Ilmari Rautapää on palannut!

Pikkujoululahjana lukijoillemme julkaisemme lyhyen Ilmari Rautapää -seikkailun. Joulun ihme -novellissa Ilmari joutuu tekemisiin epäilyttävän joulupukkijoukkion kanssa ja kammottava salaisuus paljastuu!

Ilmari Rautapää ja joulun ihme - Jyrki Pitkä

Oli jouluaatto 2016. Kello läheni iltakymmentä. Ilmari Rautapää oli juuri lopettanut keikkansa joulupukkina ja hoiperteli Aleksis Kiven katua kotiin päin. Tekoparta roikkui kosteana rinnalla kuin märkä ruokaliina. Tänä jouluna oli keikkoja ollut harmillisen vähän, johtui varmaan siitä, ettei hän enää kehdannut mainostaa itseään ”raittiina ja autoilevana” pukkina.

Muuten keikoissa ei ollut valittamista. Ilmari oli onnistuneesti kanavoinut pyhän Nikolauksen arkkityyppiä ja vain yksi lapsi oli saanut paniikkikohtauksen. Punanutun ja parran pesemisestä oli selvästi ollut hyötyä.

Lisäksi hän oli saanut pullollisen St-Rémy-brandya viimeistä edeltävästä keikkapaikasta ja viimeinen pukkeilu oli luistanut kuin kesärenkaat ensimmäisenä pakkasaamuna.

Brandya siemaillessa Ilmari tunsi olonsa lähes jouluisaksi, vaikka sää oli plussan puolella ja vettä tihutti. Tuntui hyvältä pitää kädessä kunnollista lasipulloa. Nykyään viinatkin tupattiin myymään muovipulloissa. Niistä tuli jotenkin juoppo olo, kuin olisi Sinolia juonut.

Ilmarin ohi pyyhälsi punaiseen nuttuun ja joulupukkinaamariin pukeutunut hahmo, joka kantoi olallaan kookasta lahjasäkkiä.

”Hyvää joulua!” Ilmari huikkasi, mutta pukki ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota.

”Juokse sinä vaan lahjasäkkeines, vielä kun töitä riittää perkele!” Ilmari tiuskaisi ja huomasi toisen kiirehtivän pukin vähän kauempana.

”Lisää roinaa penskoille”, Ilmari mutisi. Tälläkin pukilla oli painava lahjasäkki olallaan.

”Ovatpa saamarin kilttejä olleet.”

Ilmari seisoi Sturenkadun ja Aleksis Kiven kadun risteyksessä ja näki kolmannenkin ripeästi liikkuvan pukin. Se matkasi pitkin Aleksis Kiven katua Kurviin päin, aivan kuten edellisetkin pukit, kantaen suurta ja painavaa juuttisäkkiä olallaan.

Tilanne vaikutti omituiselta.

Kaikki pukit olivat pukeutuneet täysin identtisiin punaisiin nuttuihin, ruskeisiin nahkarukkasiin, mustiin saappaisiin ja joulupukkinaamariin.

Joulupukeissa jouluaattona ei kyllä ollut mitään outoa, Ilmari muistutti itseään ja ajatteli vanhojen vainoharhojen vain nostavan rumia päitään.

Hän päätti unohtaa koko asian ja hörppäsi pullosta reilun siivun. Pian hän ei välittäisi pukeista saati muista sorkkaeläimistä.

Ilmarin mielenkiinto oli kuitenkin herännyt.

Hän seisahtui suljetun kahvilan nurkalle ja katseli ympärilleen. Pukit olivat jo häipyneet näkyvistä. Joku känniläinen kapusi Sturenkatua etelään ja pari autoa ajoi ohi. Muuten oli hiljaista.

