Jo arvostelusarjamme seuraava raina rikkoo ensimmäisen postauksessa lanseeratut säännöt. Kasarimeinigeissä pysytään, mutta kuukengät vaihdetaan sandaaleihin ja sädeaseet miekkoihin.

Ja avaruuspuvut turkisrintsikoihin.

Matt Cimberin ohjaama Hundra ei ole barbaarileffana aivan siitä roskaisimmasta päästä. Näyttelijät ovat toki huonoja ja kerronta laahaa, mutta toimintakohtaukset ovat lähes siedettäviä ja tarinan tematiikka jaksaa pitää mielenkiinnon yllä.

hundra

Elokuva on valmistunut vuonna 1983, eli vuonna 1 jälkeen Conanin (vai onkohan se vuosi 2, ajanlaskuhan aloitetaan kait vuodesta 1 eikä vuodesta 0… Conan barbaari kuitenkin ilmestyi edellisvuonna). Sen huomaa heti alun omaperäisestä ratkaisusta potkaista tarina käyntiin antamalla roistojoukon tuhota päähenkilön kotikylän. Uutta twistiä haetaan vaihtamalla kostoretkelle lähtevän eloonjääneen sukupuolen miehestä naiseksi. Tai itse asiassa ne kaikki kyläläiset olivat naisia, jonkinlainen nomadinen amatsooniyhteisö, joka tarvitsi miehiä vain jälkeläisten siittämiseen.

Sukupuolenvaihdosleikkauksesta aiheuttaa tarinaan mielenkiintoisia asetelmia, sillä kyläläisten kuoltua uhkaa suku sammua, ja Hundra, joka mieluummin pitäisi jalkojensa välissä hevosta kuin miestä, joutuu miehenmetsästysmatkalle. Miehen täytyy myös luonnollisesti olla sitä samaista mulkvistijengiä, joka tappoi ja raiskasi kaikki Hundran lähimmäiset.

hundra2

Muutamien mutkien ja useiden muniinpotkimisten jälkeen proto-Xenamme päätyy kaupunkiin, jota pyörittää naisia seksiorjiksi kauppaava, härkää jumalana palvova kultti. Siellä Hundra kohtaa mielitiettynsä. Miehen houkuttelu vauvantekohommiin onnistuu vasta Hundran hyväksyttyä oma feminiininen puolensa. Toisin kuin Conan, hän löytää sivistyksen ja normatiivisuuden hyödyt. Kuitenkin lopussa, murrettuaan öykkärimiesten ylivallan, Hundra ratsastaa auringonlaskuun vapaana, itsenäisenä ja kaikkea muuta kuin feminiinisenä naisena.

Elokuvantekijät vakuuttavat elokuvan feministisen amansipaation sanomaa, mutta hiukan ristiriitaisia viboja rainasta lähtee. Tokihan 99 % elokuvan miehistä on niljakkaita kusipäitä, mutta esimerkiksi täysin käsittämätön kohtaus Hundrasta ratsastamassa alastomana rantavedessä ei aivan ole synkassa muun tematiikan kanssa. Leffassa on kuitenkin keskivertobarbaarielokuvaa hieman vähemmän tissejä, mikä on kai jo sinänsä laskettavissa jonkinlaiseksi feministiseksi statementiksi.

laurene-landon-in-hundra-1983-film

Ehkä elokuva on kuitenkin parempi ottaa puhtaana barbaariviihteenä kuin sukupuoliroolien syvällisenä analyysinä. Hundra on miekka ja sandaali -pätkien ystäville peruskauraa, muille sitä voi suositella pienin varauksin. Fantastisia elementtejä ei juurikaan ole, mutta parit hillityt naurut saattaa irrota. Lisäksi musiikit ovat itsensä Ennio Morriconen käsialaa.

Hundran puolustukseksi vielä mainittakoon se, että se oli oman alagenrensä ensimmäinen edustaja. Muita paremmin tunnettuja naisbarbaarileffoja ovat mm. Barbarian Queen ja Red Sonja.

Elokuvaahan ei todennäköisesti saa ostettua juuri mistään, mutta torrenttina löytyy kämäinen VHS-rippi, mikä tietenkin sopii tunnelmaan kuin saapas jalkoväliin.

https://i2.wp.com/aavetaajuus.fi/wp-content/uploads/2013/10/laurene-landon-in-hundra-1983-film.png?fit=484%2C360https://i2.wp.com/aavetaajuus.fi/wp-content/uploads/2013/10/laurene-landon-in-hundra-1983-film.png?resize=150%2C150Jyrki PitkäElokuva-arvostelutElokuvat/sarjatPoiminnatbarbaarit,kasarifantasia,miekka ja magia,miekka ja sandaaliJo arvostelusarjamme seuraava raina rikkoo ensimmäisen postauksessa lanseeratut säännöt. Kasarimeinigeissä pysytään, mutta kuukengät vaihdetaan sandaaleihin ja sädeaseet miekkoihin.Ja avaruuspuvut turkisrintsikoihin.Matt Cimberin ohjaama Hundra ei ole barbaarileffana aivan siitä roskaisimmasta päästä. Näyttelijät ovat toki huonoja ja kerronta laahaa, mutta toimintakohtaukset ovat lähes siedettäviä ja tarinan tematiikka jaksaa pitää mielenkiinnon yllä.Elokuva...