kyyhkynen-oksalla-istui

Roy Andersson aloitti viisitoista vuotta sitten kummitustarinan, jollaisen vain hän saattaa kertoa. Anderssonin tragikoomisen “ihmisenä olemisen trilogian” ensimmäinen osa Toisen kerroksen lauluja esitteli oudon kaupungin, jonka harmaakasvoiset asukkaat vaeltavat keinotekoisen näköisessä maailmassa elämänsä vähäpätöisyyteen uponneina. Kaupunki on jatkuvasti häviämässä taistelun menneisyyden haamuille ja muille pahantahtoisille nihilismin hengille, joita edes lapsiuhri ei lepytä. Nyt ensi-iltansa saanut Kyyhkynen oksalla istui, olevaista pohtien on trilogian päätösosa, joka ei tarjoa mitään suurta ratkaisua Toisen kerroksen laulujen eksistentialistiselle kauhulle tai sen jatko-osan (Sinä elävä) haaveiden turhuudelle. Se vain palaa kymmenien vähäeleisten episodien kautta surrealistiseen kaupunkiin, mikä riittää hyvin ohjaajan faneille.

Aiempien elokuvien tapaan perinteinen juonikaari puuttuu myös päätösosasta. Punaisena lankana toimii korkeintaan kahden “viihdealalla työskentelevän” miekkosen tuhoon tuomittu liiketoiminta. He kauppaavat vampyyrinhampaita, naurupusseja ja kamalia Isoisä Yksihammas -naamareita, koska haluavat ilahduttaa ihmisiä. Ilo on kuitenkin tunne, jota tässä arjen dystopiassa eivät koe edes huumorikauppiaat itse.

Jos aiemmat elokuvat eivät ole tuttuja, hitaasti etenevä ja päämäärätön kohtausten sarja vieraannuttaa. Huumori on synkkää, vaikka Andersson on empaattinen hahmoparkojaan kohtaan. Silti jokin näin vimmatun epätoivoisessa todellisuudessa kiehtoo.

Vaikka ensimmäisen osan kylmäävään surrealismiin verrattuna Kyyhkynen ei ole kovin yliluonnollinen, sen maailma on edelleen täysin mielivaltaisen ajan armoilla. Täällä menneisyyden painosta on tullut fyysinen voima, niin hartaasti ihmiset ovat jumittuneet tekemiinsä virheisiin. Siksi ei ole kenestäkään kummallista, että kaupungin läpi marssii Kaarle XII:n armeija epäonniselle sotaretkelle vieden nuoret miehet lähiöpubista mukanaan. Kerronta heijastelee tätä kummallisuutta äänimaailman suhteen: aiemman kohtauksen musiikki kaikuu vielä pitkään täysin toisessa tilanteessa. Ihmiset näkevät unia, jotka eivät ole kovin paljon kauhistuttavampia kuin ne painajaiset, joiden keskellä he elävät. Ne eivät ole painajaisia kirkuvista hirviöistä vaan arkipäiväisiä tilanteita, joissa kaikki on jollakin epämukavalla tavalla pysyvästi poissa sijoiltaan.

Ehkä suurin ongelma Kyyhkysessä on se, että itsenäisenä teoksena se ei oikein seiso jaloillaan. Harvoin kai trilogian kolmannen osan kuuluisikaan, mutta toisaalta Andersson on pyrkinyt myös siihen, että yksittäiset episodit kertoisivat itsessään jotakin merkittävää, eikä näin aina käy. Elokuvassa ei ole myöskään yhtään niin vaikuttavaa kohtausta kuin loppu Toisen kerroksen lauluissa. Tästä huolimatta myös viimeinen osa on inspiroiva kummajainen, joka osoittaa, miten yhä löytyy lukuisia keinoja rakentaa omaperäisiä ja eheitä maailmoja. Tässä tapauksessa tuo maailma on omamme kummitus: välillä pelottavan paljon sitä muistuttava, mutta silti vieras.

https://i0.wp.com/aavetaajuus.fi/wp-content/uploads/2015/03/kyyhkynen-oksalla-istui.jpg?fit=1000%2C500https://i0.wp.com/aavetaajuus.fi/wp-content/uploads/2015/03/kyyhkynen-oksalla-istui.jpg?resize=150%2C150Toni SaarinenElokuva-arvostelutPoiminnatElokuva-arvostelu,Kyyhkynen oksalla istui,Roy Andersson,uuskummaRoy Andersson aloitti viisitoista vuotta sitten kummitustarinan, jollaisen vain hän saattaa kertoa. Anderssonin tragikoomisen “ihmisenä olemisen trilogian” ensimmäinen osa Toisen kerroksen lauluja esitteli oudon kaupungin, jonka harmaakasvoiset asukkaat vaeltavat keinotekoisen näköisessä maailmassa elämänsä vähäpätöisyyteen uponneina. Kaupunki on jatkuvasti häviämässä taistelun menneisyyden haamuille ja muille pahantahtoisille nihilismin hengille, joita edes...