Ilmari oli jo vähällä jatkaa kotiinsa, kun näki taas yhden. Pukki tuli Viipurinkatua alas kantaen säkkiä olallaan. Muiden pukkien tavoin mies oli roteva, ja tuuheapartainen naamari peitti kasvot. Naamarissa oli jotain outoa. Ikään kuin sen silmät olisivat olleet liian kaukana toisistaan. Pukki ohitti hänet ja jatkoi Sturenkadun yli suuremmin autoja varomatta. Säkissä näytti liikahtelevan jotain. Ilmarin hämähäkkivaisto pärähti kuin herätyskello.

Ilmari sujautti litteän putelin nuttunsa povitaskuun ja lähti seuraamaan pukkia. Hän joutui kävelemään rivakasti, välillä juoksemaankin pysyäkseen perässä. Hän haistoi häivähdyksen mädäntyvää kaislikkoa muistuttavan löyhkää. Siinä oli jotain pahaenteistä, vaikka todennäköisesti kyseessä olivat liiallisesta piparinsyönnistä johtuneet ilmavaivat.

Pukki kiirehti pitkin Aleksis Kiven kadun kävelytietä. Aiemmat pukit näkyivät kauempana edellä ja letkaan liittyi myös yksi Kinaporinpuistosta tuleva punanuttu.

Matka jatkui Hämeentien nyppylän yli alamäkeen ja sieltä Itäväylälle johtavan sillan alle, kohti Kalasatamaa. Pukkeja kerääntyi lisää ja kaikki viilettivät kohti yhteistä päämäärää kuin punainen lammaslauma.

Lopulta lauma oli varmaankin satapäinen. Pukit eivät jutelleet keskenään tai välittäneet ympäristöstään. Suurimmalla osalla oli täysi juuttisäkki olallaan, jotkut raahasivat sitä perässään ja joidenkin säkki roikkui tyhjänä.

Ilmari katseli pukkilaumaa pöllämystyneenä. Hiljaisessa, punavalkoisessa joukossa oli jotain syvästi kammottavaa. Hän oli jo kääntyä takaisin Kallioon päin, mutta lopulta uteliaisuus vei voiton. Hän nosti tekoparran nenänsä alle, veti tonttulakin korville ja liittyi pukkien joukkoon.

Pukit matkasivat kohti Kalasataman suurta työmaa-aluetta kuin epämuotoinen tonttujoukko varpahillaan. Työmaata ympäröivään aitaan oli revitty monen metrin levyinen aukko, jonka läpi pukkipataljoona könysi työmaakoneiden ja juuri räjäyteltyjen kalliolouhosten sekaan.

Työmaa-alue oli pimeänä. Ainoa valo oli taakse jäävien katulamppujen keltainen hehku. Koneet lojuivat hiljaisina ja valotolpat nököttivät pimeinä. Yötä myöten töitä paiskovat virolaiset ja puolalaiset työläiset olivat päässeet joululomille.

Ilmari huomasi pukkilauman kerääntyvän työmaa-alueen laidalle, jossa kaistale kallioseinää muuttui meren rannan louhikoksi. Osa pukeista kerääntyi rannassa olevan kumpareen ympärille.

Kivikossa tarpominen oli hankalaa, ja Ilmari oli lentää monesti turvalleen. Kumparetta lähestyessään Ilmari erotti sen päällä korokkeen, jonka vieressä seisoi yksinäinen pukki.

Ei, se ei ollut pukki. Se oli tanakalta ruumiinmuodoltaan samanlainen, mutta sillä ei ollut punaista nuttua tai naamaria. Ilmari siristeli silmiään ja ajautui ryhmän mukana lähemmäs. Ensin hän luuli hahmoa jonkinlaiseksi irvokkaaksi patsaaksi, mutta sitten se liikkui. Kaupungista kajastavassa haljussa valossa Ilmari erotti hahmon olevan jonkinlainen vastenmielinen luonnonoikku, jolla oli valtavat mulkosilmät kaukana toisistaan, kostean limaisena kiiltelevä iho ja valtavan leveä suu. Nenää sillä ei ollut lainkaan, vaan jonkinlainen suipponeva kuono. Niskassa törrötti selkään asti yltävä läpikuultava selkäevä. Olento oli jonkinlainen ihmisen ja kalan sekasikiö. Ilmari ymmärsi, että samanlaisia olentoja oli kymmeniä hänen ympärillään!

