mitään kompromisseja olemassakaan? Leave No Tracen käsikirjoituksen pitäisi olla mallina kaikille, jotka tahtovat pureutua tällaisiin mutkikkaisiin ongelmatilanteisiin. Siinä ymmärretään niin yksilöä kuin yhteiskuntaakin. Road trip – ja ihmiselokuva vailla vertaa.

KUNNIAMAININTA: Helsinki Mansplaining Massacre

Ilja Rautsin lyhytelokuva on juuri sitä mitä nimi lupaa. Otetaan iso, tirisevä klöntti painavaa sanaa, vedetään se genre-elokuvan armottoman lihamyllyn läpi ja tarjoillaan hervottomien onelinereiden kera. Miesasiamiehet kärsikööt närästyksestä.

https://i2.wp.com/aavetaajuus.fi/wp-content/uploads/2018/10/biorex_200918_marimur_1.jpg?fit=1024%2C684https://i2.wp.com/aavetaajuus.fi/wp-content/uploads/2018/10/biorex_200918_marimur_1.jpg?resize=150%2C150Toni SaarinenElokuva-arvostelutPoiminnatelokuvat,fantasia,kauhu,rakkautta ja anarkiaa 2018,top 10Kuva: Mari Mur, HIFF:n kuvapankkiTässä ovat tiivistetyssä muodossa lempielokuvani tämän vuoden Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla, josta onkin tullut jo useampi yksittäinen arvio kirjoitettua. Festivaalin päättyessä mittari näytti omalla kohdallani 27 kokopitkää ja seitsemää lyhyttä elokuvaa. Aivan hyviä näistä oli useampikin kuin kymmenen plus yksi – mutta seuraavalla listalla ovat...