Pakokauhu iski kuin leka. Ilmari kääntyi tulosuuntaan, töni olentoja edestään ja kompuroi muljuavassa kivikossa karkuun.

Korokkeella seisova olento huusi epäinhimillisellä äänellä ja Ilmari tunsi kuinka useat, nahkarukkasten verhoamat kädet tarttuivat häneen. Hän rimpuili ja kirkui, mutta turhaan. Vahvat kädet pitivät häntä paikoillaan. Hän kirosi olentoja lovecraftilaisten jumalten nimeen, mutta tälläkään ei ollut mitään vaikutusta.

Pukkijoukkion läpi tunki muutamia alastomia kalaolentoja keihäät tai atraimet käsissään. Nahkarukkasten otteet irtosivat ja alastomat olennot tuuppivat häntä aseillaan syvemmälle työmaa-alueen pimeyteen. Ilmari ei saanut silmiään irti vastenmielisistä sekasikiöistä. Niiden iho oli suomuinen ja kidukset aukeilivat kaulan molemmin puolin. Silmät olivat suuret, mustat mulkosilmät, selvästi tottuneet merten syvyyksien hämäryyteen. Nämä otukset olivat varmaankin meressä eläviä syväläisiä, puolimyyttisiä otuksia, joita uumoiltiin asustavan myös Itämeren saastaisissa pohjamudissa.

Ilmari johdatettiin entistä synkempään loukkoon paalutustyömaalle. Betonipaalut nousivat epätasaisena rykelmänä kohti taivasta kuin vääristyneet hautakivet.

Ilmari kuuli lasten itkua ja nyyhkytystä. Joulupukit hääräsivät paalujen keskellä ja sitoivat niihin eri ikäisiä lapsia kalaverkolla.

Räpylämäiset kädet tarttuivat Ilmarin käsivarsiin ja käänsivät ne kivuliaasti selän taa. Käsien ympärille pyöritettiin monta kerrosta haisevaa, tukevaa kalaverkkoa. Jalat olennot jättivät vapaiksi. Hänet ohjattiin veitsillä tökkien betonipaalujen ja lasten sekaan, tuupattiin istumaan märkään maahan ja sidottiin kiinni paaluun. Hänen ympärillään itki lapsia, märkinä, rapaisina ja viluissaan. Siellä täällä lojui tyhjiä juuttikangassäkkejä.

Homma valkeni Ilmarille. Hän oli kuullut huhuja Kalasataman työmaalta löytyneestä temppelirauniosta. Huhujen mukaan räjäytysten yhteydessä kallion alta oli paljastunut avoimia tiloja, joiden seinillä oli ikivanhoja reliefejä, joissa kisaili kaikenlaisia inhottavia sekasikiöitä. Suomenuskoiset, bockilaiset ja muut esoteerikot puhuivat Ahdin temppelistä, mutta jotkut arvelivat raunion olevan Dagonin temppeli, ja he olivat mitä ilmeisemmin oikeassa.

Nyt joululomien aikaan työmaa oli hiljentynyt ja syväläisten oli mahdollista nousta meren liejusta maan päälle toimittamaan temppelissä uhrimenojaan Dagonille, degeneroituneelle kalajumalalle, jonka nykyihmiset tuntevat lähinnä amerikkalaisen kauhukirjailijan ja okkultistin H. P. Lovecraftin teksteistä.

Ilmari näki paikaltaan louhikon keskellä kumpareen päällä olevan alttarin. Sen takaa saattoi vain pientä mielikuvitusta käyttäen erottaa suuren kalapäisen jumalhahmon pöhöttyneen patsaan. Alttarin ympärillä suoritettiin jo uhrimenoja valmistelevia rituaaleja.

Ilmari ymmärsi itsekin olevansa uhrattavien listalla. Ajatus uhratuksi tulemisesta jumalalle, jota hän ei juuri kunnioittanut, eikä ollut henkilökohtaisesti tavannut, tuntui rusentavan ahdistavalta. Ahdistuksen hoitoon hän olisi normaalisti ottanut naukun viinaa, mutta rimpuilustaan huolimatta hän ei saanut verkolla sidottua kättään ujutettua povitaskulle, jossa brandypullo oli. Tilannetta eivät helpottaneet itkevät, äitiä huutavat ja ikuista kiltteyttä vannovat lapset.

Joulupukit saivat lapset sidottua paikoilleen ja liittyivät kumpareen ympärille kerääntyneeseen joukkoon. Muutama syväläinen jäi kiertelemään vartioon atraimet ja keihäät käsissään.

Yksi lapsista, pellavapäinen, ehkä seitsenvuotias poika tuijotti Ilmaria itkuisilla silmillä. Hän könötti polvillaan mutaisessa maassa jalat ja kädet verkolla sidottuina, muttei betonipaalussa kiinni. Lapsen anova katse oli sydäntä särkevä.

”Hei kuule”, Ilmari sanoi pojalle, joka sopersi vastaukseksi jotain, mikä hukkui ympärillä kuuluvaan valitukseen.

”Voisitko auttaa vähän”, Ilmari sanoi. ”Mun povitaskussa on pullo, saisitko kaivettua sen esiin?”

Poika konttasi Ilmarin viereen ja vaikka hänet oli pyöritelty kalaverkkoon, olivat kädet sen verran vapaat, että näppärät sormet löysivät nutun taskussa olevan pullon.

”Hyvä, hyvä! Saatko vielä korkin auki?” Ilmari innostui. Lapsen vapisevat sormet lipsuivat metallisen korkin ympärillä, mutta lopulta pullo aukesi.

”Sitten pullonsuuta ääntä kohti”, Ilmari pyysi ja kurotteli kaulaansa. Lopulta töröttävät huulet tapasivat pullon suuaukon.

”Kallista vähän, kallista!”

Brandya lorahti heilahtelevasta pullosta. Osa nesteestä valui sinne minne pitikin, osa Ilmarin poskea pitkin parralle. Ilmari imi pullonsuuta kuin jumaläidin nänniä.

Sitten lapsen ote lipesi ja pullo putosi. Se osui kivenlohkareeseen ja räsähti kappaleiksi.

”Oho”, lapsi sanoi.

”Vittu!”, Ilmari rääkäisi.

Lapsi lysähti polvilleen.

”Anteeksi”, hän sopersi kuulumattomalla äänellä. Pieni naama vääntäytyi itkuun.

”Se siitä sitten”, Ilmari tuhahti ja yritti hamuta kielellään partaan roiskuneita pisaroita. Poika nyyhkytti valittavaa itkua.

”Ei se mitään”, Ilmari sanoi hampaita kiristellen, ”sattuuhan näitä.”

Lasinsiruja maassa katsellessaan Ilmarille välähti. Pullon kaulaosa oli lennähtänyt hänen sidottujen käsiensä ulottuville. Hän vääntelehti ja kurotteli onnistuen juuri ja juuri saamaan pullonkaulan sormiinsa. Hetken sitä selkänsä takana pyöriteltyään hän tunsi lasinkappaleessa terävän särmän, jolla alkoi hinkata kalaverkon säikeitä. Ne napsahtivat poikki yksi kerrallaan ja pian Ilmarin kädet olivat vapaat.

Hän vilkuili ympärilleen. Syväläisiä ei näkynyt lähialueella. Hän jatkoi verkon repimistä ja räpiköi itsensä vapaaksi.

”Päästä mutkin irti”, poika hänen vieressään sanoi itkuisella äänellä.

”Setä hei!” joku huusi hiukan kauempaa.

”Apua!”

Muutkin lapset alkoivat kääntää katseitaan häneen.

Ilmari hyssytteli: ”Olkaa hiljaa, en mä voi teitä kaikkia alkaa irrottelemaan, syväläiset varmasti huomais sen, mutta mä hankin apua. Jos ootte hiljaa, mä pääsen livahtamaan pakoon ja soitan poliisille ja…”

Ilmari perääntyi samalla kun puhui ja suuntasi kohti aidassa olevaan aukkoa. Hän vilkaisi kumpareelle päin. Alttarin suuntaan oltiin jo raahaamassa ensimmäisiä lapsia. Pappina toimiva syväläinen ojenteli suurta veistä Dagonin patsasta kohti ja kurlasi vääristyneellä äänellä mustia loitsuja. Ilmari vilkaisi taakseen. Pellavapäinen poika katsoi Ilmarin perään silmissään syvästi pettynyt ilme. Ilmari tunsi piston sielussaan.

”Ei saatana”, Ilmari mutisi. Hän voisi soittaa poliisille, mutta virkavalta ei ehtisi mitenkään paikalle ennen kuin teurastus alkoi. Ei hän lapsista erityisemmin välittänyt, mutta ihmisiä nekin olivat. Ei niitä voinut jättää uhrattavaksi jollekin sekasikiöjumalalle noin vain.

Vähän matkan päässä erottui neliskulmaisia työmaakoppien hahmoja. Ilmari hiipi niiden taakse. Koppien varjossa oli pilkkopimeää, mikä oli entistäkin karmivampaa, koska syväläiset selvästi näkivät ihmisiä paremmin pimeässä, ja synkissä loukoissa saattoi piileskellä vaikka minkälaisia iljetyksiä.

Koppien viereen oli parkkeerattu valtava kauhakuormaaja. Ilmari hiipi työmaakoneen luokse, kiersi sen ympäri ja kapusi ohjauskopin ovelle. Se ei ollut lukossa ja avautui narahtaen. Ilmari työntyi sisään koppiin ja istuutui hyvin jousitetulle istuimelle. Kopista oli suora näkyvyys kumpareelle, jossa ensimmäistä rimpuilevaa lapsiuhria jo aseteltiin kivialttarille. Pappi oli yhä keskittynyt messuamaan jumalalleen veitsi kohotettuna. Ilmarin oli saatava kone äkkiä käyntiin ja täräytettävä sillä kohti alttaria.

Ilmari kopeloi ohjaimia lähes täydellisessä pimeydessä. Hän ei ymmärtänyt vivuista ja painikkeista mitään. Mistään ei löytynyt virta-avainta.

”Voihan Mitran kyrpä”, Ilmari kirosi, paineli kaikkia nappeja ja väänteli vipuja. Ohjaimet pysyivät mykkinä ja pimeinä. Kumpareella pappi kääntyi hysteerisesti itkevän lapsen puoleen.

Ilmari puhalsi ilmaa huuliensa välistä ja yritti rauhoittua keksimään uutta suunnitelmaa. Ehkä hänen olisi parasta vain soittaa hätänumeroon tai rikosylikonstaapeli Pohjavirralle. Mitä nyt muutamasta ruumiista. Lapsiahan kuoli maailmalla koko ajan muutenkin.

Sivusilmällä hän huomasi liikettä työmaakopin vierellä. Kaksi keihäillä varustautunutta syväläistä tuli häntä kohti.

Ilmari jähmettyi liikkumattomaksi ja yritti näyttää mahdollisimman paljon työmaakoneen istuimelta. Syväläiset juttelivat keskenään, eivätkä kiinnittäneet kauhakuormaajaan huomiota. Ilmari kaivoi hitain liikkein puhelinta farkkujensa taskusta punaisten pöksyjen alta. Hän päätti soittaa hätäkeskukseen.

Ulkopuolella syväläiset pysähtyivät juttelemaan keskenään. Ilmari kuuli niiden korahtelevat ja kurluttavat äänet. Hän sai puhelimen esiin ja näpäytti näytön lukituksen pois. Päälle välähtävä näyttö valaisi koko kopin.

Ilmari painoi puhelimen vatsaansa vasten, mutta se oli jo myöhäistä. Pienen pysähtyneen hetken syväläiset tuijottivat Ilmaria ja Ilmari syväläisiä. Sitten otukset lähtivät liikkeelle ja Ilmari räpelsi ohjaamon oven auki.

Ovi aukesi pois päin syväläisistä. Ilmari rojahti polvilleen mutaan ja syväläisten vielä kiertäessä kauhakuormaajaa Ilmari kömpi pystyyn ja syöksyi liikkeelle. Hän juoksi pää olkapäiden välissä, odottaen keihään pistoa selkäänsä, kunnes vilkaisi taakseen. Hän oli selvästi nopeampi juoksija kuin vedessä liikkumiseen tottuneet syväläiset ja sai nopeasti hyvän etumatkan. Syväläiset rääkyivät ja ujelsivat kuin delfiinit. Kimeä ääni herätti varmasti muidenkin otusten huomion.

Ilmari juoksi kohti aluetta, johon kaupungin kajo ei enää yltänyt. Hän pelkäsi joka askeleella kompastuvansa, putoavansa jääkylmään mereen tai iskeytyvänsä johonkin louhikkoon. Ympärillä oli lähes säkkipimeää, ja hän joutui hidastamaan etenemistään.

Lopulta väistämätön tapahtui ja hän kompuroi näkymättömään esteeseen. Hän kaatui rysähtäen peltistä rakennelmaa vasten. Hän otti juuri ja juuri erottuvasta rakennelmasta tukea ja pyrki pystyyn, mutta hänen jalkansa oli sotkeutunut jonkinlaiseen paksuun kaapeliin. Hän vilkaisi kumpareelle päin ja näki lauman syväläisiä juoksevan häntä kohti veitset ja atraimet päiden yläpuolella heiluen. Ne rääkyivät alkukantaisen raivokkaita huutoja.

Hän riuhtoi jalkansa vapaaksi kumipäällysteistä sähkökaapelin seasta ja veti itsensä pystyyn tarraten metalliseen rakennelmaan, jonka nyt tunnisti avoimeksi sähkökaapiksi.

Silloin Ilmarin alitajunta purskautti tietoiseen mieleen ajatuksen.

Hän hamusi käsiinsä kaapelin päässä olevan suuren kovamuovisen voimavirtapistokkeen. Häntä jahdanneiden syväläisten kurlutus ja mutaa läiskivät askeleet olivat enää parin metrin päässä. Hän veti raskasta kaapelia kiepiltä ja heilautti sitä kaaressa. Pistoke rusahti pelottavan lähelle päässeen syväläisen kalloon. Olento tipahti mässähtäen maahan, mutta toinen kaupungin kajoa vasten erottuva hahmo loikkasi sen ylitse. Ilmari heilautti kaapelia uudestaan ja kaapeli kiertyi syväläisen ylävartalon ympärille. Ilmari kiskaisi kaapelista ja iski nyrkkinsä keskelle syväläisen naamaa. Nyrkkiin ja ranteeseen sattui, jotain meni ehkä rikki, mutta Ilmari unohti asian saman tien. Hän kiskaisi kaapelia ja syväläinen kiepsahti lajitoverinsa päälle. Kaatuneen olennon takaa paljastui kylmäävä näky: valtava lauma rääkyviä, joulupukeiksi pukeutuneita, raivoisasti aseita heiluttavia syväläisiä.

Ilmari keräsi kaapelia käteensä ja tavoitti muovisen pistokkeen. Hän kääntyi sähkökaapin puoleen. Lähimpien syväläisten verenhimoinen kurlutus kuului enää muutaman askeleen päästä. Hän survaisi pistokkeen sähkökeskuksen liittimeen.

Kuului rasahdus ja kaikki työmaalle ripotellut valonheittimet syttyivät. Koko alue kylpi yhtäkkisesti kirkkaassa valkoisessa valossa.

Syväläiset kirkuivat ja yrittivät peitellä herkkiä, luomettomia silmiään. Ne etsivät turvaa louhikoista, kallion varjopaikoista ja ennen kaikkea merestä. Niiden luontaiseen vaistoon kuului paeta aaltojen alle, turvalliseen, hämärään pohjaveteen. Joku uhkarohkea yksilö huitoi keihäällään lähimmän työmaavalon rikki, mutta suurin osa suurpainelampuista oli korkeiden pylväiden nokassa. Yksi kerrallaan viimeisetkin syväläiset sukelsivat mereen.

Ilmari siristeli silmiään ja nauroi pakeneville olennoille.

”Ens kerralla teen teistä kalapuikkoja!” Hän huusi nyrkkiä puiden, mutta muisti sitten alttarille sidotun lapsen ja vakavoitui. Hän juoksi Dagonin patsaalle.

Kivipaadella rimpuileva lapsi oli hengissä. Valkoisesta luusta kaiverrettu uhriveitsi lojui alttarin reunalla. Ilmari huokaisi helpotuksesta ja soitti hätänumeroon.

Rantavesi oli täynnä valkoisia partoja ja punaisia nuttuja.

Poliisin saapuessa Ilmari oli ehtinyt vapauttaa lähes kaikki lapset, joista osa oli jo juossut koteihinsa.

Poliisit eivät tietenkään uskoneet Ilmarin tarinaa, vaikka lapset vahvistivatkin outojen, pahanhajuisten joulupukkien hyökkäyksen.

Ilmari vietiin Pasilan poliisiasemalle kuulusteltavaksi. Poliisin vanhana tuttavana hän sai luvan soittaa lomiaan viettävälle rikosylikonstaapeli Pohjavirralle, joka onnistui vakuuttamaan poliisit Ilmarin syyttömyydestä.

Myöhemmin tapauksen tutkinta siirrettiin rikospoliisin erikoisyksikölle, mikä käytännössä tarkoitti selittämättömien tapausten kaatopaikkaa.

Seuraavalla viikolla työmaan taas avautuessa Dagonin patsas kaadettiin, peruskallioon louhitun temppelin seinät räjäytettiin ja tilalle alettiin valaa ostoskeskuksen perustuksia.

 


Toimittamisesta kiitos Laura Luotolalle!
Kuvitus Jyrki Pitkä

Jos haluat oman novellisi julki Aavetaajuus.fi -sivulla, lähetä se saatesanojen kera sähköpostilla toimitus@aavetaajuus.fi.
 

https://i0.wp.com/aavetaajuus.fi/wp-content/uploads/2017/12/joulun-ihme-e1513582348570.jpg?fit=1024%2C472https://i0.wp.com/aavetaajuus.fi/wp-content/uploads/2017/12/joulun-ihme-e1513582348570.jpg?resize=150%2C150Jyrki PitkäNovellitPoiminnatalkuperäisteksti,Ilmari Rautapää,Jyrki Pitkä,Lovecraft,Novellit,urbaani fantasiaIlmari Rautapää on palannut! Pikkujoululahjana lukijoillemme julkaisemme lyhyen Ilmari Rautapää -seikkailun. Joulun ihme -novellissa Ilmari joutuu tekemisiin epäilyttävän joulupukkijoukkion kanssa ja kammottava salaisuus paljastuu! Oli jouluaatto 2016. Kello läheni iltakymmentä. Ilmari Rautapää oli juuri lopettanut keikkansa joulupukkina ja hoiperteli Aleksis Kiven katua kotiin päin. Tekoparta roikkui kosteana rinnalla kuin märkä ruokaliina....